On niitä hyttysiä Pariisissakin… Nyytiset 6/96

Kuten keväämmällä oli Nyytisten palstoilla tarinaa, pidettäisiin Superfinnien bileet Hollannin Heukelumissa 20.-21.7 1997.

Koska meitä Pian kanssa on helppo yllyttää, päätimme hypätä Finnjettiin. Kaverini Mara oli järkännyt meille liput edullisesti. Lipuissamme luki: 2 opiskelijaa ja mopo, pituus 2 m. Hinta oli tasan 900 FIM.

Ilahduimme nähtyämme nukkumapaikkamme, joka oli vaihtunut kuin taikasauvasta nukkumahyllystä eli penaalista ikkunahyttiin 5:ssä kerroksessa. Matka Helsingistä Travemündeen sujuu kesällä 23:ssa tunnissa, joten sen kestää jotenkuten. Laiva kulkee noin 56 km/tunnissa kaasuturbiineilla. Talvella matkanteko on hitaampaa, sillä matka kestää 36 tuntia ja silloin ajetaan dieselmoottoreilla.

Laivalla on mielestäni vaikeaa saada aikaa kulumaan, joten nukuimme pitkään ja söimme mm. vaahtokarkkeja. Parturissa käyntikin kulutti aikaa. Merikorttien tutkiminen Panoraama osastolla oli mielenkiintoista ja oli hauskaa seurata kulloistakin olinpaikkaamme.

Iltapäivällä saavuimme Travemündeen, jossa tapasimme Wonterghemin Freddyn veljen Julienin perheineen matkalla kohti Suomea, joten ei muuta kuin heisuliveit. Moislingin liittymästä heitimme Citti-marktiin, jossa teimme ensimmäiset elintarvike-ostoksemme.

Matka jatkui jouheasti kohti Hampuria ja sen ohi. Hieman ennen Bremeniä tuli Stau, eli suurensuuri jono, joka johti siihen, että Oytenin liittymästä heitimme kohti etelää ja pikkuteitä. Tässä vaiheessa antaa arvoa hyvälle kartalle, jossa näkyy niin rastplatsien kuin tankkauspaikkojenkin nimet.

Yövyimme Osnabrückin itäpuolella eräällä viehättävällä kämppärillä. Olimme soitelleet Bitterin Hessulle ja Kristiinalle ja todenneet olevamme samoilla seuduilla.

Tapasimmekin heidät seuraavana aamuna Nordhornissa Hollannin rajalla. Kahvit juotuamme rekkabaarissa, jatkoimme kaksin sätkin etsimään lihakauppaa, josta saattaisimme ostaa ensimmäiset retkifläsät,- eli lihat.

Nijmegenin kaupungista ei löytynyt muuta kuin elävää lihaa ja sehän ei sopinut meille. Arnhemissa parkkeerasimme keskikaupungille ja sieltä löytyi ison etsimisen jälkeen kauppa, josta löytyy kaikkea mitä nälkäinen tarvitsee. Kävimme vielä päätteeksi Pannekoekhujsissa, syömässä kinkkupannukakut vaahterasiirapilla.

Oli mielenkiintoinen, ja maukas kokemus. Täältä lähdimme etsimään Heukeleumia ja paikallista panimoa. Etsivä löytää ja niin mekin – lopulta. 

                                Hessu, André, Jacqueline ja Gert-Jan

Toivotaan, että opastus maailmankokouspaikalle ensi kesänä on parempi. Tosin sinne on niin helppo löytää, ettei sinne juuri opasteita tarvita. Siitä myöhemmin. Olimme siis löytäneet panimon, mutta emme voineet yöpyä sen pihassa, koska heinä oli jäänyt niittämättä. Naurettava väite. Ajoimme tästä tuohtuneina läheiselle kämppärille, joka oli mystisin millä olen koskaan käynyt. Se sijaitsi jollain luonnonsuojelualueella. Sinne pääsi sisään luottokortilla. Siellä kuitenkin oltiin. Paistettiin fläsät Krissen ja Hessun kanssa. Syötyämme ajoimme Hessun sätkällä takaisin panimolle, jonne olikin jo ansiokkaasti Superfinnejä kokoontunut. Varsinkin viime kertaisia ihmisiä oli runsaasti paikalla. 

