Henkan Rättäriretket

  Nyytiset v. -92 Useinhan käy niin, kun ikää alkaa pukata, alkaa muistaamaan vanhoja asioita ja mitä vanhempi, sitä kaukaisempia asioita tulee mieleen. Tämä juttu ei ole poikkeus. Oli kesä -92 ja heinäkuun puoliväli. Olimme sopineet Lähdekorven Pirjon, Rannan Eeron, Lassilan Maaritin ja Nummelan Maken kanssa treffeistä tiistaiksi Berliinin itäosassa olevalle Ostensee kämppärille. Perjantaina he lähtivät M/S Pomeranialla kohti Puolaa ja me lähdimme 10 vuotiaan poikani Matin kanssa Nurmekseen harjoittelemaan seuraavan vuoden -10 kokousta.   Sunnuntai-aamuna ajoimme takaisin Helsinkiin, jossa asuimme. Kaksi miestä ei paljoa tavaraa tarvinnut, joten kevyt pakkaus ja uudestaan baanalle ja tällä kertaa kohti Turkua. Yö laivassa ja aamulla kohti ruotsalaisten E-4:sta. Jönköpingin korvilla keitin rastplatsilla kahvit ja tein meille voileivät. Kysyin Matilta, haluaisiko hän jäädä kämppärille matkan varrelle, vai ajammeko suoraa päätä Berliiniin. Hän sanoi sen olevan aivan saman. Teim

Nythän on niin, että ihminen tekee työtä, jotta voisi pitää lomia. Se on motto, johon minä ainakin uskon. Päätimme viimevuotisten sankarien Masiksen ja Veskun kanssa lähteä osienhakumatkalle Belgiaan. Ja mikä tärkeintä tapaamaan monien tuntemaa ystäväämme André Masurea, joka oli joutunut sairaalaan kohdattuaan vakavan sairauden. Olimme hankkineet Andrélle – suurelle Suomen ystävälle ison lapinleukun ja vaimolleen Jacquelinelle suuren käsintehdyn sinivalkoisen kynttilän. Tietysti, kun meikäläinen pakkaa kassinsa lähtöpäivän aamuna, jotain unohtuu. Tällä kertaa se oli kamera, joka jäi kaappiin pölyttymään. Kävin kuitenkin ostamassa kertakäyttökameran, jotta matkaltamme voisi hieman dokumentteja ottaa.  Matti ”Kärsä” Kärpänoja lainasi hyväksi havaitun riisipussipakunsa, jonka nimeä en nytkään paljasta, sillä se saattaa ilmetä kuvista. Eihän minun oikeastaan pitäisi lainkaan kirjoittaa tällaista tarinaa, kun emme itse retkeä sätkällä tehneet, mutta nipottajat kääntäköön sivua.