Englannin kautta Belgian maailmankokoukseen -81
Kaikkihan alkoi siitä, että duunikaverit eivät uskoneet mahdolliseksi lähteä sätkällä kaukomaille. Syksyn pimeinä iltoina alkoi karttojen ja broshyyrien tarkastelu. Niitä tarkasteltuani tuli mieleeni, josko samanmielisiä löytyisi matkaseuraksi. Joulunumeroon viime vuonna laitoin ilmoituksen, joka puri sillä seurauksella, että lähtijöitä oli kaikenkaikkiaan 17 sätkällistä, eli noin 40 ihmistä.
Perustimme pienen ryhmän, jonka tarkoituksena oli hankkia matkallemme taustavoimat eli sponsorit. Teimme myyntikirjeet, lähettelimme kirjeitä ja soittelimme sponsorikandidaateille. Yritys onnistui melko hyvin. Saatoimme lauantaina 11.7. Korson Jokivarren koululla pidetyissä ”teippajaisissa” jakaa joukoille kylmälaukun, jossa oli metwurstipötkylä, emmenthaljuustoa, varaosia reissulle, 2 lippua laivan seisovaan ja aamiaispöytään, sekä gallonan hyvätapaista moottoriöljyä.
Teippajaisten ohjelmaan kuului makkaran grillausta, patonkia, ja Ylikojolan Mirkan herkullisia salaatteja auringon paisteen toimiessa kaiken mausteena. Meillä taisi olla 10 sätkää teipattavana. Lisäksi suoritimme yhden isomman reittimuutoksen. Päätimme jättää Walesin pois reitiltämme. Ilmoitin samalla, että Citroënin tehdas olisi niinä päivinä suljettu, kun olisimme Pariisissa. Suoritimme laivaristeilyn arpajaiset ja sen voitti Creutsin Ride ja Pepe.
15.7. Saavuimme satamaan vähän ennen klo 17 ja totesimme siellä olevan jo joitakin tuttuja ja pari tuntematonta pariskuntaa. Minä reissasin kolmistaan Dahlbergin Toton ja tyttärensä 10-vuotiaan Jonnan kanssa. Tuntemattomat muuttuivat tutuiksi, kun kuulimme toisten olevan Sillanpäitä Pohjanmaalta ja toisten Hiidensillan pariskunnan Vihdistä. Laivarannassa kävi Ilta-Sanomien toimittaja haastattelemassa, kuten oli sovittu. Vantaan Seudun sanomien toimittaja Seppo Laine pyöri myös aikansa jaloissamme.
Borgmannin Anne ja ja Hokkisen Mika jakoivat lähtijöille kassillisen limsaa ja joku sai t-paidan tahi lippalakin. Oltermanni Onni toi ison laatikon Apua-Helppejä meille, mutta en huolinut niitä mukaamme. Kävi kuitenkin niin, että laatikko jäi laiturille ja joku henkilökuntaan kuuluva toi laatikon laivan informatioon. Ei muuta kuin kuusi kerrosta alaspäin ja Onnia etsimään. Laatikko oli senverran painava, että hiki alkoi virrata, kun pääsin autokannen kautta lastausportille.
Tarkoituksenani ei ollut ottaa näin isoa laatikkoa kanssamme kiertämään Englantia ja Skotlantia. Ei muuta kuin taas kuusi kerrosta takaisin maihinnousuovesta tulliin. Matkalla näin Borgmannin Annen lasiseinän takana, joka huomasi minun heiluttavan Apua-Helppejä. Peukalolla pieni ylöspäin suuntautuva liike ja hän ymmärsi tulla vastaanottamaan laatikkoa. Tullille tosin näytin ensin aarteeni, jonka jälkeen lasti oli luovutuskunnossa. Helpit olivat nyt valmiita menemään maailmankokoukseen maantiekuljetuksella Belgiaan. Ruokailimme koko porukka toisessa kattauksessa. Hieman ahdasta oli, mutta sovulla sekin järjestyi. Ruokaa oli riittävästi, mutta kaikkea emme jaksaneet syödä, vaan oli jätettävä jäljessätulijoillekin.
16.7. Herääminen klo 4.45, hyvin nukutun yön jälkeen. Aamusuihku ja sukkien ja T-paidan pesu. Aamiainen klo 7.00 ja valmistautumista rantautumiseen. Autokannelta ajoimme maihin ja pienelle sivukadulle Värtahamnissa. Pidimme pienen kokouksen, jossa kyselin halukkaita Ruotsin valtion ylijäämävarastolle. Matka oli vielä niin alussa, ettei kukaan halunnut lähteä erikseen, vaan kaikki tulivat perässäni tutkimaan tavaroita. Joku piti päänsä kylmänä ja jätti ostamatta. Mielestäni keväällä oli paremmat valikoimat, joten en ostanut minäkään mitään.
Ostosten jälkeen jakaannuimme 4:n sätkän ryhmiin ja lähdimme pudottelemaan kohti Göteborgia. Letka-ajo on hidasta, joten pienet sätkärypäleet etenivät kauan tätä 500 km:n matkaa. Matkalla ei sattunut kommelluksia ja olimme silloin tällöin la-yhteydessä toisiimme. Pisin välimatka ryhmien välillä oli noin 14 km, joten saatoimme ajaa letkassa pitäen turvallisia välejä ja samalla vältimme muun liikenteen ruuhkauttamista.
Lopulta Götebog luki oikealla ja aloimme etsiä informaatiotaulua, josta saisimme käsityksen Kärrälundin kämppärin sijainnista. Taulu löytyi ja löytyi kämppärikin.