                                             Krisse, Hessu ja mä

Gert-Jan van Asperen isännöi siskonsa Lenneken kanssa tapahtumaa ja saimme valita kolmesta oluesta parhaan. Oluista yksi oli hiivamainen samea olut, toinen arviolta 7 – 9 %:nen tumma olut, joka oli ilmeisen vahva, vaikkakin maltaisen makuinen. Ei mikään janojuoma. Paras oli punainen kuultava ambertyyppinen olut, josta jäi miellyttävä jälkimaku suuhun. Se oli liki meidän kaikkien suosikki. Se oluista. Juttelimme tuttujemme kanssa puoleen yöhön, jonka jälkeen ajoimme kämppärille nukkumaan.

Aamiaisen jälkeen läksimme Andrén, Jacquelinen, Krissen ja Hessun kanssa kohti Maurikkia katsastamaan tulevaa maailmankokous paikkaa. Se löytyi helposti, kun vain seurasi Maurikin vapaa-ajan keskuksen viittoja. Rotterdam- Tiel tieltä sinne on matkaa noin 10 km. Paikka oli ainakin ainakin tänä kesänä sangen viehättävä. Paljon vettä ja nurmikkoa. Suosittelen kumiveneen ja aurinkokatoksen mukaanottamista, sillä puista ei ollut varjoiksi asti. Kävimme kuusistaan jälleen aterioimassa paikallisessa pannukakkutalossa ja juuri kun olimme lähdössä, muukin porukka saapui paikalle.

Ei muuta kuin jäähyväiset ja baanalle. Krisse ja Hessu lähtivät Tanskaan ja me kohti Rotterdamia. Lupasimme Jacquelinelle ja Andrélle tulevamme heille illemmalla. Rotterdamissa jouduimme jälleen hämärille kujille ja outojen liiketoimien piiriin. Väistimme vaarat, mutta emme päässeet koskaan keskustaan, sillä poliisi käännytti meidät muiden autoilijoiden kanssa Maastunnelin suulta. Ehkä siellä oli tapahtunut onnettomuus, joten me lähdimme kohti etelää ja Antwerpeniä.

Sen ohitimme tyylikkäästi vasemmalta. Tunnin ajamisen jälkeen saavuimme Merelbekeen ja Masureille. Vastaanotto oli normaali, eli iloinen. Koska oli sunnuntai, lähdimme muitten belgien tavoin ulos syömään. Söimme hyvin, mutta liikaa. 

                                                       Pia ja Antero

Aamulla läksimme kahdella sätkällä tutustumaan belgialaiseen maaseutuun. Lämmintä ja kaunista oli. André kertoi alueen historiasta ja rakennusten ihmeellisyyksistä. Katselimme huuli pyöreänä, miten ennenvanhaa ihmisillä on ollut ammattitaitoa ja halpaa työvoimaa.

Korkeiden rakennusten rakentaminen tuntui ihmeelliseltä, kun ei rakennustelineet voineet kovin kummoisia olla. Kävimme tutustumassa kanavasulkujen toimintaan. Oli yllättävää kuinka nopeasti odotusallas täytettiin vedellä. Suuret pumput tunkivat satoja tuhansia litroja vettä pohjan kautta altaaseen muutamissa minuuteissa.

                                                  Kanavaproomu

André, joka on toiminnan mies ehti käydä sulkutornissa haastattelukierroksella ja täytön aikana ehti heittää huulta proomun kansipojan kanssa.

Kanavalta ajoimme Andrén kantapaikkaan Meersblomeniin maistelemaan ”Palmit” eli herkullisen amberoluen. Illalla Julia ja Weltti saapuivat moottoripyörän rotiskolla paikalle. Olivat ajaneet pohjois- Hollannin pitkältä padolta ja lisäilleet öljyä säännöllisin väliajoin. Onhan sekin kesäloman viettoa. Runsaan ja monipuolisen ilta-aterian jälkeen nahkapukujengi asettui yöpuulle ja pikkuhiljaa muukin porukka asettui vaateriin. Minulla Andrén kanssa ilta vierähti yö-kahteen.

Aamulla jälleen huikaiseva aamupala. Julia ja Weltti pakkautuivat makkarankuoriinsa ja lähtivät kohti Englannin kanaalia. Jäimme pakkaamaan ja aloimme suoriutua kohti Franskojen maata.

Tie alkoi heikkenemään lähestyessämme Ranskan rajaa, mutta parani jälleen Ranskan puolella. Ajoimme jonkin aikaa maksullisella Peagé tiellä, kunnes siirryimme pikkuteille, jossa melkein heti eksyimme, sillä paikoin maaseudulla opasteet ovat sangen puutteellisia ja viitteellisiä sekä miltei maantasossa.

