5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN -94

Ja tuli talvi - kuten niin usein ennenkin. Ja se ei ollutkaan aivan tavallinen talvi, vaan se oli se talvi -ensimmäinen, kymmenennen maailmankokouksen jälkeen. Eikä se talvi ollut muutenkaan tavallinen - sillä se talvi oli kylmä ja runsasluminen. Ja oli se muutenkin melko erikoinen: oli näet päätetty järjestää Raid Laponie Nordkappiin, mutta lähdettäisiinkin ennakkosuunnitelmista poiketeten kohti tundraa ja Murmanskia.

Ulkomailta oli kuultu huhuja, jotta suomalaiset eivät enää haluaisi järjestää Raid Laponieta. Huhu piti osin paikkansa, sillä sen enempää Isomäen Jukka, kuin allekirjoittanutkaan eivät olleet kiinnostuneita kymppikokouksen jälkeen järjestämään Raidia. Nordkappiin ei ollut hinkua lähteä, sillä edellinen Raidi suuntasi kulkunsa sinne. Kesällä Nurmeksesta alkanut Raid Suomi päättyi yllätys, yllätys jälleen Nordkappiin ja Venäjän epävakaat olot eivät houkutelleet suuremmasti. Matkailu isossa ryhmässä Venäjälle vaatii erittäin runsaasti vaivannäköä, kärsivällisyyttä ja aikaa.

Kyselyt Euroopasta alkoivat lisääntyä. Pidimme Jukan kanssa kevyen neuvottelun tuossa itsenäisyyspäivän tienoilla Vaasassa ja jaoimme tehtävät. Paperit lähtivät ulkomaille jo ennen joulua ja ensimmäiset ilmoittautumiset olivat meillä varmasti viikon kuluttua lähettämisestä. Jaosporvarikokoukseen mennessä meillä oli alustava osallistumisluettelo porukasta. Reitti oli suunniteltu ja yöpymispaikat varattu. Tammikuun lopussa olin toimittanut passikopiot Troikka Toursiin Kouvolaan, jossa Pentti Suutari ne vuosien kokemuksella pani eteenpäin.

Tässä vaiheessa alkoi kato käydä lähtijöiden kesken. Oli autokolaria, pelkoa kuljinten kestävyydestä, moottoripyöräonnettomuus, työesteitä ja viimeisenä Jukan joutuminen silmäleikkaukseen. Ei näyttänyt hyvältä. Tosin iso pyörä oli jo alkanut pyöriä, joten homma piti hoitaa kunniakkaasti loppuun.

Soitin Kivisen Pirkolle ja kysyin hänen halukkuuttaan lähteä vetämään retkikuntaa, mutta hän oli jo kuluttanut kaverinsa loppuun, joten se siitä. Halosen Tuula oli mennyt naimisiin Kiurun kanssa ja hänellä oli poikanen ruokittavanaan.

Niemen Seppo suri varattomuuttaan, joten ei muuta kuin Pian kanssa otimme melko ison tehtävän kahdestaan vastaan.

Raidi oli alkava 5.2. ja päättyvä 14.2. Ensimmäiset ihmiset tulivat jo 1.2., mutta heidän viihdyttäjäksi en vielä kerinnyt. Joten asiaan: 4.2. perjantaina olimme saaneet Raidi tarrat stanssattua, paidat ja mainostarrat pakattua suuriin kirjekuoriin. Mobil oli jälleen jakanut meille herkkusynteettistä öljyä koneisiin ja laatikoihimme.

Koitti lauantaiaamu. Ajoimme jo kahdeksaksi Pian kanssa työpaikalleni harpilla leikkaamaan isoja tarroja, koska illalla ei löytynyt sopivan kokoista stanssia. Olihan hikinen urakka. Ajoimme kello kymmeneksi Finnjetin terminaaaliin, jossa viluinen joukko jo odotteli meitä runsaan 20 asteen pakkasessa. Heitä ei hirveästi lohduttanut ilmoitukseni, että näin etelässä, kuin Helsinki on – on yleensä lämpimintä.

Puoli yhdeltätoista lähdimme työpaikalleni kahville ja vaihtamaan renkaita sekä jakelemaan öljyjä.

Helsingistä lähdimme pieninä rypäleinä ajamaan kohti Kotkaa. Täällä juutalaiskatollinen kauppias otti meidät vastaan rahankiilto silmäkulmassaan. Freddy oli saanut myytyä Sveitsiläiselle Etiennelle kytkinpaketin ja korjaamisessa auttamassa oli mm. Innasen Harri, vaikkei Raidille ollut osallistumassakaan.

Paikalla viipyi Kymen Sanomien toimittaja ja Radio Jokiseen tehtiin haastattelu tulevasta retkestämme.

Kello 17 huitteissa olimme Lappeenrannassa Shell Simpukassa, jossa malttamattomat jaoslaiset jo meitä odottelivat. Olivat saaneet haalittua koko porukalle isot Viipurin rinkilät, josta suurkiitos näin jälkikäteenkin. Matkamme jatkui itärajaa seuraten kohti Joensuuta ja sieltä Harilan kurssikeskukseen, jossa tapasimme paikallisen jaoksen ihmisiä – eli Karjalaisia. Halosen Kari oli niitä suuriäänisimpiä.