Kämppärillä oli meitä odottamassa kaksi ryhmämme jäsentä todeten, ettei kämppärille päästä, sillä se on aivan täynnä. Pojat kertoivat Göteborgissa olevan ns. ekstrakämppärin, jolla saattoi olla tilaa, joten kävin receptionissa asian tolaa utelemassa. Kaveri kertoi siellä olevan tilaa meille, mutta pyysin respan kaveria soitollaan asian varmistusta. Paikat meille luvattiin ja varasin meille 17 sätkä- ja telttapaikkaa. Kaveri kertoi paikan sijaitsevan lähellä Torslandan lentokenttää ja Scandiahamnia. Sehän sopi hyvin, koska aamulla ei tarvitsisi ajaa läpi ruuhkaisen kaupungin.
Ennen nukkumaanmenoa kävimme Ylikojolan Antin kanssa mittaamassa matkaa satamaan. Totesimme sataman sijaitsevan noin 5 km:n päässä kämppäriltä. Ajo sinne kestäisi jonoajossa arviolta 10 minuuttia. Päätimme varata matkaan 30 minuuttia.
17.7. Herätys oli illalla sovittu siten, että olisimme kaikki hereillä noin klo 7.00. Näin kävikin. Klo 8.15 olimme jo matkalla kohti Scandiahamnia.
Scandiahamnissa menimme lipunselvitykseen. Sovimme, että minä jakaisin ihmisten liput. Oli kai täten lipunmyyjille helpompaa. Vaan ei minulle. Ensimmäinen lippu, jota yritin jakaa oli osoitettu Mr. Kerentsille, joten panin sen lippupinon alimmaksi. Samoin kävi Mrs. Boison lipulle. Epäilin saaneeni väärän lippunipun. Kolmantena oli Mrs Isokiki, joten havaitsin nämä pohjois- skoonelaiset melkoisiksi veijareiksi. Nimet olivat oikeinkirjoitettuna: Creuts, Moisio ja Isomäki.
Dana Gloria oli laiva, jolla olimme ajatelleet ajelehtia Englantiin. Laiva oli entinen M/S Wellamo, joten se ei ollut mikään lastu lainehilla. Laivan oston olisi luullut vaikuttavan siihen, että suomenkieliset opasteet ym. olisi käännetty ostajamaan eli Tanskan kielisiksi. Baarin pöydissä oli mm. Turun seudun merikarttoja koristeena ihan kuin Korppoon lossissa.
Hytit olivat huonommat, kuin autolautoissa Suomen ja Ruotsin välillä, mutta kyllä nukkuminen täälläkin onnistui.
Hytteihin tutustumisen jälkeen kuulin laivan kovaäänisestä jonkun kutsuvan minua laivan infoon, joten menin sinne. Laineen Pertin, Vilkin Oskun ja Niemelän Pellen lipuissa oli jotakin mätää. Tutkimisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että vika oli laivayhtiön. Väsyttämällä tämäkin asia selvisi. Tutustuimme laivaan ja totesimme laivan hintatason olevan melko kukkaroystävällisen.
18.7. Kahvi ja juustoleipä maksoivat 7 SEK, joten halvempaa kuin maissa. Kannelta näkyi öljynporauslauttoja. Yöllä livuimme aivan Ekofiskin öljynporauslautan vierestä. Tulet valaisivat mustaa merta. Näky oli upea lauttojen oltua yövalaistuina.
Aamulla kahvin jälkeen suoritin kuulutuksen laivan keskusradiossa ja pyysin ihmisiä saapumaan klo 9.00 laivan Suomi huoneeseen. Huoneessa pidimme ajajapalverin, jossa kävimme läpi vielä kerran reittimme, varaosat ja LA:n käytön.
Lopulta olimme Englannin saaren maaperällä Newcastlessa. Pitkässä jonossa ja passintarkistuksessa. Jännitettiin hieman vääränpuoleisessa liikenteessä ajamista. Passijonosta ajoimme hiukan eteenpäin odottelemaan muita.
Sovittiin, että ajaisimme kohti Hexhamia ja sieltä Hadrianuksen valleille.
Lähdimme ajamaan eteenpäin ja jouduimme kioskille, jossa maksoimme 30 penceä tunnelimaksua. Tunneli kaivautui Tyne joen alle. Englantilaiset johdonmukaisina olivat antaneet tunnelille nimen Tyne tunneli. Tunnelin jälkeen likenneympyrä, jossa ryhmämme jakaantui ikäänkuin luonnollisella tavalla neljän sätkän ryhmiksi. Mistään ei löytynyt paikkaa, jossa olisimme voineet pysähtyä ja odotella loppuryhmää, joten aloimme LA:lla huhuilla perässätulijoita. Joukkomme oli hajaantunut kuka minnekin. Vihdoin saimme koko ryhmämme kokoon ja siirryimme katsomaan Hadrianuksen valleja. Ne muodostuivat jonkinasteiseksi pettymykseksi. Oli kivet häipyneet vuosisatojen aikoina talon rakennusaineeksi ja lammasaidoiksi.
Skotlanti on täynnä maisemanmuutoksia. On laaksoja, kanervaa kasvavaa nummea, pyöreitä kukkuloita, vuoripuroja ja syviä järviä.
Edinburgh näkyy jo kaukaa etelästä tultaessa. Saavuimme sinne noin klo 18. Etsiydyimme lähimmälle kämppärille, jonka löysin kartasta. Ryhmämme oli paikalla ensimmäisenä, joten hetken epäilimme olevamme väärällä alueella. Kahden tunnin sisällä oli kaikki päässeet alueelle ja saatoimme maksaa itsemme sisään. Kämppärin hoitaja kertoi, että ryhmäämme oli yritetty puhelimella tavoitella Suomesta. Soittaja lupasi soittaa uudestaan klo 22.00. Petteri Rosengård se soittelija oli. Halusi vain toivottaa meille hyvää matkaa.