Majapaikkamme sijaitsi Charles de Gaullen lentokentän lähellä, jos Pariisissa mikään on kovin lähellä. Asetuimme taloksi moninkertaisen Superfinnin Sergé Narcyn huvilaan. Isäntä itse oli lentänyt vaimoineen Malediiveille, mutta vanhin poika Julien oli kotona. Kannoimme tavarat sisään ja Julien teki meille ruokaa. Heidän koiransa Anja toimi tehokkaana jätemyllynä. Se on koira, jolle ruoka maistui missä muodossa tahansa. Yö oli kuuma ja minun oli vaikeaa nukkua. Hyttyset vikisivät kuten koto-Suomessa.

Ne väijyivät katossa ja pudottautuivat pahaa-aavistamattoman vartalon kimppuun.

Aamulla Julien oli lähtenyt töihin meidän ihmetellessä, mitä pitäisi tänään tehdä.

Kävin kaupassa tekemässä pakolliset ostokset. Leipäkauppa oli maanantaina kiinni, joten oli turvauduttava pakattuun aamiaisleipään.

Aamutoimien jälkeen lähdimme hipsimään kohti paikallista rautatieasemaa. Ostimme liput ja saimme myöskin siirrot metroon menopaluuna. Pariisin itäisellä asemalla hyppäsimme junasta ja siirryimme metroon ja sillä Eiffeltornin läheisyyteen.

Eiffeltorni on aina vaikuttava. Näkee sen sitten läheltä tai kaukaa. Kävelimme portaita hiljalleen kohti ensimmäistä tasannetta samalla tutkaillen Eiffeltornin vaiheista kertovia julisteita.

Näimme pienen palan tornin metallirakennetta, jossa oli jälkiä maaleista, joilla tornia oli aikojen saatossa maalattu. Samoin vitriineissä oli lukuisia valokuvia siitä, miten tornia oli alettu rakentaa. Vaikuttavin kokemus oli kuitenkin kerros, jossa Eiffel keskusteli Edisonin kanssa vahaan tallennettuna. Oli todella aidon näköisiä ukkeleita. Visulahti on valovuoden päässä yhdennäköisyyksissään.

Eiffeltornissa viivyimme kenties pari tuntia ja jalat kipeinä lähdimme kävelemään kohti Riemukaarta. Seinen rannassa oli mitä ihmeellisintä kaupustelijaa. Hauskimpia olivat henkilöt, jotka möivät riisinjyväamuletteja, joihin oli piirretty mikroskooppisen pieni ostajan nimi.

Seinen vartta kävellen ja siinä vaiheessa ilman karttaa vaellelen, osuimme sivukadulle ja siinä samassa puotiin, josta ostimme ison baguetin ja pullon halpaa punaviiniä.

Päätimme nauttia aterian Riemukaaren läheisyydessä. Matkalla puistelimme päätämme seuratessamme pariisilaisten tapaa pysäköidä autojaan. Niitä saattoi olla kaksikin rinnakkain suojatiellä. Autoja liikuteltiin tönimällä puskurista. Eräässäkin tapauksessa pakettiauto tönäisi rellu vitosen keskelle risteystä.

Pälyilimme Napoleonin voittojen johdosta rakennettua Riemukaarta ja Tuntemattoman sotilaan haudalla palavaa ikuista tulta jonkin aikaa, ennenkuin siirryimme Champs Elysélle.

Löysin lehtikioskista päivän vanhan Ilta-Sanomat, josta maksoin nurkumatta 20 frangia. Jatkoimme käyskentelyämme Louvren ohi Notre Damen kirkolle. Ostin Michelinin Pariisi kirjan, josta löytyy melkoisesti tietoa Pariisin nähtävyyksistä. Suosittelen.

Hyppäsimme metroon ja läksimme Montmartrelle. Paikalla vilahteli kaiken näköisiä taiteilijoita miimikoista silhuettien leikkaajiin. Pariisissa on paljon nähtävää ja meilläkin meni liki puoleen yöhön ennenkuin olimme asunnollamme.

Aamulla patisserieen ja baguetti kainaloon. Ei täällä kotomaassa saa vastaavia. Aamukahvi ja kaupungille kuten eilenkin. Ja tällä kertaa tutustumaan Notre Dameen ja Louvreen. Kumpikin rakennus oli remontin alla kuten niin usein ennenkin, mutta ei se tahtia haitannut. Näkemistä riitti. Yllättävintä varsinkin Louvressa oli se, että kameroita ja salamoita käytettiin surutta. Merkillepantavaa oli venäläisten ja japanilaisten suuri osuus vierailijoista. Näimme paljon, mutta enemmän jäi näkemättä. Louvre on sellainen viikon tai kahden komennus.