Iltapalan jälkeen kävimme reittiä läpi kartalla, myytiin T-paitoja ja tarroja, sekä annettiin ohjeita venäjän matkailusta. Yön vietimme hirsimökeissä, jotka olivat lämpöisiä ja maksoivat ainoastaan 30:-/hlö.

Sunnuntai aamuna eli 6.2. söimme aamupalan, pakkasimme ja lähdimme kohti Kolia pitkin Pielisen ylittävää jäätietä. Radio Jokinen häiritsi jälleen ajotapahtumaa. Haastattelun jälkeen ajoimme Nurmeksen Hyvärilään etsimään kadonneita telttanauloja 10. kokouksen jäljiltä.

Tapasimme Virkkusen Pekan, silloisen Hyvärilän vetäjän, sekä Haikosen Markun ja pari paikallista toimittajaa. Söimme Karjalanpaistia ja kiertelimme aluetta.

Nurmeksesta jatkoimme Kuhmon kautta Kuusamoon ja Rukalle. Tosin ennen sitä, eli jossain Lentiiran korvessa tiinastani hajosi propelli. Propellin vaihdon jälkeen jatkoimme alueelle, jossa liikkui hieman enemmän ihmisiä. Bensa alkoi olla lopussa ja hirveä pissahätä päällä. Ensinmainittuun vikaan tarjoutui apu Itävaltalaisten toimesta. Baareja, huoltoasemia tai vessoja ei lähemmäs kahteensataan kilometrin matkalta löytynyt. Ensimmäinen löytyi Ämmänsaaresta, jossa ystäväni Freddy odottelikin Taiston nokkapelti pystyssä. Taisto oli sylkäissyt ölynsä koillismaan luontoon. Taisi olla ruuansulatusvaikeuksia. Kampi kolisi viimeisiä kierroksiaan. Jätimme Freddyn ja veljensä Polin odottelemaan hinausautoa.

Yöpymispaikkamme tuli olemaan Rukalla sijaitseva Ukkoherra, jossa pidimme ajajapalaverin ja itsemme esittelyn, koska nyt olivat kaikki paikalla. Tosin Bitterin Hessu ja Pariisin Serge Narcy  tulivat Heikin vähäisestä ajokokemuksesta johtuen viimeisenä paikalle puolen yön aikaan. Välillä kävimme tutustumassa  revontuliin. Olivat todella mahtavia.

Maanantai aamuna jatkoimme aamutoimien jälkeen kohti pohjoista ja Sallaa, jossa meillä oli tärskyt koko porukan kanssa

                    ÄTERITSIPUTERITSIPUOLILAUTATSIBAARIN edessä.  

Sallaan oli varattu puoli tuntia ostosaikaa. Hoidimme posti,-ja pankkiasiat ja hankimme tulevaa noviisien kastetta varten tarveaineita, sillä olimmehan jo ohittaneet Napapiirin.

Lähdimme Pian kanssa etukäteen valmistelemaan pientä juhlaamme Sallan Salmivaaraan, paikkaan jonne olemme seitsemänä vuotena vieneet killan lahjoituksen Sallan vähävaraisille. Leena ja Kauko Mustonen Betty tyttärineen olivat meitä vastassa ja meitä auttamassa. Oli myöskin paikallislehti tullut todistamaan outoa joukkiotamme ja sen edesottamuksia.

Katoimme pöydän kauniisti ennen Hessun tuomaa pääjoukkoa. Paperilautasilla oli suolakeksiä, tomaattia, kurkkua ja sipulimurskaa. Juomana oli pilsneristä, kokiksesta, chilipiippurista, suolasta ja cayennepippurista valmistettu suloinen nektari. Valmistin tuotteen teatraalisen hitaasti, jotta ihmiset saattaisivat kirjoittaa reseptin ylös.

Juoma oli sangen vaahtoavaa, eikä se ollut pysyä ämpärissä, jossa sen sekoitin. Kaadettuani juoman kuppeihin, alkoi varsinainen huipennus eli kliimaksi.

Otin esille pääaterian eli ruotsalaisen syysherkun, kilon purkin surströmmingiä. Se on makunsa ja hajunsa puolesta melko riittoisaa. Purkin avattuani porukka otti arvokkaasti askelen taaksepäin. Muut söivät paitsi Salmisen Kari Helsingistä. Hän onkin tottunut parempiin ruokiin, sillä hän on ammatiltaan laivakokki.

Karin viimeiset sanat olivat ennen oksennusta oli: ”Viekää vaikka saunan taakse ja lopettakaa, mutta mä en tota syö”. Ei viety eikä lopetettu.

Parhaalle ulkolasaiselle, Äteritsi- baarin lausujalle lupasin palkinnon, jonka voitti Remco Donders Hollannista. Pidin lupaukseni. Remco sai kilon Viipurissa valmistettua hapankaalia, jonka olin saanut joululahjaksi. Lahjan antajan vilpittömyyttä tohdin kyllä epäillä.