19.7. Telttojen kasaus ja 3:n sätkän porukalla suuntauduimme Iglesin markkinoille. Vihjeen markkinoista kertoi kämppärin pitäjä ja markkinat sijaitsivat Edinburgin lentokentän kupeessa. Alue oli suuri ja siellä oli satoja kojuja ja siellä myytiin tarpeellista ja enemmän tarpeetonta. Ruokia löytyi joka makuun, joten nälässä ei tarvinnut olla. Ainoana haittana oli lyhyt vierailuaika näillä turhuudenmarkkinoilla. Olimme nimittäin sopineet tapaavamme toiset klo 13.00, eli aikaa meillä oli noin tunti, joten paljon jäi näkemättä näiltä maailman suurimmiksi mainostetuista markkinoista, jotka ovat auki joka sunnuntai suurimpia juhlapyhiä lukuunottamatta.
Forth bridge ylittää Forth- vuonon, joka on todellinen nähtävyys. Sillalta näkee kauas, jos välttää englantilaisen sumun, kuten me vältimme.
Ajettuamme noin 50 km, saavuimme Perth- nimiseen kaupunkiin, jonka puiston nurmella vietimme picnicin maustettuna frisbeen heitolla.
Maisema alkoi muuttua vuoristomaisemmaksi ja eräässä pienessä kylässä Karvosen, Hiidensillan, Ylikojolan, Pellen ja meidän porukka päätti asettua taloksi paikalliseen teehuoneeseen. Tee tarjottiin ulos pyöreisiin pöytiin auringon paistaessa lämpimästi, kuten lomalla on usein tapana. Tarjoilu toimi talon tyttärien toimesta, äidin ollessa jonkinlaisena ylihovimestarina.
Pihalla aidattuina taaperteli hanhet ja kanat ritirinnan. Taisipa pari lammastakin määkiä taustalla. Teet tuotiin kannuissa ja syötäväksi tarjottiin juuri leivottua sämpylää ja jonkinlainen lättyjä hillon kera. Lisäksi annokseen kuului mazzariini ja muffinsi, sekä pikkuleipä.
Tästä kaikesta maksoimme vaivaiset 55 penceä, eli alta vitosen.
Maasto kohoili edelleen ja lampaita juoksenteli aitaamattomilla laitumilla. Välillä oli aivan lapin maisemaa, muuttuen hetken kuluttua kanervaa kasvavaksi nummeksi tahi leppeäksi laaksoksi. Ainoa yhdistävä tekijä oli kiviaidat, jotka kiertelivät sangen korkeallakin vuorilla. Lampaita ja lampaita jatkuvasti. Ne eivät ole näitä meikäläisiä, vaan kunnon rasvahäntälampaita ja jotain vuorilampaita, joilla on huipunpuoleiset jalat hieman lyhyemmät, kuin laakson puoleiset. Sellaisia lampaita ne.
Kaneja oli tiet täynnään. Useimmat jo maalliset syömisensä syöneet. Hämäläisen Ville laski 5:n kilometrin matkalla olleen 136 kuollutta kania. Ei ihme, että Brittein saarilla on niin paljon kettuja ja ketun metsästäjiä. Yksikään kaneista ei ollut enää siinä kunnossa, että niistä olisi voinut ruokaa tehdä. Eikä niitä halunnut vartavasten ajaa kuoliaiksi.
Pikkupolkuja ajellen saavuimme Beaulyjoen varrella sijainneelle kämppärille osittain Anssi Haaviston opastaessa meitä LA:lla perille. Kukahan hänetkin oli sinne opastanut? Koska ilta alkoi oli myöhäinen, vaivuimme yöpuulle uneksimaan Loch Nessin hirviöstä.
20.7. Lähdimme aamulla 17 sätkän voimin kohti pohjoista ja Invernessiä, kun silmiini osui Citroën myymälä, jonne ei tarvinnut ketään suostutella. Näytteillä oli keltainen 007 sätkä luodinreikineen, joka oli ikäänkuin osoittamassa, että 2 cv:tä oli käytetty Bond leffan filmauksissa.
Ostimme pienoismalleja, merkkejä ja muita suveniirejä.
Invernessissä suoritimme rahanvaihdantaa ja hajosimme pieniin ryhmiin eli ryppäisiin. Ness-jokea seuraillen saavuimme Ness järvelle, jonka uumenissa tiedettiin Ness-hirviön majailevan ja jonka pinnalle se saapui joskus hengitelemään. Hirviömuseossa katselimme laitteita, joilla hirviötä oli pyritty ikuistamaan. Täytyy sanoa, että rahaa on upotettu Nessien etsimiseen tolkuttomasti. Samassa rakennuksessa sijaitsi matkamuistomyymälä KILTMAKER, josta ostin kasetin skottilaista säkkipillimusiikkia. Meidän sätkässä oli tunnelmaa, kun ajoimme mahtavissa skottimaisemissa blaukkarin tunkiessa säkkipillimusaa korviimme.
Loch Lochy järven rannalla P- aluella seisoi skotti säkkipilliinsä puhaltamassa kansanmusiikkia. Sitä samaa, jota kasetillanikin oli, mutta ilman taustoja. Tai olihan taustaa. Nimittäin selkänsä takana oli järvi ja varsin korkea mäki, nimeltään Scron a Choire Ghairbh. Hyvä, ettei siellä joutunut määrittelemään sijaintiaan. Oli niin hankala lausuttava.