Koska Pialta oli jäänyt jokin pieni taulu ostamatta eilisiltana Montmartrelta, lähdimme etsimään sitä ja löytyihän se oikea. Tyytyväisinä palasimme asunnollemme. Aamulla heräsimme aikaisin, sillä Julien oli lähdössä jälleen töihin ja halusimme lähteä siten, että saatoimme jättää talon avaimen hänelle.

Keskiverto Pariisilaisten tavoin siiryimme peripheriquelle, eli paikalliselle kehätielle, joka kiertää kaupunkia. Olimme matkalla pohjoisesta lännen kautta etelään. Matka kesti noin tunnin. Ajoittain seisoimme pitkiäkin aikoja paikoillamme. Välillä vaihtelimme kaistoja kuten muutkin ja pikkuhiljaa olimme kohdassa, josta pääsimme Montparnasselle. Pienen etsimisen jälkeen saavuimme Cimetière Montparnasselle, jonne muiden kuuluisuuksien mukana on haudattu André Citroën. 

                                                          Citroën perheen hauta

Haudalla käynnin jälkeen otimme kompassisuunnan pohjoiseen ja kohti Seinejokea, jota itäänpäin seuraten pääsimme Luxemburgiin johtavalle moottoritielle. Tie oli mäkinen ja huomattavasti hitaampi, kuin pohjoinen tie. Champagnen maakunnassa on suuria viinipeltoja – tietysti ja viiniköynnöshän tapaa kasvaa rinteillä, joten mäet olivat ymmärrettäviä.

Verdunissa kävimme tekemässä suuret juoma,- ja ruokaostokset. Vaikkakin toistimme ostosten teot vielä Luxemburgin rajalla.

Luxemburg ajettiin läpi vauhdilla tankkaamista unohtamatta.

Illalla saavuimme Moseljoen laaksoon, jossa päätimme yöpyä pari yötä. Alue oli kaunista ja joka kylässä on lukuisia vinikellareita. Eräässä tällaisessa maistelimme makeaa valkoviiniä. Minusta viini ei ollut kovinkaan kaksista ja Pia puki ajatukseni sanoiksi sanomalla, että sinun tekemäsi viini on parempaa. Se oli minunkin mielipiteeni, vaikka maksoimmekin lasilliset tyytyväisen näköisenä.

Sunnuntaiaamuna läksimme kohti Kölniä, sillä olimme menossa tapaamaan ystäväämme Horstia Reinin varteen. Löysimme osoitteen nopeasti, mutta asunnon sijainti olikin vaikeampi juttu. Ei muuta kuin puhelin korvalle ja hetken kuluttua isäntä saapui hakemaan meidät. Anita, Horstin tyttöystävä oli tehnyt ruuan valmiiksi, jotta ehtisimme syödä ennen Hockenheimin F1:siä. Michael Furka vuoden -88 SF saapui myös paikan päälle ja juttua riitti. 

Itävaltalaisina Horst, Anita ja Michael olivat innoissaan Gerhard Bergerin johdettua, liki koko kisan ennenkuin Benettonin mylly räjähti. Hautajaisfiilinki täytti asunnon hetkessä, vaikka yritin keventää tilannetta sanomalla, että niin Mika Häkkinenkin keskeytti. Suruksemme joimme yhdet Koelshin oluet.

Kisan jälkeen läksimme viisistään fillareilla ja rullaluistimilla Reinin rannalle puistoon aistimaan paikallista ilmapiiriä. Saavuttuamme takaisin asunnolle teimme uudet koordinaatit ja päätimme lähteä keskustaan. Anita päätti jäädä kotiin, sillä hänellä olisi aamulla aikainen herätys.

Tutustuimme tuomiokirkkoon, niin että niskat paukkuivat. Kävelykaduilla oli vielä iltakymmeneltä paljon ihmisiä ja varsinkin turkkilaisten suuri määrä hieman oudoksutti meitä suomalaisia. Jonkin torin varrella oli useita terasseja, mutta ruokailu ei meinannut enää onnistua siihen aikaan. Lopulta löysimme paikan, jossa saatoimme tyydyttää pikku nälkäämme.

Horst tilasi minulle ”teurastajanpannun”, jossa oli mm. verimakkaraa, sianlihamakkaraa ja hapankaalia. Varsin kevyttä ruokaa yötä vasten.