Ruokailun jälkeen joukko lähti kohti pohjoista ja me jäimme Pian kanssa siivoamaan paikallisten alakoululaisten ihmetellen hajua ja juomien jäämistä juomatta. Lapset luulivat juoman olleen pelkkää kokista.

Siivoamisen jälkeen saimme jälleen Kaukon valmistamaa poronkäristystä, piirakkaa ja kahvia. Vielä Leena kiitteli Killan Sallan keräystä ja sen tarpeellisuutta. Lupasin yrittää vielä kerran toimittaa keräystuoton perille ensi joulun alla.

Jäähyväisten jälkeen Kemijärvelle ja sieltä Luoston kautta Sodankylään, jossa pitsalle, vaikka ei ollut nälkäkään, syötiinpähän varastoon pahan päivän varalle.

Tankavaarasta saimme viihtyisät asunnot saunalla ja suihkulla. Ilalla söimme, joimme ja katsoimme edellistä Murmanskin videota, samoinkuin Rättisitikka rakkaani videon Nurmeksesta.

Aamupalan jälkeen Ivaloon ja pankkiin panemaan ylimääräiset rahat tilille ja postiin lähettämään kaikki sellainen Enontekiöön, jota emme Murmanskissa tulisi tarvitsemaan.

Sitten ei muuta kuin rajalle Raja- Jooseppiin. Suomen puolella passien ja viisumien näyttö, sekä kolmionmuotoisen nastarenkaista varoittavan kilven hankinta. Kilvellä osoitettiin, että meidän autot jarruttavat paremmin kuin autot, joissa ei ollut nastoja.

Venäjän puolella rajaa odotimme ensimmäisen puomin avautumista noin viisitoista minuuttia.

Kolme sätkää pääsi kerrallaan tullialueelle. Veimme passimme ja viisumimme sisään. Ne leimattiin ja pääsimme jälleen sätkämme luo. Nostin sätkän nokkapellille sponsoritarroja ja hetkessä henkilökunta oli poistanut tarrat ja se nopeutti tulliaktia niin paljon, ettei meidän tarvinnut olla tuntiakaan tullissa.

Pienissä ryhmissä lähdimme ajamaan huonokuntoista tietä kohti Murmanskia. Tiellä oli ollut 6 vuotta aiemmin suuri tietyö. Se oli siellä vieläkin ja vieläpä samassa paikassa. Matkalla oli kylttejä huoltoasemasta ja baarista, jonne piti olla matkaa 80 km. Emme kuitenkaan onnistuneet löytämään kyseisiä palveluja. Pimeän tullen näimme Kolan, Lotan ja vihdoin Murmanskin valot. Huikean seikkailun jälkeen olimme vihdoin matkakohteessamme, joka oli useimmille toiveiden täyttymys ja muille pettymys.

Hotelli Arctica on aulastaan komea Breshneviläinen historian jäänne. Koko hotelli on suuri 12 kerroksinen kolossi, jonka joka kerroksessa istui kerrosmaatuska, jolle piti toimittaa reseptionista saatu avainkortti, jolla sitten sai huoneen avaimen.

En puhu nyt muista, kuin omista kokemuksistamme. Ensimmäinen huoneemme, joka sijaitsi yhdeksännessä kerroksessa oli karsea ja kuin pisteenä iin päällä oli voimallisesti vuotava vessa. Huone oli epäsiisti. Tapetit roikkuivat seinillä. Ikkunat oli tilkitty sanomalehdillä ja ilmastointiteipillä. Telkkarista kanavat oli lukittu peltiruuvilla, joten siitä näki vain yhden suositellun kanavan. TV:n takana oli mielenkiintoisia liitoksia. Yhteen nippeliin koskettuani takaseinästä lensi sulake. Kaksi sojottavaa tulitikkua takakannessa suoritti jotain tarkasti määrättyä tehtävää. Tehtävän laatu ei minulle selvinnyt eikä oikein kiinnostanutkaan. Kävimme valittamassa huoneen kunnosta. Saimme kahdeksannesta kerroksesta huoneen, joka oli kylmä, mutta muuten ”siisti”.

                                Hessu Bitter ja minä turistin näköisinä

Illalla menimme hotellin ravintolaan. Mitään emme tilanneet, mutta hetkessä meillä oli vodkat, oluet ja alkupalat edessämme. Alkupala käsitti kaviaaria, kalaa eri muodoissaan ja tomaattia. Hetken kuluttua tuli pöytään lihavarras riisillä. Ruoka oli melko mautonta, mutta emmehän me olleet tulleet kokemaan mitään gastronomisia seikkailuja. Pöydässämme istui kanssamme Alholan Lake, Pia von Essen sekä Hessu ja Serge.

Muutkin saivat ruuan, mutta jäivät ryyppyjä paitsi. Ravintolaan alkoi saapua kädenvääntäjä, kolme ilotyttöä, sekä muita hämäriä mafiatyyppejä. Katsoimme parhaammaksi siirtyä yöpuulle. Yövyimme sen yön makuupusseissamme peiton alla. Palelimme yön ja aamulla olin vilustunut.