Ballachullichin lähistöltä löytyi korkea kumpare, jonne teki mieli kiivetä, mutta eihän meillä ollut sopivia varusteita sellaiseen. Juttelimme pitkään Pellen, Ylikojolan Anan ja Sillanpään porukoiden kanssa, kunnes siirryimme yöpuulle. Ennen seitsemää Pelle huuteli ”saikalle” ja olihan se noustava. Purimme leirin ja lähdimme isolle tielle, kun yhtäkkiä painoin jarrua ja menin katsomaan syytä miksi olin jarrua painanut. Olin löytänyt muovisen "siannahkalompakon", jonka sisällä oli 10 punnan seteli. Ei muuta. Ympärillä ei ollut muita kuin lampaita ja kun kysyin, että kuka lompakon omistaa: Kaikki huutelivat: "mää". Varsinainen valehtelijoiden klubi.
Glasgow oli seuraava kaupunki, jossa kävimme. Itselleni suurin syy oli se, että halusin löytää apteekin, koska kyynärtaipeeseeni oli ilmennyt verestävä ihottuma. Olin raapinut nukkuessani vasemman kyynärvarteni vereslihalle. Farmaseutti apteekissa sanoi, ettei siihen voinut laittaa kuin reseptivalmistetta. Se edellytti lääkärissäkäyntiä. En olisi välittänyt käydä lääkärillä, mutta farmaseutti otti minua kädestä kiinni ja talutti toiseen kortteliin lääkärin pakeille. Ana ja poikansa Petri olivat kanssani ihmettelemässä paikallista terveydenhuoltoa. Ilmoittauduin sisään ja jäin odottelemaan lääkäriä, jonka juttusille hetken kuluttua pääsinkin. Tohtori Blane oli kuivakka, mutta asiallinen skotti, joka määräsi minulle hydrokortisonia sinisessä klubitakissaan ja messinkinapeissaan.
Salva maksoi punnan ja oli tuntuvasti halvempaa kuin Suomessa. Farmaseutti toivotteli kaikkea hyvää, hauskaa ja mukavaa lomanjatkoa. Ei voinut kuin ihailla heidän auttamishaluaan.
Ajelimme moottoritietä M6 kohti etelää ja lähestyimme Windermereä järvialueella, jossa tarkoituksenamme oli yöpyä kaksi yötä. Olimme jo pitkään nousseet mäkiä ylös, kun meille ilmoitettiin tien olevan poikki edessämme huipulla kaatuneen venetrailerin estäessä liikennettä.
Minun Repekka paku
Suomalaisia kun olemme, ei
arvattu kääntyä ympäri vaan ilmoitin Analle, että hän
odottelisi peräkärryineen viestiämme huipulta. Traileri oli
noussut pystyyn ja otimme Anaan yhteyttä kertoen tien olevan auki.
Tempauksellamme säästimme arviolta noin 30 km. Leirille päästyämme, havaitsimme sen muuttuneen kynnöspelloksi. Näytti kuin leiriämme olisi sade koetellut ennen tuloamme. Vierimaan ja Lähteenmäen teltan väliin oli pingoitettu telttamuovi, jonka alla istuimme jutellen ja laulaen, kuin pienessä gallialaisessa kylässä Asterixin aikoina, kun Julius Caesar oli kuningatar Elisabethina Roomassa.
Yö oli tuonut mukanaan lisää vettä, joten maisema oli kuin sotaharjoituksissa. Telttojen ympärille kaivettiin rivereitä ja joidenkin telttojen sisälle piti kaivaa uoma pieniä puroja varten.
Aamu kului rattoisasti telttoja kuivatellessa, mutta osittain luontokin tuli apuun, sillä aurinko saapui piilostaan ja saatoimme lähteä Windermeren kaupunkiin näyteikkuna ostoksille. Kaupunki sijaitsee samannimisen järven rannalla. Siellä oli kaikentapaiset palvelut tarjolla, ollen kuitenkin senverran pieni, jotta siihen oli helppoa tutustua.
Englantilainen ruoka on melko edullista, tietysti paikasta riippuen, mutta ruoka on aika mautonta. Eli kuinka niinkin hyvistä aineista saattaa tehdä niinkin mautonta ruokaa. Englantilaiset ovat tottuneet siihen ja meidänkin oli se syötävä, tai nähtävä nälkää.
Ravintolasta päästyämme alkoi uudestaan sataa, joten minulla ja Totolla oli aikaa ihmetellä paikallisen väestön tyyneyttä heidän odotellessa sateen loppumista. Siinä odotellessamme kävimme pikku kaupoissa ostoksilla. Merkillepantavaa oli kaikkien ylitsepursuava ystävällisyys. Sätkälle päästyämme totesin, että joku oli osunut sätkääni ja sen etulokariin, mutta sen on täytynyt olla turistin, joka ei ollut tottunut ajamaan paikallisessa liikenteessä.
Kaupungista poistuimme kohti leiriä ja kyselin halukkaita läheisen kumpareisen mäen valloittajiksi. Halukkaita ei tuntunut olevan montaakaan, joten lähdin käppäilemään kohti mäkeä, vaikka näyttikin siltä, että kohta alkaisi sataa. Vuori oli melko loivan oloinen ainakin tasaiselta lähdettäessä. Kosteus lisääntyi ja piilotin kaitafilmikamerani sadetakin alle. Lampaita oli tälläkin vuorella, mutta eivät päästäneet lähelleenkään.
Olin kivunnut noin 15-20 minuuttia, kun havaitsin Moision Mikon, Haaviston Anssin ja Wennbergin Pentin teutaroivan lammasaitojen yli. Odottelin poikia eräällä välietapilla, joka alhaalta katsoen näytti vuoren huipulta, mutta oli alle puolessavälissä. Porukassa lähdimme kiipeämään huippua kohti, mutta vaikeutena oli, se että huippuja näkyi edessämme useita.