Olimme päättäneet viipyä Kölnissä vain yhden päivän, mutta Horst houkutteli meitä jäämään vielä toiseksikin päiväksi. Kuten todettua: meitä on helppo houkutella.  

Aamulla hyppäsimme raitiovaunuun ja ajoimme keskustaan. Tutustuimme kauppoihin ja nähtävyyksiin. Iltapäivällä Horst soitti saapuvansa kotiin ja tapasimme paikallisella asemalla. Suuntasimme Horstin bemarilla kohti Bonnin moottoritietä. Tarkoituksenamme oli kokeilla kuinka kovaa bemari liikkuu. Nopeusmittari liimautui 240 km/h eikä yhtään yli. Palasimme takaisin Horstille. Anitakin oli päässyt töistä.

Päätimme lähteä ravintolaan syömään. Paikallisella kämpärillä oli aivan mukava ravintola. Istuimme terassilla, kun yhtäkkiä tuli aivan mahtava ukkoskuuro. Ei auttanut muuta kuin mennä sisään pitämään sadetta. Horst tilasi meille Kirschwasseria, eli jonkinlaista kirsikkaviinaa. Olihan pahaa, mutta kyllä siihenkin tottui. Sateen tauottua kävelimme kotipaikkaamme katsomaan olympialaisia, jossa oli vain saksalaisia urheilijoita ja saksalainen selostus.

Aamulla oli jälleen lähtö edessä. Ajoimme kohti pohjoista käsikaasu säädettynä noin 90 km:n nopeudelle. Polttoainetta oli kulunut alta 6 l/100 km, vaikka kattolaatikko toimi jonkinlaisena ilmanvastuksena. Ohitimme Dortmundin, Münsterin, Osnabrückin, Bremenin ja Hampurin melko hygienisesti.

Cittimarktissa pysähdyimme jälleen ostoksille ja jätimme kauppaan noin 150 DM.

Liki tyhjä Putgarden odotteli meitä yhtä kutsuvana kuin ennenkin. Prinssi Henrikistä tai Masiksesta ei näkynyt vilaustakaan. Oli tyytyminen Karsteniin. Saksalaislaiva olisi ollut parempi, sillä siellä on paremmat ruuat ja laadukkaampi Taxfree. Tanskaan saavuttuamme ajoimme sen läpi liki normien mukaisesti 2.5 tunnissa. Helsingörin lautalla tyydyimme kahviin ja toivoimme, ettemme jäisi Helsingborgin puolelle liian kauaksi rantautumis muodollusuuksiin, sillä alkoi jo hämärtyä. Ajoimme keskustan läpi 75 tielle, sillä se on nopeampi tapa, kuin opasteiden mukainen reitti.

Päätimme ajaa ensimmäiseen mökkikylään tai kämppärille noin 100 km pohjoiseen Helsingborgista. Löysimmekin sopivan kämppärin Örkeljungasta. Mökit olivat menneet, joten panimme teltan pystyyn. Oli mukava seurata kahta sorsapoikuetta, jotka kävivät kerjuulla. Emot seurasivat lastensa edesottamuksia hieman kauempaa. Ne toimivat kuin tarhan tädit. Viereisessä asuntovaunussa vanha mies soitti ruotsalaisia hamboja ja vaimo lauloi kuin susi kuutamolla. Konsertti loppui onneksi ennen puolta yötä.

Aamulla läksimme kohti Tukholmaa ja Handenia, jossa yövyimme vanhan luokkakaverini Masan ja vaimonsa Marjan luona.

Ruokailun jälkeen lähdimme katsomaan Tukholmaa by night. Ajoimme Solvallaan ja Sundbybergiin, jossa asuin ja työskentelin aikoinaan muutaman kuukauden. Vanhat asuinpaikkanikin löysin parinkymmenen vuoden jälkeen.

Aamulla ajoimme jonossa Värtahamniin, sillä Masan ja Marjan piti olla samana päivänä Suomessa kuin meidänkin. He olivat tosin aavistaneet väärään nurkkaan, kuten entinen maalivahti ja varanneet eri laivan. Seawind on edelleen paras tapa siirtyä Ruotsiin meren yli, sillä yksikään matkustaja ei sammu hyttisi eteen, sillä jokaisella tulee olla oma hytti. Tanssilattia on postikortin kokoinen ja mahdollinen tanssipartneri olisi aivan eri aikakaudelta kuin sinä – varsinkin jos on laivaan ajanut Askaisten Auton bussi. Askainen sijaitsee Vakka-Suomessa.

Reissussa mukana kuljeksinut Henkka