Kroatiaan!


Viime vuonna olimme päättäneet lähteä vielä maailmankokousretkelle, vaikka niitä on plakkarissa jo yli kaksikymmentä. Ensimmäisessä olin pieneltä osaltani jo vuonna -75. Painoin sinne tarrat. Kympissä töissä jo täysillä ja teimme myös kovasti töitä saadaksemme 20:nenkin koto-Suomeen. Se meni minne meni ja kiinnostukseni maailmankokouksiin alkoi hiipua. Ikä tekee tepposensa ja teltassa makuu lailla rekikoirain alkoi hieman tympiä.


Siispä vuosi sitten aloin miettiä reittiämme kohti Samoboria. Helpointa olisi lentää, mutta se ei käynyt vaihtoehtona mielessäni. Finnlinesillä Travemündeen puistatti jo ajatuksena. Niitä retkiä olen jo tehnyt riittävästi, ja laivojen sekä ruuan taso on laskenut kovasti vuosien saatossa. Aikataulut varsinkin Saksan suuntaan ovat melko hankalat seuraavalle päivälle ja majoittumiselle. Lisäksi hinta on kesällä nostettu liian korkeaksi. Ruotsin kautta olen ajanut kymmeniä kertoja, joten piti keksiä aivan toinen vaihtoehto.

Siispä suunnittelin reitin Itä-Euroopan kautta, kuitenkin siten ettemme kävisi Ukrainassa tai Valko-Venäjällä. Tullien hankaluus ja viranomaiskäytäntö näissä maissa mietitytti. Aloin matkan suunnittelun jotain toista reittiä pitkin. Mielessäni oli vuoden -99 Kreikan ja vuoden -09 Tsekin matkat ja niiden alkuosuudet. Ja sehän sopi jo numero 9:n jatkumolla. Tein luonnoksia reitistä ja lopulta päätin että yöpyisimme M/S Viking XPRS:n uumenissa Tallinnan satamassa. Varasin laivan ja samointein matkamme varteen osuvat hotellit. Hotellien keskihinta liikkui 40-85 €:n tasolla. Lisäksi varasin Samoborista apartementon melko edulliseen hintaan 135 € 4: ltä yöltä.

Kuten mainittua, olen melko monessa kokouksessa ollut, joten päätin että tulemme paikalle hieman myöhemmin ja lähdemme aikaisemmin, sillä lomamme oli vain kahden viikon pituinen.

Tapasin Rauli Rautasen, miehen joka oli yksi ensimmäisen maailmankokouksen järjestäjistä, reilu vuosi ennen Samoborin kokousta Helsingissä, ja juttelimme, että voisimme yöpyä hänen Villa Hakassa Etyekissä Balatonjärven ja Budapestin välissä. Kerroin myös Koivusen Mikalle tästä yöpymisvaihtoehdosta. Kaikki valitsemani hotellit tuli varattua vuoden 2018 aikana. Olin laskenut matkan pituudeksi 4500-5000 km. Pari kolme pidempää rykäisyä alussa eli 500 - 600 km/päivässä.

Perjantaina 26.7.

En mennyt töihin ja varustelin Dyanen parilla raahattavalla matkalaukulla, jotka sidoin vaijerilukolla Tiinan taitettavaan takapenkkiin. Vara-avaimen piilotin hansikaslokeroon. 

 


Mukanamme oli pyyhe- ja uimapukukassi, sekä mikä tärkeintä sätkäpesukone- tuo mainio kannellinen pikkuämpäri, jossa oli pesuainetta, pyyhe ja pyykkinaru. Kannoin vielä pari muuta kassia ja täytyi oikein miettiä, että voiko näin tyhjällä autolla reissuun lähteä. Sadetakin ja haalarin pakkasin etupenkin ja taitetun takapenkin väliin. Puolan, Liettuan, Slovakian ja Baltian kartat laitoin ovitaskuun. Ruuvasin pienen kassaboxin lattiaan hankalaan paikkaan ja sinne 500 euroa vararahaksi. Työkalut olin jo valmiiksi pakannut, eli työkalupakin: pari hylsysatsia, vetarin hylsyvarsineen. Laturin, jonka sain Niemisen Karilta lainaksi ja latausrele, öljykello, bensapumppu, vetari, propelli, tuulettajan hihna, 123-yksikkö ja kärkikotelo, jännitemittari sekä sähköjohtoja. Olin lisäksi ostanut akulla toimivan ilmakompressorin.

Pian saavuttua töistä, kävimme vielä läpi, että kaikki tavarat ovat mukana. Emme kuitenkaan enää keksineet mitään mukaan otettavaa. Iltaseitsemältä lähdimme ajelemaan Katajanokan satamaan ja laivaan päästyämme siirryimme kasi-kannelle nauttimaan ison Sakun ja Pia pienen valkoviinin ja kummatkin otimme katkarapuleivän. Nyt saattoi matka alkaa. Laivahan oli tuttua tutumpi. Olin tällä mennyt tänä vuonna jo useamman kerran työasioissa. Halusin yöpyä ikkuna-hytissä, joten sellaisessa myös yövyimme. 


 


Lauantaina 27.7.

Sangen huonosti nukutun yön jälkeen oli matkan ensimmäinen rykäisy kohti Vilnaa. Kello varttia vaille seitsemän ajoimme laivasta Tallinnaan, jossa oli runsaasti tietöitä Reisisadaman kupeessa. Tällä kertaa kiersimme kaupungin myötäpäivään. Pärnu Maanteellä on valokyltti, jossa kerrotaan, että ajamalla 48 km/h, sinulla on vihreä aalto. Ainakin lauantai aamuna se toimi hyvin. Keli oli lämpöinen, ellei suorastaan kuuma. Katto oli avattu jo satamassa. Pärnun alapuolella tankkasimme ja kävimme nauttimassa aamukahvit ja juustorullat.


Riikan pato ylitettiin ja ohitettiin liikenneympyröiden kautta. Kaupunkiin emme juurikaan joutuneet. Jatkoimme maaseudulle ja Bauskan kaupungissa nautimme maittavan lounaan, koska oli jo sen aika. Söin pihvit (2 kpl) perunoin ja salaatein. Mietimme, että ensi kesänä voisi tehdä pidemmän kierroksen Latviassa. Niin kaunista ja edullista siellä vaikutti olevan.

Matkaa majapaikkaamme hotel City Vilniukseen tuli 620 km. Matkan pituus hieman alkuun huoletti, mutta olimme kaupungissa jo klo 17 kieppeissä. Huoletti siksi, että olin lukenut mittavista tietöistä Latviassa, mutta niitäpä oli reitillämme yllättävän vähän. Löysimme hotellimme ja sätkällemme pihalta parkkipaikan. Hotellihuone oli siisti ja ilmastoitu, mikä oli hyvä asia pitkän hikisen matkan jälkeen. 

 

Huoneessa hetken oltuamme päätimme kävellä vanhaan kaupunkiin. Saimme respasta kaupungin kartan, joka helpotti suunnistamista. Kävimme istumassa hetken aikaa paikallisessa roomalaiskatollisessa kirkossa. Sanaakaan emme toimituksesta ymmärtäneet, mutta nousimme ylös kun muutkin nousivat. Kävimme lopuksi vanhassa kaupungissa terassilla kevyellä iltapalalla ja kävelimme samat kolme kilometriä hotellillemme. Kyllä uni lopulta maistuikin.

Sunnuntai 28.7.

Aamiaishuone oli niin täynnä, että oli vaikeaa mukaan mahtua. Paikalla oli ainakin bussilastillinen saksalaisia eläkeläisiä, joilla kesti ruuan valitsimisessa runsaasti aikaa. Lisäksi amerikkalaiset turistit ovat hyviä hämmentäjiä. Aamiaisen jälkeen kello yhdeksältä kutsui maantie. Vilnan eteläpuolella tankkasin vaikeuksien kautta Dyanen. Ei tankkaaminen meinannut millään onnistua. Lopulta Pia sai bensamittarista meille bensaa.