Loppujen lopuksi saavuimme vihdoin huipulle ja kuinka ollakkaan huipulla alkoi tuulla ja vähän ajan kuluttua seisoimme räntäsateessa. Tunnelma oli kaikesta huolimatta hieno ja näkyvyys sateesta huolimatta kymmeniä kilometrejä.
Vuorelta tulimme alas arvokkaasti, paitsi pojat Pena ja Mikko, jotka laskivat peffamäkeä uusilla sadeasuillaan ja liukastahan se oli. Sen takasi märkä ruoho, kymmen senttiset etanat ja tuore lampaanpaska.
Kämppärin pubissa huuhtelimme janontunteemme pois ja kävimme suihkiossa siistiytymässä ennen elokuviin menoa. Elokuvamainoksia olimme nähneet kaupungilla käydessämme ja löytäneet elokuvateatterinkin. Saimme sätkämme parkkiin sivukaduille. Leffateatterin ovella portsari laski porukkaa ja meidän porukkamme pääsi sisään, joutuen istumaan aivan eturivillä. Leffan aluksi tuli mainoksia ja pieni täti tuli myymään leffaherkkuja. Hän sanoi vain ”Please” ja hänen eteensä kerääntyi joukko katsojia. Tietysti mekin siinä samassa. Elokuvahan oli James Bond ”For your eyes only”. Kun leffassa Bondilla meni hyvin, katsojat hurrasivat ja kun meni huonommin leffassa buuattiin. Outoa porukkaa. Kun pääsimme sätkillemme, ajoimme leffan editse. Porukka heilutti käsiään ja hurrasi meille. Jäi hyvä fiilinki illasta.
Leirin ravintolassa kerroimme sinne jääneille leffan juonen ja varsinkin sätkäkohtaukset upposivat kansaan kuin häkä. Ravintolan isäntä ja koira olivat sammuneet meidän sinne tullessamme. Rouva ravintoloitsija kertoi, kellon olevan niin paljon, että pubi pitää laittaa kiinni. Hän kysyi, jos haluaisimme oluemme kegeihin, joista saatoimme nauttia juomamme kämppärin puolella. Kegien vetoisuus oli noin 3 litraa, joten kyllä sillä pärjäsi.
23.7. Windermeren jätimme taaksemme puoliltapäivin. Ajanpuutteen vuoksi päätimme ajaa suurimman osan matkasta pitkin moottoritietä M6. Tarkoituksenamme oli ehtiä ennen illan tuloa Stratford on Avoniin, Shakespearen museoon. Kyllä sitä ehtiikin nopeasti, kun on hyvät tiet allaan ja malttaa ruokkia moottoria hyvällä polttoaineella.
Shakespearen kotona kävimme, vaikkei ukko itse ollutkaan kotona ja on sanottava hänen olleen kohtalaisen varakas jo kirjoittaessaan. Museo toimi lähinnä rahat tänne periaatteella, joten vältimme nämä rahalliset koukut melkoisen tyylikkäästi. Oli korttia, runonpätkää, tuhkakuppia, pienois syntymäkotia, miniatyyri Wilhoa istumassa ja pientä rintakuvaa, joten jokaiselle jotakin.
Poistuin muita aikaisemmin museosta ehtiäkseni rahanvaihtoon. Jouduin käymään sätkän luona hakemassa passia, joka on usein rahanvaihto tilanteessa välttämätön. Jo kaukaa näin ison lapun tuulilasissani, joten olin varma, että olin saanut pysäköintisakon hieman omaperäisestä pysäköinnistä.
Olettamukseni oli väärä, koska lappuja oli kaksi ja ne olivat käsin kirjoitettuja. Hiidensillan Sirkka oli ne laittanut tuulilasiini, koska heillä oli tuulettajan siivet rikkoontuneet, eikä heillä ollut työkaluja. He olivat eksyneet M6:lla Karvosista, joiden kanssa he ajoivat omana ryhmänään ja Karvosen Jopella oli työkalut mukanaan. Vika saatiin korjattua.
Yhtä sätkää suurempana kolonnana lähdimme etsimään Bergshire bridgen kämppäriä, jonka piti olla aivan Oxfordin kupeessa, vaan eivätpä ihmiset sen nimistä kämppäriä tunteneet, joten ajoimme eteenpäin tietämme ja saavuimme pieneen kaupunkiin nimeltään Wallford.
Kaupungista löytyi ko. kämppäri, muttei reseptionia , joten olimme miltei pakotettuja yöpymään aivan omatoimisesti ilman mitään yöpymismaksuja. Porukkamme oli jälleen erittäin suuri. Oli Pelle, Sillanpäät, Haavistot, Moisiot, Hiidensillat, Ylikojolat, Häyryset ja me.
24.7. Wallfordissa kävimme breakfastilla, joka oli melko tavallinen, joskaan ei aivan halpa. Ateriaa sai odottaa melko kauan, koska aamiaisaika oli jo ohielettyä aikaa. Meitä oli senverran monta syöjää, että läskipannu kannatti laittaa uudestaan tulelle.