Onneksi Alholan Lake oli tehnyt hunajateetä, jonka nautittuani olo hieman koheni. Kävimme vielä kerroksen puhvetissa teellä, jonka jälkeen lähdimme alusvaateostoksille. Läpinäkyvän naisten silkkiunelman sai kympillä. Sen tulisi saamaan Pian sisko Tuija. Tulee olemaan tyytyväinen – eli seksiä saluunaan. Tyylikkäät venäläiset vaaleanpunaiset rintsikat maksoivat jo kolmekymppiä. Ne oli tarkoitetut Tuijan pikkusiskolle Satulle. Kyllä luokkakavereita varmaan harmittaa. Hiotut ryyppylasit, joita pakkaukseen oli saatettu, maksoivat 20 mk.

Vodkapullosta sai kärsiä noin kympin ja shamppanjasta peräti 15 mk. Tavaratalosta menimme takaisin hotellimme respaan valittamaan huoneemme kylmyyttä, eli holotnaa. Saimme kolmannen huoneen vajaan vuorokauden sisällä. Kerrosmaatuska selitti minulle, että heidän asuinalueellaan tunturin laella, joka näkyi ikkunasta, oli vielä kylmempää, koska pattereihin ei tule lämmintä vettä. Vuodatimme yhteiset suolaiset kyyneleemme asian johdosta.

Olimme maistaneet muutaman ryyppylasillisen, kun saimme tiedon että Norjan vastainen raja olisi mahdollisesti auki vain tänään ja seuraavan kerran vasta parin päivän päästä, jolloin viisumimme menisi jo vanhaksi. Ei muuta kuin pakkaamaan. Jo rakkaaksi muodostunut kaksi tuntia vanha huoneemme oli hyljättävä.

Porukka kasaan ja puolen tunnin kuluttua kaikkien Norjaan lähtijöiden tuli olla alhaalla respassa valmiina lähtöön. Kello kahdeksantoista oli Norjaan lähtevä retkue sätkissään ja matkalla kohti etelää, sillä Murmansk sijaitsee vuonon rannalla ja siltoja ei oltu vielä keksitty, joten meidän tuli ajaa vuonon pohjukkaan ja tunnin ajamisen jälkeen olimme jälleen Murmanskin tasolla. Tosin tällöin jo 15 km ajaneina.

Meitä oli noin kymmenen sätkää. LA:sta kuului mitä ihmellisimpiä ilmoituksia sätkien mahdollisista vioista, joihin totesin, että niin kauan kuin pelit liikkuvat jatketaan matkaa. Samalla kerroin rajan olevan auki vain kymmeneneen, joten meillä oli pieni kiire.

Lämpötila laski jatkuvasti. Nikkelin kaupungin kohdalla oli -32 astetta ja sillä kohdin minulta meni ensimmäinen rengas. Takarengas. Tuskin koskaan on sätkään vaihdettu rengasta niin nopeasti. Kiitos siitä kuului Matti Tepolle ja hollantilaisille Adille ja Janille. Tunkkia ei käytetty ollenkaan, vaan isot miehet nostivat tiinan takapään riittävän korkealle. Rikkoutunut rengas heitettiin takaluukusta vain sisään.

Tiet olivat juuri niin kuoppaisia, joihin Pierre Boulanger oli sätkän suunnitellut. Erona oli vain se, että kuopat olivat teräväreunaisia ja syviä, ja renkaat tosi kylmiä.

Matkaa Norjan rajalle on Murmanskista noin 240 km. Ajoimme niin kovaa kuin uskalsimme, mutta keskinopeus oli vain noin 65 km tunnissa. Noustuamme ylängölle Nikkelin kaupungin jälkeen alkoi traditionaalinen lumimyrsky. Lumi oli kinostunut poikittain tielle. Ensimmäisenä ajavalla, eli meillä oli mielenkiintoinen tehtävä toimia lumiaurana. Aurana toimiminen ei ole tehokasta, jos täytyy vauhdin olla 60 km tunnissa päästäkseen kinosten yli ja läpi. Ensimmäiset neljä kinosta lävistettiin melko kevyesti, vaikka näkyvyyttä ei tainnut olla kymmentäkään metriä. 

Viimeinen kinos oli liki ylivoimainen. Lunta oli niin paljon, että lensimme kinoksen yli poikittain tielle. Jarrut jäätyivät hetkessä. Tuulilasi ja sivulasit myös muurautuivat täysin umpeen. Laturin kollektori jäätyi ja hiilet eivät saaneet kontaktia, sillä seurauksella että valot himmenivät. Emme nähneet käytännössä juuri mitään. Saimme nopeasti jääskrabat käteen ja tuulilasin sen verran auki, että näimme hiukan eteemme. Muut olivat jääneet muutaman sata metriä ja kuulimme hollantilaisten mussuttavan karmeasta kelistä. Vasemmalla oli tunturi, jolta lumet lensivät tielle ja alhaalla rotko ja Nikelin kaupunki. Olihan jännät paikat.