Ei päästy kymmentäkään kilometriä kun kone alkoi käymään epätasaisesti. Kiinnitin monta vuotta Tiinan tuuletusluukkuun varastoidun mustan puolan nippusiteellä ruskeaan puolaan. Jatkoimme tällä kombolla jonkin aikaa miettien mistä alkaisi vikaa etsimään. Pialta sinkoili kysymyksiä, joita yritin olla kuuntelematta. Yritin miettiä nykimisen syytä. Vika viittasi kaasarin vikaan, mutta ajattelin ajaa vielä jonkin aikaa kunnes vika hävisi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Meillä oli tässä vaiheessa matkaa jäljellä Lubliniin yli 500 km. Tulimme siihen tulokseen, että tankkauksen jälkeen oli kaasariin joutunut pientä roskaa, joka aiheutti nykimisen. Kyllä sellainen ihminen, joka ei sätkän koneesta ja toiminnasta tiedä mitään, pääsee helpolla kun ei pelkää mitään eikä aavistele jatkuvasti pahempaa.

Mieleeni tuli myös huonot sähkökontaktit tai vaurio 123 sytytysboksissa. Niitä on minulla aiemmin hajonnut 2 kertaa. Tosin ensimmäisen hankin 2000-luvun alussa, joten kilometrejä on tullut varovastikin laskien yli 250,000 km.

Lopulta kun kone toimi jälleen hyvin, unohdin koko jutun, ja keskityin siihen mitä meillä oli, eli hienot maisemat ja meille tutkimattomat reittimme. Pitkän päivän ajoimme kohti etelää paahtavassa helteessä katto avoinna. Tie kulki halki polveilevan maalaismaiseman. Liettua on yksi Euroopan vilja-aitoista. Pellot saattoivat olla kilometrien levyisiä. Liekö kolhoosiajalta peruja? Maissia kasvoi pitkin matkaa. Varmaan tarkoitettu karjanrehuksi. Maisemat olivat vaihtelevia, mutta kyliä oli vähän väliä. Ajelimme pieniä mutkaisia teitä seuraillen Valko-Venäjän vehreää rajaseutua. Mietin, että jos ajaisimme Mariampolen sijasta Lazdinain raja-aseman kautta, niin voittaisimme reilun puoli tuntia ja yli 50 km ajamatta Suwalkin kautta. Ennenhän siitä meni vain raskas kalusto. Riskinotto kannatti.

Ensimmäisen Puolan kylän tutka-autoon ajoin 77 km/tunnissa ennen kuin havaitsin poliisin. Poliisi ei ollut kai ehtinyt laittaa tutkaa rahastusmoodiin joten luulen, että selvisin. Pari kertaa vastaantulevat autot vilkuttivat raivokkaasti valoja, joten taas sai huokaista helpotuksesta. Bialystokissa kävimme nauttimassa modernissa Rucola-nimisessä ruokapaikassa käärityt kasvisletut alkoholittoman olueen kera. Oli hyvää ja sopivaa kun oli vielä 250 km ajettavaa jäljellä.

Navigaattorini jatkoi temppuilujaan ja ajoimme etelään varsinaisia rospuuttoteitä vaikka olin laittanut asetuksen välttää pieniä ja huonokuntoisia teitä. Tie oli parikymmentä kilometriä pitkä ja vain toinen puoli oli asvaltoitu ja toinen puoli oli kuoppaista soratietä. Vähän väliä joutui antaa vastaantulijoille tilaa soralle. Korjasin navigaattorin asetuksia ja loppumatkan se toimi melkein toivotulla tavalla. No tällä etapilla näimme kauniita puolalaisia pihoja ja taloja. Pia luki karttaa varmuuden vuoksi, sillä Puolassa navigaattori ei toimi aivan niin hyvin kuin meillä Suomessa. Viime Torunin retkellämme varsinkin paluumatkalla luotimme pelkästään karttaan. 


Lublinin Dom na Podwalun luostarin vierushotelliin saavuimme klo 16.30. Saimme sätkän parkkiin hotellin aidatulle parkkikselle. Respan tyttö näytti siltä kuin olisi päivän respan virkailijana ja illalla nunnana. Taisi olla vain oma vaikutelmani. Hotellimme rajautui vanhaan kaupunkiin. Kävimme pitkän päivän jälkeen raikkaassa suihkussa ja sen jälkeen katsomaan hurjaa menoa vanhaan kaupunkiin. Tapojemme mukaan ehdimme kaupunkiin, kun kaupunkifestivaalit juuri loppuivat. Meille hyvin tyypillistä. Olihan vanhassa kaupungissa vielä klethsmer-musiikkia ja ainakin tulennielentää. Vanha keskusta oli aivan täynnä ihmisiä. Olin jo aikaa sitten siirtänyt lompakkoni
housujen etutaskuun. Ihan varmuuden vuoksi.


Koska nälkä alkoi kurnia suolten mutkassa, päätimme käydä juutalaisessa gosher-ravintolassa. Istuimme torin laitaan ja ihailimme tarjoilijoiden juutalaismallisia asusteita.

Ruuat olivat hyviä ja minä tilasin maksaa gosherin tapaan. Maksa oli hyvää, vaikkakin hieman makeaa. En uskaltanut tilata snapsiksi Moses vodkaa, sillä kerran oli sellaista tullut juotua ja maku ei ole vieläkään unohtunut. Jälkiruuaksi tilasimme jotain, jossa oli marjoja ja vähän pashan kaltaista jälkiruokaa. Todella hyvää. Eikä ollut kallista. Kun ei jaksanut enää katsella kaupungin vilinää, suuntasimme hotelliimme, jossa oli viileää ja hiljaista. Kyllä nytkin uni maittoi. Tänään ajettiin noin 550 km.

Maanantai 29.7.

Aamiainen nautittiin alakerran aamiaishuoneessa ja valikoimaa oli runsaasti eikä kaikkia lajeja jaksanut syödä. Ruokaa oli paljon ja monipuolisesti. Meitä syöjiä ei ollut montaa, joten ruokansa sai jonottamatta. Lähdimme 9:n jälkeen ajelemaan kohti Slovakiaa, sillä Majdanekin keskitysleiri oli maanantaina suljettu ja sinne olisin halunnut mennä. Se olisi ollut leiri, jota saksalaiset eivät ehtineet tuhota, sillä he odottivat amerikkalaisia, mutta venäläiset ehtivät ensin. Leiri sijaitsi aivan kaupungin kupeessa ja kaupungin asukkaat tiesivät aivan tarkkaan mitä leirillä tapahtui. Siihen aikaan juutalaisviha oli voimakasta liki koko Euroopassa. Tärkeintä oli selvitä itse sodasta ja saksalaisia vastaan nouseminen olisi ollut kohtalokasta.

Puolen päivän jälkeen löysimme tienvarsi kuppilan, jossa Pia nautti suuren salaattiruukun ja minä ”hyvänä” Puolan kielen taitajana tilasin Gordon Bleun. Ja se oli juuri sitä mitä tilasin. Kyytipojaksi saimme meille tuntematonta tsekkiläistä olutta. Matka jatkui kohti Slovakiaa ja tullissa näimme viime hetkellä myytävän moottoritie vinjettejä. Emme ehtineet pysähtyä. Ajattelimme että kyllä vinjettikauppoja tulee myöhemminkin. Eipä tullut.

Presovissa näimme tien johtavan moottoritielle liian myöhään, mutta pääsimme viimeisestä liittymästä ennen maksullista osuutta kääntymään vanhalle tielle. Sadekuuro yllätti meidät ja ajoimme katto auki muutaman minuutin ennen kuin saimme katon kiinni. Kosicen hotelliimme oli matkaa vielä noin 15 km kun sanoin Pialle, että katselee hotellimme sijainnin myös Googlen kartasta, sillä navigaattorini väitti meillä olevan matkaa Kosicesta vielä 15 km ja hra Google sanoi että hotelliin on matkaa 2 km. Luotimme Googleen täysillä. Ajoimme pitkää mutkittelevaa metsätietä ylös kukkulalle ja hotellimme löytyi metsän siimeksestä sangen kauniilta paikalta. 