Ateriaa odotellesani kävin ostamassa itselleni makuusäkin, koska vanha pussi oli koko matkan ajan ollut liian ahdas. Ensimmäisessä kaupassa säkki maksoi 16.95 ja toisessa kaupassa sama pussi 10 puntaa vähemmän, joten valitsin halvemman. Samasta liikkeestä ostin Hellaksen Ruusu suklaalevyn hintaan 24 penceä. Eli levy oli liki puolet halvempi, kuin Suomessa. Aamiaisen ja telttojen purkamisen jälkeen suuntasimme matkaamme kohti Lontoota, joka oli noin 100 km:n päässä. Otimme kompassisuunnan kohti itää, mutta tiet veivät vain kohti Oxfordia, joka oli lännessä. Pienten suunnistusteknisten muutostöiden saimme oikeat koordinaatit kohdalleen, tai sitten Lontoo liikehti kompassimme edessä sillä seurauksella, että saavuimme pohjoiselle kehätielle, jota pitkin meidän oli tarkoitus ajella kohti Chelmsfordia.
Tiellä oli kovat ruuhkat, mutta ei meillä ollut mitään isompaa kiirettäkään, joten pikkuhiljaa ajoimme etsien samalla kauppaa, josta voisimme ostaa jotain ruuaksi tehtävää. Englantilaiset olivat jo laittaneet liikkeensä kiinni, joten eräästä hampurilaisravintolasta ostimme hampurilaiset mukaamme.
Chelmsfordissa vihdoinkin. Suihkuja ei ollut, mutta ei niitä tarvitakkaan. Vettä tulee taivaalta, jos on sen tarve, kertoi englantilaishuumorin hallitsija vastaanottoportilla. Sade lakkasi miltei heti sen jälkeen. Paikalle osui telttoja pystytellessämme kirjeenvaihtotoverimme 62- vuotias Greg Myhill, joka oli varsinainen huulenheittäjä, joka osasi ja yritti puhua mahdollisimman selvää englantia. Kertoilimme tapahtumat matkaltamme ja hän oli tyytyväinen, että me olimme olleet ihastuneita ja tyytyväisiä matkaamme ja näkemäämme.
Greenmanin pubissa neuvonpidossa Pirjo, Toto ja Pena
2cv GB:n vieraiksi oli tullut itävaltalaisia, sveitsiläisiä, saksalaisia, tanskalaisia ja yksi norjalainen sekä meidän 17 sätkäämme. Illan hämärtyessä menimme Green Mannin Pubiin, joka oli vanhimmat pubilisenssit omaava Essexin alueella. Osa tästä ravitsemusliikkeestä oli noin 600 vuotta vanha.
25.7. Aurinko paistaa täysillä. Osa porukasta lähtee Regin opastuksella uimaan ja suihkuun, osa junalla tutkailemaan Lontoota. Itse jäin leirin kirpputorille ostamaan ja myymään. Kumpikin onnistui yli odotusten. 12 uutta sätkän pienoismallia löytäisi tiensä kirjahyllyyni.
Lapsille tarjottiin traditionaalinen Judy and Punch show- niminen nukketeatteri, joka oli kaikille englantilaisille tuttu ja muistuttaa julmuudessaan Grimmin satuja.
Iltapäivällä tarjoiltiin teetä ja kakkaroita, tosin keksit ja kakut loppuivat melko nopeasti, muttei ne niin hyviä kait olleetkaan. (”happamia nuo pihjajamarjat”). Ilta vietettiin seurustellen, joko omalla teltalla, pubissa tai meille varatulla isolla teltalla miltei aamuun.
26.7. Sunnuntai. Helle jatkuu. Kirpputorin jälkeen lähdimme noin 90:n sätkän voimin noin 30 km:n päähän katsomaan mini,- ja 2 cv crossia, joka oli melkoinen pettymys radan oltua melko vaisun. Varikolla käyskentely oli paljon mielenkiintoisempaa ja siellä saattoi jutella kuskien kanssa teknisistä yksityiskohdista. Oltuamme crosseissa nelisen tuntia, lähdimme takaisin teltoille. Innokkaimmat olivat teltalla liki aamuun.
27.7. Heräsimme aikaisin ja hyppäsimme junaan ja matkasimme kohti Lontoota ja Liverpool asemalle, josta otimme undergroundin. Käppäilimme Tower Bridgelle ja yritimme olla mahdollisimman vähän turistin näköisiä, kun yksi hampparin näköinen kaveri tuli kysymään, että minne me olemme menossa. Katsoimme parhaimmaksi tunnustaa meidän olevan turisteja, joiden tulisi löytää bussi, jolla voisimme päästä British Museumiin. Hän talutti meitä pari korttelinväliä lähimmän inspektorin pakeille (oli vähän saman oloinen, kuin mennään bussilla sarjassa.) Inspektori kertoi bussilla 25 päästävän lähelle museota. Oppaamme seisoi kanssamme niin kauan, kuin bussi tuli ja sanoi rahastajalle, että turistit ovat matkalla British Museumiin. Ja sinnehän me menimmekin.
Laitos on suuri ja olin etukäteen päättänyt tutustua Egyptin osastoon, joka jäi viime kerralla näkemättä. Sovimme porukan kanssa, että tapaamme kahden tunnin kuluttua ja jokainen voi katsella mitä itseään kiinnostaa. Ylikojolan Petri- pojan kanssa lähdimme katselemaan Egyptin osastoa. Toimin Petrille hieman kuin oppaana, koska olin lukenut aiemmin samana vuonna faaraoista kertovan kirjan. Kirja kertoi Tutankhamonin haudan löytymisestä -20 luvulla. Siinä oli selvitetty palsamoinnin salat ja faaraon palsamointiin liittyviä tarinoita. Scarabet olivat tärkeitä sidontojen sisällä sydämen kohdalla. Nämä pyhät pillerinpyörittäjät markkeerasivat aurinkoa ja sen nousua. Sisälmykset säilöttiin erilaisissa ruukuissa ja eläinmuumiot kuvastivat jotain jumalaa. Horusjumala oli haukka ja sille oli omanlaisensa ja – muotoisensa ruukku. Samosimme paikkoja ja täytyy sanoa, että näkemistä olisi ollut vaikka viikoksi ja kaikkea ei olisi edes ymmärtänyt.