Saavuimme vihdoin ja viimein Venäjän puoleiselle tulliasemalle. Kello oli jo lähempänä kymmentä. Edessämme oli kolme autoa Norjan rekkareissa, jotka olivat odotelleet meidän ilmantuessamme jo parisen tuntia, Ei siis hirveän nopeaa toimintaa. Meillä oli tankissa bensaa noin sataa kilometriä varten, joten olisimme ehkä päässeet takaisin Nikelin kaupunkiin, ellemme olisi päässeet tullista läpi. Kuitenkin Matti Tepon venäjän kielen taito avasi puomit noin tunnin odottelun jälkeen.

Tullimies tarkasti sätkäni ja löysi kaksi olutpurkkia, jotka nosti penkilleni ja näytti niitä minulle sanoen: ”suverinj”. Johon vastasin, että vain yksi. Hän laittoi purkin taskuunsa vaivihkaa ja toivotti ”hjuva matka”. Toimenpide saattoi nopeuttaa muidenkin läpipääsyä, sillä kaikki olivat Norjan puolella noin tunnissa tästä välikohtauksesta. Mielenkiintoista oli se, että tullin seinällä luki neljällä kielellä, että tullimiesten lahjonta on kiellettyä. Vähän kuin Korkeasaaressa: "Karhuja ei saa syöttää”. Kymmenykset täytyy kuitenkin maksaa, jos se helpottaa matkantekoa. Ja vanha totuushan on, että kylmä kangistaa ja nyt oli tosi kylmää.

Matka Norjan tulliin jatkui jo leppeämmissä tunnelmissa. Saatoimme ruuvata kelloja pari tuntia taaksepäin ja jo ajan voittaminen tuntui hyvältä. Norjan puoleinen tulli rakennus oli melko uusi tietokoneistettu hirsirakennus. Tuntui kuin olisi kotiin tullut, vaikka tullausta ei ollut vielä suoritettu. Meitä tuli tutkimaan tuommoinen alta kolmikymppinen siistin näköinen viikingin jälkeläinen,- nais sellainen. Nättikin hän oli, jos vertasi kehen tahansa venäläiseen naiseen. He kun harrastavat tukanpörröttämistä ja raivokasta meikkamista. Ja ne huulipunien värit!!

Tämä Inge-Helene oli varsin tyytyväinen saadessaan keskustella kanssani norskeksi. Hän enempi puhui ja minä kuuntelin hänen esitellessä uutta tulliasemaansa. Keskustelimme hänen kanssaan noin kymmenen minuuttia, ennenkuin hän halusi nähdä sätkäni. Kerroin, että tullattavaa ei ole, kuin ne pakolliset. Hän halusi mennä kuitenkin tutkimaan. Sätkä oli sisältä niin täynnä, että hän katsoi pääsevänsä helpommalla, kun toivottaa vain hyvää matkaa.

Hessu ja Serge, kuin myös Lake ja Pia von Essen olivat lähteneet jo päivällä kohti Norjaa ja luvanneet yöpyä Kirkenesin turistihotellissa. Epäilin homman kannattavuutta, sillä Norjan hinnat ovat tätä nykyä pilvissä. Koska kukaan meidän joukostamme ei halunnut yöpyä Norjassa, soitin Lomanäätämöön ja varasin huoneita.

Suomeen saavuttuamme ei tullissa näkynyt ristin sielua. Kolme kilometriä rajalta ja oikealla puolella sijaitsi yövytsemisliike, jossa aioimme yöpyä kaksi yötä yhden sijasta. Se oli kaikkien mielestä hyvä ratkaisu, sillä Venäjä oli meitä kohdellut melko monipuolisesti.

Pihaan tultuamme havaitsimme Laken ja Hessun sätkät, joten tässä kävi kuten niin monesti ennenkin Heikin kanssa matkaillessamme, että ajattelemme asioista samoin, niistä niin kovin paljon keskenämme puhumatta.

Kävimme ilmoittautumassa paikan päällä ja tilasin suomalaisen oluen. Tuntui kuin olisi juonut pullollisen Suomea. Niin hyvältä se maistui. Paikkaa pitää nykyisin Elsi Semenoff,- taitaa olla kolttasaamelainen. Olimme varanneet neljän hengen huoneemme Rannan Pirjon ja Eeron kanssa, mutta soitosta huolimatta en heitä tavoittanut. Aloimme olla huolissamme, koska kukaan ei ollut nähnyt heitä Arctican parkkipaikan jälkeen.

Heidän lisäkseen puuttui joukostamme belgialaiset van Rielin veljekset, Mikko Nikola ja Jouni Karppi, sekä sankarimatkailijat Freddy van, kuin myös Laajan Masa laivakokki Kartsoineen.

Viimeksi mainittu kolmikko oli jäänyt Arcticaan ryyppäämään ja Freddy oli lisäksi ryöstetty. Se on elämää. Ensimmäiset kaksi paria olivat havainneet Nikkelin kohdalla tien täyttyneen lumesta niin paljon, ettei enää olleet läpi päässeet, joten he olivat kääntyneet takaisin ja yöpyneet Nikkelissä kaksi yötä.