Hotel Bankow mainostaa olevansa  Slovakian vanhimman hotellin, jossa oli vaikka mitä wellness palveluita. Tosin eihän Slovakia niin kovin montaa vuotta ole ollut itsenäinen valtio. Sehän itsenäistyi vuonna -93. Kirjautuessamme meitä pyydettiin istumaan nojatuoleihin ja meille tarjottiin kuohuviinit. Yllätyksemme oli suuri.

Koska olen melkein aerobikkaaja välttelin hikeentymistä kuumalla säällä. Huoneessa nautin Pilsner Urquelin vaikka eipä se paljoa virkistänyt. Lähdimme kävelemään lähimetsään, mutta emme päässeet pitkällekkään kun alkoi tuulemaan. Pääsimme hotellin katettuun tavernaan oluelle ja Pia valkoviinille juuri kun taivas repesi. Vaikka olen monet ukkoset nähnyt, tämä oli melkein kovimpia. Vettä tuli aivan solkenaan. Muut vieraat kutsuttiin sisään, mutta me saimme jäädä seuraamaan nousevaa veden pintaa. Emme kastuneet, mutta vesi nousi uhkavaasti ja saimme nostella jalkojamme, mutta tulipahan vähän liikuntaa jalkojen nostelun muodossa. Hotellin kissa hyppäsi pöydälle. Ei tainnut olla uinnin harrastaja.

Sateen lakattua sirryimme ravintolaan nauttimaan buffetillallisen viinein. Ruoka oli hyvää hienoissa vanhan ajan puitteissa. Ilta pysyi hikisenä, joten lopulta mentiin pitkään kylmään suihkuun. Baarikaapista tuli tyhjennettyä vielä yksi urkupilli ja illalla tuli vielä ihmeteltyä hotellin kauneutta, mutta lopulta vuode imi meidät syleilyynsä. Tänään ajettu reilut 400 km.

Tiistai 30.7.

Dyaneen ei ole tarvinnut vielä öljyä lisätä ja peli kulkee kuin pitääkin. En vaihtanut vielä resuista puolaa pois, vaan se oli edelleen nippusiteellä ruskeassa puolassa kiinni. Ehkä jo Samoborissa poistan sen jälleen varastoon. Aamulla hyvän ja monipuolisen aamupalan jälkeen oli aika maksaa sen minkä olimme baarikaapista ottaneet, sekä iltaruokailun ja yöpymisemme. Sidoin jälleen matkalaukkumme vaijerilukolla taitettavaan takapenkkiin.

Kerran TsekinTeplicessä vietiin yksi iso laukku Dyanen takaoven kautta ja siitä viisastuneena olemme pitäneet isojen matkalaukkujen sitomista hyvänä ratkaisuna. Jouduimme silloin käymään Teplicen poliisin kanssa neuvotteluja, siten, että jouduimme palkkaamaan sudeettisaksalaisen rouvan meille tulkiksi. Pia oli sitä mieltä, että jos joutuu ryöstetyksi ei voi olla niin, että poliisi ryöstää vielä uudestaan. Saimme sitten lopulta vakuutuksesta rahat tilillemme.

Pääsimme matkaan ja otimme suunnan kohti Unkaria, kuitenkin niin että saatoimme ajaa rajanpintaa pikkuteitä pitkin. Kerran kysyimme huoltoasemalta moottoritievinjettiä. Keskustelu kävi kuin mielenvikaisen kanssa, joten päätimme pysyä pikkuteillä. Ja niitähän riitti. Kun lopulta pääsimme Unkarin puolelle, etsiydyimme Budapestiin menevälle tielle. Tarkoituksemme oli käydä Stzentendressä katsomassa käsityöläisten tekosia minkä teimmekin. Tuli sieltä hankittua jotain pientä. Paprikatahnaa. Vaatteet ja kankaat olivat italialaisia, jotka eivät meille Unkarissa purreet. Olisi ollut edes unkarilaisia. Jatkoimme sieltä Tonavan vartta Visegradiin nauttimaan ranskalaiset ja pari alkoholitonta olutta. Toinen oli sitruunainen Hofbräuhausin radlerolut ja toinen aivan normaali vehnäinen olut.

Visegradista jatkoimme matkaamme kohti Eszergomin katedraalia, joka oli juuri remontissa. Hieno kuin pienois-Pietarinkirkko. Viivyimme kirkossa kait puolisen tuntia. Tonavan mutkasta ajoimme Budapestin suuntaan kohti Etyekin taajamaa Rauli Rautasen luokse Villa Hakaan.

Osoite löytyi helposti. Rauli pyöri majatalon pihalla. Hän näytti huoneemme, joka sijaitsi toimiston vieressä. Näytti oikein hyvältä. Nautimme Raulin kanssa Staropramenin kristallinkirkkaasta ja kylmästä oluesta. Annoimme Suomen tuliaiset Raulille. Juttelimme niitä näitä. Puolen kymmenen maissa Raulin Anna tuli paikalle ja nelistään suunnistimme hämärässä paikalliseen ravintolaan syömään. Koska Anna on unkarilainen, keskustelumme sujui sekä englanniksi että suomeksi. Paikallinen punaviini kirvoitti keskustelut. Nautin jotain linnun jalkaa, liekö kurkea tai tilheä. Hyvää kuitenkin. Jälkiruuaksi nautimme lasilliset palinkaa ja meillä kaikilla juttu lensi. Kun muut lähtivät nukkumaan, ajattelin kirjoittaa muutaman rivin päivän tapahtumista. Tallensin tarinaa aina silloin tällöin ja lähetin jutun kotimeiliin. Kyllä Unkarissa on mukavaa.


Keskiviikko 31.7.

Meillä oli Villassa Hakassa iso huone sekä keittiö ja vastaanottohuone käytössämme. Kylmähuoneesta saatoimme hakea tarpeen vaatiessa olutta, viiniä tai vettä. Aamulla eläkeläisrouva Edit teki meille maittavan aamiaisen. Sanoin hänelle aamulla huomenta suomeksi ja hän vastasi omalla kielellään ja hymyili perään. Hymy ei ollut pilkallinen.

Aamulla jälleen tajuton kuumuus, mutta lähikentällä leivoset lensivät matalalla sadetta enteillen. Kyllä nyt olivat haarapääskyset pahasti väärässä.

Ajattelimme lähtevämme bussilla Budapestiin, koska siellä ei ole tullut käytyä moneen vuoteen. Hop-on-Hop-Off -bussilla olisi mukava reissata, mutta täytyi vielä pohtia. Omalla autolla olen siellä monta kertaa ajanut, joten se sai jäädä katoksen suojiin Villa Hakaan.

Rauli lupasi heittää meidät Decathloniin- ranskalaiseen campingvarustekauppaan, josta me kolme, jotka emme olleet pakanneet kaikkea tarpeellista mukaamme - ostimme halvat Quashqain retki-istuimet. Maksoivatkohan 13 € per kpl. Sieltä Rauli kuskasi meidät metroaseman päähän ja toivotti hyvää onnea Budapestin matkallemme.

Seurasimme tarkkaan unkarilaisia metroaseman nimiä ja hyppäsimme keskustasta kaupungin vilinään. Oli pysäkeissä niin monta konsonanttia, jotta piti olla tarkkana. Katukuppilassa tuli nautittua gulashikeittoa. Annos tuotiin tulikuumana pienessä padassa, joka roikkui telineessä. Lisäksi oli muutama tulinen paprika terästämässä annosta. Lopulta annoksen pohjalta löytyi paprikatuubin punainen korkki. Onneksi ei mitään isompaa. 