Kävimme museon kirjastossa ja näimme siellä mm. Johannes Gutenbergin painaman raamatun sekä Magna Cartan, Rosettan kiven. Vanhoja sopimuksia, ja asiakirjoja, kuninkaitten kirjeitä, sekä vanhoja karttoja. Egyptiosasto oli vain puolittain toiminnassa, koska isompi osa oli suljettuna ja vaikka kuinka kurkistin oven raosta, en nähnyt kuin palasen sfinksiä ja siihen se jäi. Yläkerrassa oli sarkofageja, muumioita, koruja, vaatteita, käyttöesineitä ja paljon muuta, joista oli vain kirjoista tullut luettua.
Jokaiselle aikakaudelle ja kultuurille oli omat näyttelytilansa, joten roomalaisten, kreikkalaisten ja assyyrialaisten aikaansaannoksia sai myöskin nähdä ja voi vain ihmetellä miten paljon turhaa kamaa ihminen omistaa nykyisin, kun vähemmälläkin on aiemmin tullut toimeen. Onko se sitten sitä kehitystä? Tavaroista näki, että ammattimies oli aikoinaan arvossaan.
British Museumista kävelimme pitkin Oxford streettiä paikalliseen tavarataloon, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa,- muuta kuin erittäin korkeat hinnat.
Sinne saavuttuamme, soi liikkeen summerit ja kymmenisen vartijaa juoksi kadulle säntäävän varkaan perään.
Kävelimme hääjuhlaa enteileviä koristeltuja katuja pitkin kohti Picadilly Circusta, josta otimme pari Lontoon taksia, joilla ajoimme lähelle Hyde Parkia. Hyde Parkiin oli rakennettu suuri pahvinen Buckinghamin palatsi, joka oli tarkoitus polttaa muistona siitä, että Hyde Parkin palokunta oli sammuttanut sen ja tilaisuus tulisi olemaan prinssi Charlesin viimeinen virallinen tehtävä ennen Royal Weddingiä. Kaduille oli maalattu siniset viivat koko hääreitille.
Oikealla Buckinghamin palatsin portillakin kävimme. Tottakai. Ja hääkrääsää oli sielläkin aivan kyllästymiseen saakka. Englantilaiset olivat aivan sekopäinä tulevista häistä johtuen.
Undergroundilla ajoimme jälleen Liverpool asemalle ja siitä takaisin Chelmsfordiin. Illalla pojat pummasivat pubissa tinatuoppeja Ritalta, joka oli paikan omistajatar. Eikä hän voinut suomalaisten samettisilmien edessä kieltäytyä. Onkohan pojat jo lupaamansa vastalahjat postittaneet? Illan mittaan selvisi, että pubi oli myynnissä, koska Ritan tytär oli menossa pienois royalweddingiin ja näinollen työvoima (halpa) häipyisi jonnekin suurempaan kaupunkiin.
Jos joku kiinnostuu, niin kerrottakoon, että pubin omistajaksi pääsee maksamalla 200,000 puntaa, eli 160,000 mk.
28.7. Teltan purku ja Green Maniin breakfastille. Meitä oli 11 henkeä, jotka eilen illalla tilasimme aamiaisen ja nyt paikka oli koristeltu keltaisin ruusuin ja fiilinki oli hieman haikea. Kahvi oli mustaa ja sokeri on englantilaisen tavan mukaan ruskeaa ja puhdistamatonta. Leivän tai sämpylän jälkeen seurasi pekoni, paistettu muna ja tomaatin puolikkaat. Ateriasta tuli aivan täyteen, hinnan ollessa erittäin edullisen, eli 1.40 puntaa.
Vaihdoimme vielä kerran suveniirejä ja lähdimme ajamaan lähemmäksi Lontoota, jossa oli tarkoituksenamme palloilla vielä kokonaisen päivän. Lontoon keskustaan emme lähteneet, koska Analla oli peräkärry ja sille saattaisi tulla paikoitusongelmia. Olimme jo oppineet, että parhaiten välttää autovarkaat jättämällä sätkän paikkaan, jossa oli pysähtymiskielto.
Poliisi pyörii tällaisissa paikoissa varmaan aika usein ja varkaat luullevat, että kulkimen omistaja tulee takaisin kohdakkoin ja heitä saattaa pelottaa tämä edellämainittu poliisin mahdollinen läsnäolo.
New Crossin juna-asemalta East Endistä ajoimme Waterloon asemalle, josta vaihdoimme undergroundiin ja viiden aseman jälkeen saavuimme Picadilly Circuksen tienoille. Täällä kävimme mm. Suuressa Design Centerissä, Pizza ruokalassa ja teimme viimeisiä haikeita silmäyksiä Lontooseen. Sama matka väärinpäin sosiaalikulkimilla ja olimme jälleen New-Crossissa. Paikallisesta neekerikaupasta ostin soijaöljyä gallonan verran hintaan 2,50, joka on melko edullista, ottaen huomioon ruokaöljyn hinnan kotimaassa.
Että mistäkö huomasi olevansa neekerikaupassa? No siitä tietenkin, että myyjät ja asiakkaat olivat pääsääntöisesti tummia ja että tuotteet olivat paljoltikin sellaisia, joita muualta ei juurikaan tavannut, kuten kookospähkinälimsa, soijatuotteet, hirssi ja muut vastaavat ruokatuotteet.