Näätämössä kävimme päivällä ruoka,- ja vaateostoksilla. Ruoka oli kallista, mutta vaatteet olivat halpoja ja niitä ostivat ulkomaalaisetkin runsain mitoin. Halusin tehdä illalla poroa, mutta minulta puuttui valkosipuli. Sitä ei löytynyt Näätämöstä, joten päätimme mennä Norjaan ostoksille. Ei sitä löytynyt Norjastakaan, joten oli tyytyminen valkosipulijauheeseen. Varsinainen poronkäristys tehdään vain ohuista poronsiivuista, silavasta ja mausteeksi suolaa. Omassani on em. lisäksi sipulia ja vähän valkosipulia ja tietysti kermaa.

Olisimme halunneet vuokrata moottorikelkkoja, mutta se ei onnistunut, sillä Näätämö on porolaidunaluetta ja näinollen kelkkailu oli luvanvaraista toimintaa. 

llalla teimme poronkäristystä.

Reseptini kahdelle hengelle on:

Poron lapaa tai paistia noin 300 – 400 g.

Voita 200 g., 1 iso sipuli, pari valkosipulin kynttä, vettä, 1 dl kermaa, sekä kaksi teelusikallista suolaa.

Tämähän ei ole se oikea tapa. Sillä oikein tehtynä otetaan suolasilavaa. Pannaan silava kattilaan sulamaan, jonka aikana jäätynyt lihanpala siivutetaan ohuen ohuiksi suikaleiksi. Lisätään tämä sulaneeseen silavaan ja annetaan olla tulella puolesta tunnista tuntiin. Muita lisukkeita ei itse käristykseen tule. Joillain on olettamus, että liha käristetään paistinpannussa, mutta näin se ei tapahdu, vaan kaikki tehdään kattilassa. Käristys on ruokaa, jota voidaan tehdä vaikkapa Trangialla ja sitä olenkin tehnyt talvisessa metsässä Ruotsin lapissa. 

Apulaisenani toimi Pia, Lake ja Pia von Essen. 

Nyt poikkesin jo niin kauas reseptistäni, joten ei muuta kuin köökkiin ja esiliina eteen. Aluksi pilkoin sipulin oikein pieneksi ja puristin kaksi valkosipulin kynttä joukkoon. Sulatin voin ja panin sipulit medium lämmölle. Aloin vuolla lihaa, joka oli ollut pöydällä noin 15 minuuttia pakkasesta ottamisen jälkeen. Tähän menee 10-15 minuuttia voimista ja puukosta riippuen. Lihanpitokädessä voi pitää käsinettä, joka on muovipussin sisällä, jottei oma käpälä jäädy. Laitoin lihat kattilaan ja sekoitin käristystä silloin tällöin, lisäsin suolan ja puoli desiä vettä. Noin puolen tunnin kuluttua lisäsin kerman ja annoin hautua vartin verran pienellä lämmöllä.

Ei ole vielä koskaan jäänyt tähteeksi. Veden ja kerman sijaan voi käyttää olutta. Nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita.

Perjantaina aamupalan jälkeen läksimme pakkaamaan. Ulkona oli kylmä ja muutamat tarvitsivat apua käynnistyksessä, mutta sitä vartenhan kaverit ovat olemassa.

Olimmekohan hieman levittäytyneet mökissämme Pirjon ja Eeron poisjäännin seurauksena, koska pääsimme lähtemään aivan viimeisenä.

Ajoimme matkan Näätämöstä Inariin melko kirpeässä pakkasessa. Maisemat olivat upeita ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Inariin saavuttuamme tapasimme Laken ja Pia von Essenin.

Heidän kanssaan suoritimme ruokaostoksia Tenna nimisessä kylän ainoassa kaupassa.

Illalla meillä tulisi olemaan Superfinnjuhlat, joihin tarvittiin runsaasti ruokaa ja juomaa. Tytöt suorittivat asiantuntevasti hankinnat ja me maksoimme kulut Raidi rahoista. Inarissa kävimme vielä nostamassa 12,500 mk meidän ja Raidilaisten rahoja, jotka tallensimme ennen Murmanskiin menoa. Inarista lähdimme jälleen viimeisinä. Nautimme hiljaisesta, runsaslumisesta maisemasta. Ajattelimme käydä Pokassa kahvilla, mutta renkaistani johtuen jarrutusmatka muodostui niin pitkäksi, että päätimme jatkaa matkaamme kohti Köngästä ja Enontekiötä.

Ketomellan lossin kohdalla ajoimme jäätietä Ounasjoen yli. Tie oli aurattu niin kapeaksi, ettemme voineet harrastaa jäärata-ajoja, kuten edellisellä kerralla. Peltovuomassa kävimme vielä kerran kaupassa ja sitten olimmekin Enontekiössä ja Hetan Majatalossa. Paikan omistaja Tuula toivotti meidät tervetulleiksi. Yövyimme samassa huoneessa Isomäen Jukan kanssa, joka oli saapunut Raidilaisia tapaamaan lentokoneitse. Tytöt jäivät valmistamaan iltaruokaa ja paistamaan grahamsämpylöitä.