   

Löysimme Hop-On-Hop- Off bussiin, jonka kyytiin menimme. Istuimme yläkerrassa, kunnes meille ilmoitettiin, että bussi on rikki ja toinen tulee viiden minuutin päästä. Toisen bussin kuljettaja ei pysynyt lainkaan liikennevirrassa ja joka pysäkillä kuski jäi odottelemaan mahdollisia asiakkaitaan. Se alkoi tällaista nopealiikkeistä henkilöä kyrsiä, joten hyppäsimme bussista ja etsiydyimme laivarantaan ja Tonavaristeilylle. Laiva lähti liki ajallaan ja näimme kauniita rakennuksia mm. Parlamenttitalon jne. Joella oli huomattavasti viileämpää kuin kaduilla. 


Kiersimme Margitsaaren kettinkisillan alitse ja vihdoin käännyimme takaisin. Laivamatkamme kesti noin tunnin. Emme lähteneet enää bussiin pettymään. Kävimme nauttimassa kävelykeskustassa oluet ja pari vesimelonin viipaletta. On se kummaa miten vesimelooni virkistää. Ostimme pieniä matkamuistoja kuten pienen koristeellisen heilurikellon kotiin. Lopulta vihreällä metrolinjalla takaisin bussiasemalle ja bussilla Etyekiin. Bussimatka kesti reilut puoli tuntia. Lopulta saavuimme Etyekiin, jossa Rauli tulikin samaan aikaan paikalle. Nautimme jälleen Staropramenin oluet. Pia kävi saunassa ja minä juttelin Raulin kanssa niitä näitä nyky- ja vanhoista ajoista. Lopulta päätimme astella lähipitseriaan. Valitsimme toisen kerroksen parven, jossa pitsan lisäksi nautimme kevyehköt punaviinit ja yhdet palinkat. Palinka ei ole hyvää mutta aina se kuitenkin jotenkin maistuu. Kummallinen ristiriita. Kun nukkuma-aika koetti siirryimme lepotiloihin.

Torstai 1.8.

Aamulla meille oli tehty aamiainen valmiiksi. Se oli runsas ja maittava. Siinä oli leipää, kahvia, appelsiinimehua, jughurttia, juustoa, makkaraa, munakasta, hilloja jne. Olimme sopineet Raulin kanssa että lähtisimme kohti Samoboria klo yhdeksältä. Tarkistin öljyt ja ne olivat edelleen samassa kuin Tuusulasta lähtiessä. Ja olihan meillä plakkarissa sentään reilut toista tuhatta kilometriä. Otin kuppaisen vanhan mustan puolan pois käytöstä. Kävimme aluksi tankkaamassa kylällä kulkupelimme ja hankimme Dyaneen moottoritiemaksukuitin. Ajoimme tielle 71 joka on moottoritie.

Rauli kertoi Rannan Eeron tulevan jossain vaiheessa meitä vastaan moottoritiellä. Vaikka moottoritiellä oli kasvillisuutta teiden välissä, huomasimme Eeron. Nostimme käpälää avoimen katon kautta ja niin tekivät hekin. Eeron ja Pirjon piti ehtiä Etyekiin klo 16:ksi, sillä heitä oli tulossa taksi hakemaan lentoasemalle. Sätkä jäisi Raulin katokseen.

Tie oli hyvää ja nopea, mutta ajoimme noin 85 - 90 km:n matkanopeutta kohti Kroatiaa. Välillä pidettiin kahvitauko. Ennen tullia kurvasimme pikkutielle, sillä Rauli tiesi siellä olevan hiljaisen tulliaseman. Reilut 360 km ajettuamme saavuimme hyviä teitä pitkin Samoboriin. Löysimme Apartemento Mibotin, jonka olin varannut syksyllä 4:ksi yöksi. Isäntä saapui iloisena paikalle ja kertoi, että kolleegamme olivat jo olleet paikalla pari yötä. Kannoimme tavarat huoneeseemme ja lähdimme isännän ja Raulin kanssa etsimään Raulin apartementoa. Se löytyikin, mutta isäntä oli jossain. Meidän isäntämme järjesteli asioita ja sillä aikaa menimme lähikuppilaan kebabia syömään. Lopulta Rauli sai kämppänsä ja me jatkoimme kokouspaikalle. Ihmettelimme opasteiden puuttumista. Saimme tapahtumapussukan ja etsimme kavereita ja kyllähän heitä olikin


Olin varannut osalistumisemme tapahtumaan jo Puolassa -15 ja maksoin tapahtumamaksun Portugalissa -17 osallistumisen numerolla 424. Alueelle päästyämme kävin hakemassa Burtonilta 10 vetarin sokkaa ja muutamia pikkuosia ja pari Michelinin rengaskopiota. Muuta en sillä hetkellä tarvinnut. Paikalla oli joidenkin arvioiden mukaan noin 4000 ihmistä. Kai se oikea tieto vielä joskus tulee kun järjestäjät selviävät tapahtumakrapulastaan ja raideistaan. Alueella oli satanut ja paikoin oli melko mutaista. Isossa teltassa saattoi hädintuskin istua, sillä siellä oli aika möykkä jo keskipäivällä. Kun kaikki tarpeellinen oli tehty ja lukuisia ihmisiä oli tavattu, päätimme käydä vielä Sveitsin standylla ja kuinka ollakkaan tapasin aikoinaan Raid Laponiella käyneen Etiennen ja vaikka olin päättänyt että Samoborin miittinki olisi viimeiseni, maksoin 100:n €:n osallistumismaksun, joten siltä osin Sveitsin keikkaa pukkaa. Mielenhäiriö ja kuumuus oli vienyt miehen mennessäään.


 

Suunnistimme Dyanella kaupan kautta majapaikkaamme Mibotiin. Aulis ja Maarit Huoponen Järvenpäästä olivat varanneet majoituksen samasta paikasta pieniä vinkkejä minulta saaden. Heidän lähtönsä oli vielä keväällä epävarmaa, mutta lopulta he päättivät tulla lentäen. Mikä olikin hyvä ratkaisu.

Vietimme hauskaa aikaa huoneessamme ja juttelimme meneillään olevasta kokouksesta. Meillä oli mussua ja juotavaa. Emme olleet kokousjärjestelyihin kovinkaan tyytyväisiä. Mikä oli että meillä oli tapahtumasta paljon suurempia odotuksia kuin sitten toteutuikaan.

Perjantai 2.8.

Aamiainen nautittiin nelistään. Se oli hyvä ja tuhti ja siinä oli valkoista leipää, hilloa, kinkkua ja juustoa. Lisäksi lautasella oli luumuja ja persikoita. Kahvi maistui vanhalle Jugoslavialle, mutta kaikkeen tottui. Nyt se juotiin kahvikupista eikä niinkuin ennen rannikolla juomalasista, jossa sakkaa jäi runsaasti pohjalle.

Aamiaisen jälkeen laitoimme sätkän reissukuntoon, eli Dyanen taitettava takapenkki taitettiin matkustuskuntoon. Loput laukut kannoimme huoneeseemme. Renkaat nostimme tallin seinustalle. Pia ja Maarit siirtyivät takapenkille. Aulis suunnisti, kunnes jossain vaiheessa mikään tie ei johtanut linnalle, jonne olimme ajatelleet menevämme. Otimme muutaman kilometrin lisävauhdin ja saavuimme aikanaan Tracoscanin linnaan. Matkaa linnalle oli yhteen suuntaan noin 80 km. Linna sijaitsi lähellä Slovenian rajaa. Rajalle oli noin 10 kilometriä. Kaikki tietty ensin vessaan. Se on vanhempien matkalaisten totuttu ja hyvä tapa. Toisaalta linnassa ei tainnut ollakaan vessaa. Linnaa oli alettu rakentaa 1200-luvulla ja korjailtu 1800-luvulla. Linna oli korkean kukkulan päällä, sillä missään notkelmassa en ole linnoja juuri nähnyt, paitsi Ruotsin kuninkaanlinna. No heidänhän ei ole tarvinnut niin vihollisia tähystellä, kun suomalaiset ovat sotineet heidän puolestaan.

Kiipesimme kukkulan laelle ja hitaasti kiertelimme linnan nähtävyyksiä ihmetellen. Pia ja Maarit kulkivat keskenään, sillä heidän kiinnostuksen aiheensa olivat enemmän yhtenäväiset keskenään kuin Auliksen ja minun. Linnan pihalla nautimme lounaan luonnon katveessa. Matkalle osui kumpaankin suuntaan yksi tietulli. Sateisella ja ukkostavalla tiellä oli koko ajan mahdollisuus vesiliirtoon. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin Samoboriin. Sateen lakattua, siirryimme Fontana clubiin, joka on paikallisten 2cv kapakka. Seinillä oli runsaasti 2 cv-rekvisiittaa ja juomat tulivat sätkän moottorin kautta. Tupakansavu oli hirmuinen. Täältä tallustelimme raikkaaseen ulkkoilmaan ja torille nauttimaan kahvista, jäätelöstä ja paikallisesta höttöstruudelista.

Alkuillasta tapahtuma-alueella oli Superfinn meeting, jossa kävimme, mutta emme osallistuneet tapahtumaan. Olin oman osuuteni tehnyt kaikista mahdollisista Raideista. Kerroin jo mielipiteeni viimeisimmän Arctic Raidin aikana. Toistakymmentä talviraidia ja muutama kesäraidi riittää mielestäni oikein hyvin. Ensimmäisellä olin ruotsalaisten järjestämässä Polar raidilla uutena vuotena 85 – 86. Onneksi niiltä on jäänyt runsaasti niin suomalaisia kuin ulkolaisia kavereita.

Illalla jälleen Tu-Jä-Ke:n kyläparlamentti kokoontui nelistään huoneessamme ja keskustelimme tapahtumasta. Itse en saanut mitään otetta tapahtumaan. Johtui osin siitä, etten asunut leirissä. Muut tuntuivat olevan tapahtumaan neutraaleja tai tyytyväisiä. Leiriin ei ollut ainakaan minulle avautuvaa opastusta. Leiri oli melko vetinen ja en lyhyen oleskelumme takia oikein ehtinyt ”kotiutua” leiriin. Kroatit olivat hehkuttaneet ja mainostaneet tulevaa tapahtumaa mielestäni hieman liian ylioptimistisesti. Taisivat järjestäjät olla iältään keskimäärin 30 – 40 vuotiaita. 

Olimme sitä mieltä, että 10. kokous oli viimeinen hyvä kokous yleisurheilukisoineen, köydenvetoineen ja muine aktiviteetteineen. Nykyään tapahtumat ovat liian isoja ja festivaalinomaisia. Tämä on tosin vain oma subjektiivinen mielipiteeni. Toivotaan, että Sveitsiläiset ottivat hieman oppia Kroatian kokouksesta, jota toivon vaikkakaan en sitä usko.

Lauantai 3.8.

Lauantai-aamuna nautimme vielä hyvän aamiaisen edellispäivän tapaan. Pakkasimme Dyanen matkakuntoon. Jätimme Huoposille hyvästit ja pyysimme vielä heitä kertomaan isännälle, ettei meitä varten tarvitse enää aamiaista valmistaa. Jatkoimme viimeisen kerran leiriin. Olimme maksaneet 4:stä yöstä, mutta lopulta olimme Samoborissa 2 kokonaista yötä. Sain alennusta 35 € majoitukseta, vaikka emme sitä pyytäneet. Päätin vielä kerran ennen lähtöämme hankkia jotain pientä. Ostin lasinpyyhkijän sulkia sekä Dyaneen että sätkiin. Pia osti lasinpyyhkijäpaketin, jossa oli varsien lisäksi sulat. Lisäksi hankin muutaman Purflux öljyfiltterin, sekä ekumeenisia sytytystulppia 10 kpl:n laatikon.

Lopulta lähdimme Raulin kanssa ajelemaan kohti Etyekiä. Keli oli normaalia, eli helteinen. Pääsimme melko jouheasti kohti itää menevälle moottoritielle. Kroatiassa moottoritiellä vähän ennen Unkarin vastaista rajaa alkoi kone nykiä ja lopulta sammui loivaan ylämäkeen. 


 

Rauli oli ehtinyt tunnelin läpi, joten näköyhteyttä ei meillä ollut, eikä Raulilla ollut LA:ta. Puimme keltaiset huomioliivit päällemme unohtaen varoituskolmion. Ei sitä tainnut olla mukanakaan, tai en sitä löytänyt. Turvaliivit olivat todella tukalat kuumassa ilmassa, mutta turvallisuus ennenkaikkea. Tarkistin kaasarin, mutta se vaikutti puhtaalta. Lopulta poistin sangen likaisen 123-laitteen nokalta ja vaihdoin korjatun tilalle. Moottori lähti käyntiin. Tämä taisi olla sama vika, joka antoi viitteitä jo menomatkalla Vilnassa. Operaatioon meni reilut puoli tuntia. Jäi vielä katkojankärki paketti varastoon.

En säätänyt sytytystä, vaan päätin sen tehdä sunnuntaiaamuna Raulin pihassa. En liioin laittanut maskia enkä itikkaverkkoakaan paikoilleen. Johdotkin jätin ylipitkiksi, jotta saattaisin seuraavana aamuna asentaa niihin uudet abikoiliittimet. Lähdettyämme liikkeelle tunnelin jälkeen, näimme Raulin sätkän, mutta miestä ei missään. Hän oli mennyt paksun sähkötolpan varjoon. Unkarin rajalla jouduimme hieman isompaan jonoon, sillä olimme tulleet passintarkastukseen. Jälleen satoi hetkittäin. Rauli oli epähuomiossa unohtanut kääntyä pienelle tielle, jolla oli nopeampi raja-asema ja vähemmän autoja. Sama jonka kautta tulimme.

Lopulta jatkoimme pieniä teitä ajaen etsien sopivaa ruokapaikkaa. Yhtäkkiä pienessä kylässä juoksi kaksi kissaa vasemmalta oikealle Raulin sätkän editse. Toinen ehti alta pois, mutta toinen törmäsi sätkään jatkaen kuitenkin juoksuaan. Rauli kertoi, ettei ehtinyt tehdä mitään. Kuuli vain kovan kolahduksen kissasta.

Nagykanitsassa kävimme lounaalla, kahvilla ja jäätelöllä. Tarkoituksemme oli käydä Balatonilla, mutta korjaussession takia päätimme jättää sen väliin. Näimme järven ajoittain Budapestiin vievältä moottoritieltä. Kumma kuinka järvet viehättävät suomalaista. Olen järvessä käynyt aikoinaan pari kertaa uimassa ja sinne saa kävellä kymmeniä metrejä ennenkuin ollaan uintisyvyydessä. Järvi on syvimmillään 12 metrinen ja 120 km pitkä. Tänään matkaa taittui noin 360 km. Samoilla bensoilla Samoborista Etyekiin.

Sunnuntai 4.8.

Sunnuntai aamuna meillä ei ollut talon hengetärtä Editiä loihtimassa aamiaista. Hän vietti ansaittua vapaapäiväänsä. Pia teki aamiaista ja minä laitoin sytkän kuntoon, sääsin sytkän korvakuulolta kohdilleen. Se on mennyt tähän asti aina kerralla kohdilleen. Ruuvasin hyttysverkon ja maskin paikoilleen. Se on melko työllistävä toimenpide ja siksi suosin 123:sta. 


 

Havaitsin samalla, että ajovalopolttimo oli kärähtänyt kuskin puolelta, mutta varasellaista ei ollut mukanani. Kylän huoltamolla kävin tankkaamassa sätkän huomista varten ja etsin samalla ajovalopolttimoa, mutta oli vain kaikenmaailman H 3:sia ja muita. Kävimme välillä kävellen tutustumassa Annan ja Raulin puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu. Kaikki tuntui kasvavan hienosti ja koko puutarha kukoisti. Viikunapuun taimet olisi ollut mukava matkamuisto, mutta nyt sai olla. 