Koska emme olleet aamun jälkeen koko päivänä syöneet saatikka juoneet kahvia, lähdimme Pian kansa reilun kilometrin päässä sijaitsevaan Karhuntassuun syömään. Paikka oli upea matkamuistoineen ja täytettyine eläimineen. Varsinkin täytetty takajaloillaan seisova karhu oli kunnioitusta herättävä otus.

Palattuamme, oli huoneeseemme tuotu riittijuomaa, eli enoughdrinkiä varten aineksia. Oli kiinalaisesta väkiviinasta lähtien. Sekoittelin huoneessamme juomaa ja koko huone alkoi tuoksua makealle, mutta toisaalta melko pahalta. Löyhkä olisi ehkä kuvaavin termi tälle neniimme leijuvalle tuntemukselle.

Superfinn rituaali alkoi arpajaisilla. Voittoina oli t-paitaa, lippalakkia ilman poronsarvia ja niiden kanssa. Oli erilaisia kalentereita, uunikinnasta, jääskrabaa ja avaimenperää, pullonavaajia, kyniä unohtamatta.

Toimitus jatkui syömisellä. Se oli täysin vaaraton tapahtuma, sillä siihen kuului salaattia, lohitahnaa, jossa oli savuporohiutaleita, sämpylää ja keskikeppanaa. Niinkuin aina; kaikki kelpasi. Syömisen jälkeen oli juhlava Superfinn sertifikaattien jakotapahtuma, joka kuvattiin monelle eri kameralle. Tekstin esilukijana toimi Pariisin Sergé. Teksti oli melko hauska suomeksi luettuna, saatikka ranskalaisella hienostuneella aksentilla ulostuotettuna. Nauramisesta ei ollut tulla loppua, niin hyvin Sergé otti yleisönsä. Jokainen sai ansionsa mukaan.

Viimeisenä oli sitten Pian jakama enoughdrinkki, joka oli tällä kertaa tehty vain ja ainoastaan alkoholijuomista. Se kuvastanee, mitä rohtoja kukin oli mukanaan tuonut. Juoman nauttimistilanne oli synkkä ja sali täyttyi ähkäisyistä ja yskimisestä, mutta katsoin onnistuneeni, koska kukaan ei halunnut juomaa lisää. Porukka jäi saliin vielä juttelemaan, mutta itse lähdin jo unissani harjoittelemaan moottorikelkalla ajoa.

Lauantaiaamuna tuossa yhdeksän maissa siirryimme naapurirakennukseen aamupalalle. Aamiainen oli yhtä kattava ja täydellinen, kuin aiempinakin vuosina.

Kello kymmeneltä lähdin kuljettamaan porukkaa Ounasjärven jäälle. Olimme vuokraneet raidirahoilla 3 moottorikelkkaa ja Bitterin Heikki lisäksi itselleen omansa. Pakkasta oli hieman yli 20 astetta ja tuntui hieman epäillyttävältä lähteä palelluttamaan poskiaan järven jäälle. Sinne kuitenkin mentiin ja osa meistä haki porukkaa majatalon pihasta useamman kerran, sillä jäälle oli matkaa noin kaksi kilometriä.

Oltuani eräällä hakumatkalla Heikki opetti ulkomaalaisille moottorikelkalla ajon niksejä. Käännökset ovat melko hankalia ja Heikki vanhana kettuna teki näytöksensä pehmeällä lumella ja ensiksi kaartoi oikealle kaataen kelkkansa. Hups! Ja hän oli nurin hangessa todeten sieltä hanska pystyssä. ”This can happend”. Seuraavaksi hän kääntyi vasemmalle ja sama uudestaan. Heikiltä irtosi tokaisu: ”This also” ja kaikilla oli hauskaa ja se on hyvin tärkeää.

Ajelimme koko päivän. Välillä kävimme paistamassa makkaraa ja juomassa majatalon isännän Matin keittämää kahvia. Matin tarjoamissa donitseissa oli selvästi havaittava naisen käden jälki. Iltapäivällä tuossa neljän kieppeissä porukkaa alkoi palella, vaikka kodassakin saattoi lämmitellä. Tyhjensimme ja siivosimme suuren hirsikodan ja veimme loppuporukan takaisin majatalolle.

Heikki ja Serge olivat lähteneet ajamaan kohti etelää, koska Heikin piti olla sunnuntaina rekalla Pietarissa. He ajoivat koko päivän ja yön ja olivat aamukahdeksalta Riihimäen Arolammilla. Pari tuntia kotona ja sitten Rajamäen kautta Pietariin. Kyllä matkailu on mukavaa,- varsinkin venäjän matkailu.

Niin, mehän jäimme Hetan majatalolle ja tarkemmin sen pihalle, jossa isäntä Matti ihmetteli. ”Teillähän on vielä pari tuntia ajoaikaa jäljellä”. Johon totesin, että jos saan jostain kaverin, lähden vaikka Ounastunturille. Näin oviaukossa hollantilaisen kersantin evp. Peter Saalminkin, jolta kysyin, että paleltaako, johon hän antoi myöntävän vastauksen. Sanoin vain ajatelleeni etsiä itselleni kumppania pienelle tunturiajelulle. Häntä ei tarvinnut enempää houkutella.