 

Olin pessyt sätkäpesukoneessa sukkia. Laitoin sukat narulle kuivumaan. Iltapäivällä ajoimme Raulin Transporterilla lähelle Budapestiä syömään, jonne Anna tuli omalla Cactuksellaan, sillä hän oli menossa tapaamaan äitiään kaupunkiin. Mukanaan metrinen kurpitsa. 

 


Suuressa ostoskeskuksessa sijaitsevassa ravintolassa nautimme itämaiset ruuat. Juteltiin kaikenlaista ja meillä oli Annan huumorin takia tosi hauskaa. Lopulta palasimme Etyekiin. Pakkasin Dyanen valmiiksi aamuista lähtöämme silmälläpitäen. Illalla katsoimme Raulin kanssa Unkarin Formulakisan ja Pia kävi saunassa ja melko myöhään mentiin pehkuihin.

Maanantai 5.8.

Yö oli viileä ja täysin musta, niin ettei mitään ääriviivoja nähnyt. Välillä ulkona yöpyneet kissat sytyttivät liiketunnistimen ja jonkin aikaa oli valoisaa. Muuten oli ulkona täysin itämainen yö. Olimme Villa Hakan ainoat asukkaat.

Aamulla normaalit aamurutiinit. Pia laittoi aamiaisen ja minä kantelin tavaroita autoon ja pakkasin pelin uudestaan. Sukatkin olivat liki kuivia. Raulin kanssa keskustelimme hiukan ja lopulta jätimme jäähyväiset. Olimme olleet Villa Hakassa kaikkiaan 4 yötä ja pari päivää seikkailimme yhdessä Samoborissa.


 
Aamiaisen jälkeen suoriuduimme kohti moottoritietä ja löysimme läheltä Etyekiä puutarhamyymälän, josta mukaamme tarttui – kuinkas ollakaan viikunapensas hintaan 7 €. Eli sitä ei voinut jättää Unkariin. Onneksi saimme maksaa euroilla, sillä paikallista valuuttaa meillä ei enää ollut ja kortti ei kelvannut.

Nyt meillä oli ainakin 2 matkamuistopuuta tai pensasta. Ensimmäinen tuotiin Italian maailmankokouksesta, kun Maran kanssa pysähdyimme Torinon lähistöllä olleeseen puutarhamyymälään. Ostimme ”piccolo olivitreen”. Sitä kastelimme joka toinen päivä limsapullosta. Se piti nostaa aina ulos kastelua varten. Piccolo oliivi oli ja on edelleen noin 180 senttinen. Parkkipaikoilla, jossa puuta kastelimme ihmiset ihmettelivät tapahtumaa.

Jatkoimme matkaamme lännen ja luoteen välille kohti Bratislavaa. Ostin yhdistetyn moottoritievinjetin Slovakian ja Tsekin moottoriteille. Navigaattorin kanssa en tappele ja kun se ei löytänyt kaupungin Stare mestoa eli vanhaa kaupunkia, annoin olla. Jatkoimme lopulta Brnohon. Sehän on Tsekin puolella ja minulla oli sattunut vuosi sitten muistihäiriö. Tsekkoslovakian aikaanhan se oli sopivalla hollilla lähellä Bratislavaa. Ajattelin, että meillä olisi hieno hotelli ”väärässä” maassa, jonka valuuttaa meillä ei ollut. Emme vaihtaneet Tsekin korunoita. Päätimme pärjätä muovikortilla. Hotelli sijaitsi jonkin matkaa Brnon pohjoispuolella. Ensi vaikutelma oli positiivinen. Respan tytöt puhuivat hyvää englantia ja lisäksi kuuman päivän jälkeen oli mahdollisuus pulahtaa uima-altaaseen.

Lämpö huiski 32-34 asteen välillä, joten tarkeni hyvin. Olimme Brnon hotelli Atlantiksessa noin klo 15 aikoihin, joten päivää oli vielä jäljellä. Siirryimme myöhäiselle lounaalle ja tarkoituksemme oli lähteä uima-altaalle hieman vetämään Johny Weissmülleria. En ole alkuunkaan auringonottaja, joten altaalla tilasimme gintonicit ja illalla nautimme varsinaisen illallisen tsekkioluen ja becherovka snapsin kera. 


 

Ken ei tiedä mitä becherovka on, niin se on on tsekkiläinen kanelinmakuinen yrttiviina. Illallisen jälkeen tuli se normaali iltaolo. Alkoi nukuttaa.

Tiistai 6.8.

Aamiainen Hotelli Atlantiksessa oli tähänastisista runsain. Oli paistettua kananmunaa, omelettia, papuja, kinkkuja, makkaraa eri muodoissa ja juustoja. Lisäksi oli joghurtteja, hilloja, leivonnaisia ja hedelmiä. Mehua oli montaa lajia ja erilaisia automaattikahveja.

Pääsimme lähtemään ennen klo yhdeksää. Melko jouhevasti navigaattorimme ohjasi ohi pahimman keskustan ruuhkan. Lähikaupasta ostimme erilaisia tsekkioluita ja jotain puputettavaa. Pääsimme pitkälti ajamaan moottoritietä, joten matka joutui. Koukeroiden jälkeen saavuimme Krakovaan ja sen vanhaan kaupunkiin.

Aikoinaan hotellista oli tullut kysely, jos olisimme kiinnostuneet käymään Auschwizin keskitysleirillä tai Wielicszkan suolakaivoksella. Kerroin, että olen kummassakin käynyt kahdesti, mutta parkkipaikasta olisin kiinnostunut. Se luvattiin ja aidattu sellainen saatiin.

INX Desingn hotelli oli siisti ja moderni. Huoneemme oli mustan puhuva ja huoneessa oli valaisimet jotka kuulsivat vihreää ja violettia valoa. Säädimme ilmastoinnin hieman viileämmäksi ja lähdimme kävellen kohti vanhaa kaupunkia. 

 

Matkaa vanhaan kaupunkiin tuli reilu kilometri. Vanhan kaupungin torilla oli paljon komeita hevosvaljakoita parkissa, joissa nuoret tytöt istuivat muka ohjastaen hevosia. Kun he olivat saaneet asiakkaat houkuteltua kyytiin, ohjastaja istahti tuhdolleen. Kävimme katsomassa Marian kirkkoa, jonka kaksi tornia ovat eri korkuiset. Vaikka olimme kirkossa toista kertaa, hämmästytti taide-esineiden hienous kertakaikkiaan. 


 

Mitenköhän paljon riistoa ja ihmishenkiä kirkkojen rakentaminen on yleensäkin ennenaikaan vaatinut. Tuhannen ihmisen kuolema rakennustöissä tuskin liikutti hallitsijaa, jos hänelle sellaisista pikku onnettomuuksista edes mainittiin. Mietin myös, että miten leski ja lapset pärjäsivät siihen aikaan kuolemantapauksen jälkeen.

Kaupunki oli tuttu, sillä olemme käyneet siellä ennenkin. Torilla kävimme oluella, sillä lämpötila oli edelleen yli kolmenkymmenen. Löysimme ruokapaikan, joka oli myös entuudestaan tuttu paikka ja siellä oli kuppila väkeä täynnä, mutta pääsimme aidatulle terassille istumaan. Tilasimme ruokamme ja kävin katsomassa, jos vessa oli entisellään ja olihan se. 

 



Miesten vessassa oli oksennusallas, pisuaari vodkan juojalle, oluen juojalle tai vesiveikolle. Nautimme leppoisan illan Krakovassa. Lopulta palasimme puistojen kautta majapaikkaamme. Taisin ehtiä nukkumaan jo ennen kymmentä. Mikä oli hyvä.

Keskiviikko 7.8.

Emme ottaneet aamiaista, vaan lähdimme ajamaan kohti Varsovaa. Noin 100 km ajettuamme löysimme sangen erikoisen puusta rakennetun ravintolan, joka oli kuin esimerkki itetaiteesta. 


 

Tämä ravintola oli täynnä erilaisia itse tehtyjä esineitä. Joimme kahvin, mehun, leipää ja munakkaat. Sopiva aamiainen. Täältä jatkoimme hiostavan kuumassa säässä kohti Varsovaa.

Muutaman hakemisen jälkeen saavuimme Gromada hotelliin liki vastapäätä Stalinin suurta lahjaa - kultturipalatsia. Puolaksi sen nimi on Palac Kultyry in Nauki. Nyt emme halunneet mennä sinne katsomaan maisemia, sillä ne kuvat on jo aiemmin otettu. Näitä samantapaisia rakennuksia on muissakin itä-Euroopan maissa. 

 


Koska olimme noin neljä vuotta aiemmin käyneet talvella tässä kaupungissa, oli hotelli tuttu. Hotellin alakerrassa kävimme nauttimassa kevyen lounaan. Lopulta päätimme kävellä vanhaan kaupunkiin, joka on ylösrakennettu aikalaisten kertomusten ja vanhojen maalausten perusteella. Sodan jälkeen ei vanhaan kaupunkiin jäänyt kiveä kiven päälle. Oli se tosi hienosti restauroitu. Matkalla vanhaan kaupunkiin söimme jäätelöt ja huvituimme paikallisista hodareista, joiden nimi oli Zapiekanki XXL, jotka olivat 50 cm pitkiä. Ne olivat varsinkin lasten käsissä järkälemäisiä kankia.


Kävelimme vanhasta kaupungista meille tutuksi tulleeseen maalaismaiseen Folk Gospoda ravintolaan. Gospoda tarkoittaa tavernaa tai kapakkaa. Myös pubia ja kaikkea muuta missä tarjotaan ruokaa ja olutta tai ainakin olutta. Pia oli päättänyt tarjota minulle illan kaikin lisukkein, koska sain uuden vuosirenkaan. Ruoka oli hyvää ja jälkiruoka marenkeineen ja kermahörheilöineen oli vaikuttava, mutta se jäi minulta osin syömättä. Oli liian makeaa.

Oikaisimme gheton kautta ja totesimme sen pienentyneen viime reissusta, kun kaikkialle rakennetaan lasipalatseja. Ghetto panee aina miettimään niitä hirveyksiä mitä ihmiset ovat toisilleen aina tehneet. Eikä se asia tule ikinä muuttumaan. Stalinin hampaan kautta lopulta hotelliimme. Sattumoisin telkkarista tuli KUPsin ja jonkin puolalaisen joukkueen välinen futismatsi. Lopputulosta en tiedä, sillä menin taas vakioaikaani lepäilemään.


Torstai 8.8.

Aamiainen sisältyi hotellin hintaan, joten kävimme maittavalla ja monipuolisella puolalaisella aamiaisella amerikkalaisten turistien kanssa. Olihan hälinää, tönimistä ja hässäkkää. Kirjauduttuamme hotelli Gromadasta, haimme sätkän parkkihallista. Matka jatkui aamuruuhkaisessa Varsovassa kohti pohjoista. Melko nopeasti tie muuttui hyväksi moottoriliikennetieksi. Varsovan ympäristö oli täynään omenatarhoja. Niitä oli silmänkantamattomiin. Sieltä tulevat meidänkin omenamme. Ida redit ja muut.

Aikanaan tie muuttui jälleen normaaliksi maalaistieksi taajamineen, rajoituksineen ja muine herkkuineen. Ennen Augustowia pysähdyimme vanhaan joen varrella sijainneeseen myllyyn syömään. Söin sashlikin ja nautin olusen, jonka jälkeen ajoimme Augustowin ohi.

 


Suwalkissa teimme elintarvikehankintoja ja hankimme muutaman puolalaisen olutpullon. Lisäksi Pia oli matkalla kerännyt eri maista 1-2 dl:n vodkapulloja. Jatkoimme matkaamme kohti Liettuaa.

Kaunasissa hotellin löytyminen oli hankalaa ja parkkipaikan löytyminen oli kiven alla. Lopulta olimmekin väärässä hotellissa. Kummallakin puolen kävelykatua oli melkein samanlainen nimi ”Viesbutis”, mutta toinen oli rakenteilla olevan kävelykadun toisella puolella kuin toinen. Viesbutis tarkoittaa hotellia – sain tietää. Toisen osoite oli 79 ja toisen 90. Hotelli, jonka olin varannut ja jossa yövyin kuusi vuotta sitten, oli tienrakennustöiden takia oudon oloinen. Seitsemän jälkeen päätimme lähteä tallustelemaan kaupungille ja sen vanhaan kaupunkiin. Shortseilla ja lyhythihaisella paidallla oli hieman viileä kävellä. Asteita saattoi olla jo paljon totuttua vähemmän- ehkä tuollaiset 14 - 16 astetta.

Kaupunki on kaunis, mutta ei niin uudelleen ja loppuun rakennettu kuin Tallinnan vanha kaupunki. Jalkakäytävät olivat melko kepulit nupulakiviset. Vanhasta kaupungista etsimme ruokapaikkaa ja löysimmekin. Ruokailun jälkeen palasimme hotelliimme. Koska huomenna olisi löysä päivä - alta 300 km, päätimme lähteä hieman tavallista myöhemmin liikkeelle.

Perjantai 9.8.

Tässä hotellissa oli kenties maittavin ja monipuolisin aamiainen. Vaikka oli runsaasti tarjontaa, söin sämpylän ja hedelmäsalaatin kahvin ja mehun kera. Vilnasta jatkoimme sadetta uhmaavassa säässä kohti Siulialaita ja sen lähistöllä sijaitsevaa Ristikukkulaa eli Kryziu kalnasia. Sinne on matkaa Siulialaista noin 13 km. Mielenkiintoinen paikka täynnä ristejä, useimmat puusta. Niitä oli kokonainen kukkula täynnä. Vuonna 1900 ristejä oli noin 130. Niitä tuli jatkuvasti lisää joka vuosi. Se oli jonkinlainen mielenosoitus Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Neuvostoliitto tuhosi aikoinaan ristit maansiirtotraktoreilla, mutta aina niitä tuotiin lisää. Nyt niitä on viimeisten laskelmien mukaan noin 200.000 kpl. Viime kerrasta tänne oli tullut erillinen maksullinen pysäköintipaikka. Ihmisiä oli paljon ja osa porukasta kantoi ristejä kohti kukkulaa. Pieniä muovisia ristiinnaulittuja Jeesuksia oli maassa suuria määriä. Olivat kai irronneet mädäntyneistä risteistä. 


 

Ristikukkulalta on lyhyt matka Latvian puolelle, josta yritimme löytää ruokapaikkaa- tuloksetta. Taivas oli muuttunut sinisen mustaksi ja jonkin ajan kuluttua alkoi vettä ja rakeita tulla niin paljon kuin taivaalta mahtui. Sivupeilit olivat aivan rännässä. Näkyvyys oli melko kepuli, mutta eteenpäin jatkoimme matkaamme. Sade loppui juuri ennen Riikaa. Söimme hotellissamme Bestissä klo 15 lounaan, joka oli kevyt, mutta olut tummaa ja tuhtia. Respa tilasi meille ruuan jälkeen taksin. Tuttua reittiä ajoimme vanhaan kaupunkiin.

Kympillä selvittiin. Kiertelimme hetken vanhaa kaupunkia ja lopulta lähdimme kävelemään kohti vapauden muistomerkkiä ja sieltä ”Lentävään sammakkoon”, eli Lidojosa Vardeen, jossa tuli käytyä muutama vuosi sitten. Silloin kun Maran kanssa haimme minulle auton Saksasta. Silloin kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa myös Torunin kaupunkiin, jossa vietettiin vuonna 2015 maailmankokousta ja ensi vuonna samassa kaupungissa on ICCR tapahtuma.