Vaseliinia kasvoihin, kypärähuuvat ja kypärät päähän ja muiden ällistellessä takaisin Ounasjärven jäälle ja metsään. Olimme ajaneet metsässä noin kilometrin, kun jouduin pysäyttämään. Polulta löytyi yksi meidän kypäristämme. Sidoin sen kelkan tarakkaan ja jatkoimme polkua kohti paria suota ja Metsähallituksen kämppää. Täältä suunnistimme hieman ylemmäs tunturiin ja kuruihin. Pysähtelimme ja kuuntelimme hiljaisuutta ja nautimme näköaloista. Otimme kypärät pois ja kuuntelimme. Kysyin Peteriltä,- mitä hän kuulee. Hän sanoi kuulevansa vain oman sydämen sykkeensä. Hän ei ollut koskaan päässyt kuulemaan tällaista hiljaisuutta. Se ei ole Hollannissa mahdollista.

Päädyimme pimeyden tullen autiotuvalle, joka sijaitsi noin 15 km majatalolta. Kirjoitimme nimemme vieraskirjaan ja ehdotin kääntymistä takaisin. Ilta oli pimeä, ja pakkanen oli kiristynyt, kun kuunvalossa suuntasimme kohti Ounasjärveä ja majataloa.

Heikiltä jäänyt kelkka oli varsinainen menopeli. Leveä telamatto ei jättänyt umpihankeenkaan. Pimeässä saavuimme takaisin majapaikkaamme, jossa ylensin kers. evp Peter Saalminkin alik. evp. Henkka Castrénin mahtikäskyllä Hollannin ensimmäiseksi lumikelkalla toimivaksi tunturioppaaksi.

Ilta kului rattoisasti. Kävimme joukolla kuksantekijä Taisto Laakson pajassa. Taisto oli hieman maistissa ja kehui suunnilleen samoin sanoin itseään kuin pari vuotta aiemmin, joten poistuimme haukkaamaan raikasta talvi-ilmaa seuraten vihreitä revontulia.

Koitti sunnuntaiamu ja lähdin isäntä Matin kanssa ostamaan Peltovuomasta poronlihaa sitä tilanneille. Matkalla keskustelimme Lapin elinkeinoista, poronhoidosta ja porojen talviruokinnasta. Suunnittelimme hieman seuraavaa Raidia ja Hetan Majatalon osuutta siinä. Retken jälkeen lähdin aamupalalle, jossa Laajan Masa Kartsoineen oli päätään pidellen päässyt jo kahviin kiinni. Pakattuamme, läksimme toiseksi viimeisinä kohti Torniota. Masa ja Kartsa jäivät vielä arpomaan ajovuoroja.

Kolarista suuntasimme nokkamme kohti Ruotsia ja Pajalaa. Matkaa Pajalasta Haaparantaan on ehkä noin 200 km ja matkalla oli enimmäkseen suomalaisia paikannimiä. Haaparannassa kävimme tapojemme mukaisesti ostoksilla. Tavaraa tuli niin paljon, että viimeiset piti tunkea sisälle liki kenkälusikkaa apuna käyttäen.

Tornion kaupunginhotellissa vietimme viimeisen yhteisen illan. Meillä oli saunabaarissa viimeinen miittinki. Mutta turnausväsymys oli saanut otteen porukasta ja kokoukseen saunomiseltaan ei enää kovin montaa saapunut.

Maanantaiaamuna läksimme ajamaan kohti etelää. Olimme tuossa kahdeksan jälkeen illalla kotona Järvenpäässä ja pesukone odotteli saalistaan, joka ei ollutkaan aivan pieni.

Kaikki Raidilaiset olivat olleet omalla tavallaan hienoja ja tarjonneet runsaasti kokemuksia. Suurimman osan kanssa oli kerrassaan hauska viettää tämä lyhyt aika yhdessä.

Tälle Raidille tuli 2 merkittävää asiaa, jotka eivät unohdu aikoihin. Ensimmäinen oli Murmanskin ja Norjan välinen tie ja siellä olleet vaikeudet ja toinen oli moottorikelkkaretki Hollannin Peterin kanssa.

Nordkapin retkiltä muistuu mieleeni vaikuttavimpana ensimmäinen retkemme vuonna-86, kun pääsimme Naton lumikissoilla huipulle, sekä Kivisen Laten kanssa ajettu kisa Nordkapp hallilta kohti Honningsvågia läpi mahtavien rotkomaisemien, mutkaisen tien ja yli nelimetristen lingottujen lumipenkkojen halki. Ne ovat asioita, jotka pitää kokea henkilökohtaisesti.

Suuresti lämmittää ulkolaisten entisten superfinnien sveitsiläisten Anken ja Martinin ja belgialaisen ”man with the moped” miehen André Masuren lukuisat kirjeet ja kortit sekä puhelinsoitot, sekä Peter Raben 3 telefaxia. Kaikki olisivat mukaan tulleet, mutta syyt olivat painavat.

Henkka – se hupimestari

kuvat Pia Könönen ja Pia von Essen