Matkallemme osui Riikan ortodoksikirkko, jota kävimme katsomassa oikein sisällä. Hienoimpia joita olemme nähneet. Pietarissa on kenties vielä komeammat. Lentävässä sammakossa söin parhaan koskaan syömäni lasagnen. Aivan mahtavaa. Riikassa täytyy myös muistaa hankkia Riga balsamia - mustaa yrttiviinaa. Ostimme muutaman minipullon matkamuistoksi. Kyliltä tulimme taksilla, joka pyysi retkestämme 7€. Hän ei ”huomannut” laittaa mittaria päälle, joten annoin kuljettajalle kympin. Jos se parantaisi taksikuskin muistia. Hotellin ravintolassa nautimme ylimaallisen hyvät jäätelöannokset ja viinit. Lopulta huoneeseemme joka oli oli suuri ja ilmava.

Lauantai 10.8.

Aamulla venäläistyyppinen aamiainen kuin suoraan Franz Lehárin Hymyn maasta. Oli karun oloista. Ei hymyn häivää. Tarjoilijoilla saattoi olla tiettyä katkeruutta lauantaitöitä vastaa. Ken tietää.

Auto pakattiin hotellin takapihalla ja suuntasimme kulkuneuvon kohti pohjoisia karuja oloja. Ajoimme Valmieran kaupunkiin panimolle, josta ostimme 12:n pullon lajitelman Valmiermuizan panimon tuotteita. Jatkoimme pikkuteitä kohti Viljandia. Kuitenkin niin, ettei tiemme kohdannut Valka/Valgan rajakaupunkia, jossa oli nämä Superalkot ja muut. Tie oli mutkitteleva, josta minä nautin, mutta Pia ei. Maisema oli kumpuilevaa ja haikaroita ja tienvarren omenapuita oli runsaasti. Viljandissa oli tarkoituksemme nauttia lounas tutussa Turutänävin ravintolassa, mutta istuttuamme aikamme pöydässä havaitsimme, että tarjoilijat nojasivat vain tiskiin ja keskustelivat keskenään. Nousimme ylös ja kiitin tarjoilusta englannin kielellä. Tarjoilija yritti selittää, että heillä on itsepalvelu. En nostanut keskisormeaa, sillä minulle on joskus opetettu tapoja. Itsepalvelu. Mitä se tarkoitti? Että menen keittiöön tekemään itselleni ruuan. On se maailma mennyt moderniksi. 

Menimme vastapäiseen ravintola Harmooniaan, jossa tarjoilija toi ruokalistat ja tarjoili meille pienet oluet pöytään. Ruoka oli hyvää. Kukkiakin oli ruuassani. Hintataso oli kalliimpaa kuin muissa reittimme maissa. Viljandista suuntasimme pikkuteitä Paideen, jossa jouduimme hankkimaan rannekkeet johonkin paikalliseen kirjalliseen matineaan. Tapahtumia oli useassa teltassa kauniin linnan pihalla. Kun emme mitään ymmärtäneet, tilasimme vanaisan pannukakut mansikkahillolla kahvien kera. Jälleen helteiseksi muuttuneessa säässä ajoimme katto auki kohti Tallinnaa ja sen Pirita hotellia. Hotelli löytyikin navigaattorin alettua temppuilemaan Sakun kylän kohdalla. Helppoa oli Pirita löytää, sillä siellä on tullut oikaistua itsensä muutaman kerran ja jos liian pitkälle ajaa- ajaa mereen.

Huoneen saatuamme, menimme ylimpään kerrokseen ravintolaan syömään - tällä kertaa muonaa. Seisovat pöydät ovat yleesä kompromissien kompromissejä. Huoneessamme katsoimme hetken Viron telkkaria suomeksi tekstitettynä, mutta ei sitäkään jaksanut. Onneksi huoneemme sijaitsi meren puolella, jotta sai katsella merinäköalaa. Parvekkeen kaiteet olivat punaiseksi maalatut ja paksut kuin panssariesteet. Emme lähteneet kylille, sillä ulkona satoi ajoittain reippaasti. Pirita on Venäläistä inhorealismia ja Moskovan olympialaisiin rakennettu hotelli.

Sunnuntai 11.8.

Aamiainen sujui hienosti, vaikka paikalla oli massoittain venänjänkielisiä pieniä urhelijapoikia. Aamiainen oli monipuolinen. Käytävät ovat pitkät. Tällä kertaa huoneemme sijaitsi melkein hissien vieressä. Kaikkiaan matkamme kallein hotelli. Täytyy ensi kerraksi etsiä jokin toinen. Kesällä vaan Tallinassa hotellien hinnat ovat kovat.

Yöllä oli satanut ja aamukin näytti epävakaiselta. Olimme ajatelleet menevämme Paksuun Margaretaan - merimuseoon, mutta se oli korjauksen alla. Palloilimme vanhassa kaupungissa. Pia osti Raatihuoneen torilta bulgarialaisnaisen kojusta koltun ja minä lähdin sateen ropistessa kohti Solariskeskusta ja Apollo kirjakauppaa. Se sijaitsee Rävala puiesteellä. Matkaa oli noin kilometrin verran. Onneksi päälläni oli sadetakki. Alakerrassa on Applen kauppa. Ostin Apollosta Baltian karttakirjan sekä Applen kaupasta iPhonen ja iPadin dual laturin. Laahustin sateen lakattua vanhaan kaupunkiin ja astuin kahvila Peppersackiin, jossa meillä oli Pian kanssa treffit. Nautimme kahvit ja herkulliset romminmakuiset perunaleivokset. On Tallinnan hintataso vielä edullista, vaikka kalliimpaa kuin muissa käymissämme maissa. Lopulta haimme Dyanen Uustänavin parkkipaikalta ja suunnistimme Nauticenteriin ostamaan jotain pientä syötävää kotiin, sillä siellä oli tuskin muuta kuin valo jääkaapissa ja sekin paloi vain oven ollessa avoinna.

Lopulta laivaan ja kasikerroksen kahvilassa nyt perunat ja lihapullat ilman ylimääräisiä vihanneksia. Rrreilua rrrruokaa! Olimme saaneet sätkäpaikkamme hyvästä kohdasta laivan autokannella, joten pääsimme ajamaan melko nopeasti laivasta ulos. Sörnäisissä oli Flow festivaalit loppumassa ja Rantatiellä oli melkoinen ruuhka. Lopulta pääsimme jatkamaan kotiin ja purkamaan Garfield turhasta painolastista.

Me olimme Viron lisäksi käyneet Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Slovakiassa, Unkarissa, Kroatiassa, Tsekissä ja sama toisinpäin. Kilometrejä tuli 14:n ajopäivän aikana noin 5300 km. Etyekissä olimme paikallaan liki neljä päivää. Sätkään laitoin matkalla kaikkiaan runsaat puoli litraa öljyä. Polttoaineenkulutus vaihteli 5,9:n ja 6,2:n välillä. 123-systeemin vaihdoin sen rikkouduttua Kroatian moottoritiellä. Jossain Puolassa ajoin oikean etuvanteen kanttariin. Eli pienillä vaurioilla selvittiin. Suurin osa teistä oli hyväkuntoisia ja nopeita ajaa. Kroatiassa ja Puolassa oli moottoritiemaksuja. Unkarin ja Kroatian välissä oli ainoa tulli, jossa tarkastettiin passit. Unkarissa ostin 10 päivän moottoritiekuitin Etyekin bensa-asemalta ja Slovakialaiselta huoltamolta ostin Slovakian ja Tsekin vinjetin. Lämpimintä oli Etelä-Puolassa 37,8 ja kylmintä Riigassa ja Tallinnassa n. 14-16 astetta ja sadetta. Varaamani hotellit olivat kaikki omalla tavalla sangen hyviä. Mistään emme voineet valittaa. Brnon hoteli Atlantis oli jo etukäteen laskuttanut tiliäni, mutta muissa maksoimme vasta respassa. Hotellien hinnat vaihtelivat 45 – 85/yö. Apartementot Miboti ja Etyek tuntuvasti edullisemmat.

Kiitos Rauli, Anna, Maarit ja Aulis yhdessäolosta! 

Teksti Henkka ja kuvat Pia.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

Retki Lontooseen

LAPIN KULTAA

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86