Greenwichissä tuli käytyä katsomassa teeklipperi Cutty Sarkia sekä nollameridiaania, joka on messingistä valmistettu viiva asfaltissa. Nolla meridianilta jatkui matkamme kohti Doveria, josta meidän oli tarkoitus ylittää Englannin kanaali klo 02.00, koska tähän aikaan laivan liput olivat kaikkein halvimmillaan. Matkamme varrella kävimme katselemassa Canterburyn tuomiokirkkoa, joka olikin kaunis iltavalaistuksessaan.
Doverissa olimme puolenyön tienoilla ja tuulilaseihimme liimattiin kaksi oranssin väristä tarraa merkkinä siitä, että lähtömme tapahtuisi klo 2. Yksinkertaista. Pääsimme tosin laivaamme jo tuntia aikaisemmin, koska tilaa oli. Britit juoksivat baariin tilaamaan fish and shipsit. Kummaa porukkaa. Turskaa, pottua, viinietikkaa ja ruokaöljyä runsaalla suolalla. Laivamatka kesti liki 1,5 tuntia. Ja sinä aikana ehti kuluttaa viimeisetkin metallirahansa ja näin totesimme matkamme Britanniassa tulleen päätökseen.
29.7. Calaisiin saavuttuamme saimme matkaseuraksi Johnin, joka oli suttuisen näköinen hippi-rättäristi Englannista, johon olimme tutustuneet jo Chelmsfordissa. Hän oli luvannut toimittaa 30-luvun alkuperäisiä messinkisiä kumipäisiä taksitorvia. Hän varmaan muistaa vieläkin sanonnan, jota toistelimme hänet nähdessämme: ”Dont forget the horns”, eli kaikesta huolimatta hän on tainnut torvet totaalisesti unohtaa, koska ei niitä ole ainakaan meillä vielä näkynyt.
Lähdimme matkaamaan, kohti Lillen moottoritietä, mutta vanha ja karkea karttamme ei tiennyt Calaisin ja moottoritien välillä tietä olevankaan. Polttoainetta ei kellään ollut, kuin ehkä sadaksi kilometriksi ja kompassisuunta oli jatkuvasti kohti koillista, vaikka meillä piti suunta olla kohti kaakkoa.
Ajettuamme aamuyöstä noin 50 km harhaan, pysäytin sätkäni ja pyysin joltain karttaa, joka toimisi ja ainoa, jolta kartta löytyi oli John, jolla eväitten ympärillä oli Michellinin Ranskan kartta. Nyt alkoivat oikeat tiet löytyä ja joskus kolmen tienoissa (manner-euroopan aikaa) löysimme huoltoaseman, jossa varomaton bensapoika ei kerennyt piiloon, vaan oli hänen sännättävä meille polttoainetta tarjoilemaan.
Aurinko alkoi nousta, kun saavuimme moottoritielle ja ensimmäisellä moottoritien bensiksellä nautimme automaattikahvit eli espressot.
Englanninkielen saattoi heittää romukoppaan. Sitä ei enää tarvittu. Kaivoin 2 A-nelosen paperia ranskankielisiä sanontoja ja sanoja. Aloin päntätä päähäni näitä pitäen papereita ratin päällä, sillä seuralaiseni olivat sangen syvässä horroksessa. Lähellä Pariisia alkoi minuakin väsyttää ja avasin sivuikkunan sillä seurauksella, että paperini lensivät moottoritielle. Äkkijarrrutus ja pienen etsimisen jälkeen löysin ne ja ranskankielen opiskeluni saattoi jatkua ja sanat bonjour, je ne parle pas francais jne. olivat jälleen täyttä totta.
Ryhmämme tällä retkellä oli vaihtunut jonkinverran. Mukanamme oli Hämäläiset, Lähteenmäet, Laajat, Ylikojolat, John ja me.
Pariisiin tullessamme reissumme hajaantui kahdeksi, mutta La:ta apuna käyttäen saimme Lähteenmäkiin yhteyden. He joutuivat ostamaan Pariisin kartan, mutta samoihin aikoihin heidän kanssaan saavuimme Bois de Boulognen kämppärille.
Sinne oli kokoontunut paljon porukkaa. Siellä oli osa Fagerlundin Tompan ryhmää ja muuten vain reissun päälle lähteneitä. Tanskan kerhon puheenjohtaja Claus ja vaimonsa Ulla olivat kierrelleet Combi Campilla pitkin Ranskan maata. Hekin olivat saapuneet samalle kämppärille, kuten oli talvella sovittu. Ruotsalaisia ei näkynyt, mutta oli kait heilläkin syynsä.
Kämppärin organisaatio oli tiukan sotilaallista, mutta muutenkin sangen jäykkää. Mopomies Velo Solexilla vei kunkin kulkimen erikseen sille varatulle telttapaikalle.
Meidän suunnitelmiimme se ei sopinut, vaan kerroimme meillä jo olevan varatun paikan. Menihän tämä vihdoin läpi ja ajoimme pakumme Ullan ja Clausin telttavaunun viereen. Paikka oli kaikkiaan melko huono, koska siinä ei ollut lainkaan nurmikkoa, vaan pelkkää savea ja sepeliä. Teltat pystyyn ja suihkuun. Helle jatkui edelleen, mutta on se hetkeksi mentävä siestalle, kun viime yö oli pelkkää ajamista.
Päivällä vietimme tapailemalla tuttuja ja tänään on lisäksi tarkoituksenamme viettää Pelle Niemelän 60-vuotisjuhlia. Iltasella kävimme Claussin kanssa kuuluttamassa kaikkia suomalaisia 2 cv kuskeja saapumaan Pellen synttäreille. Aluksi piti kuuluttaa kaksi kertaa attention, attention. Ei uskoisi, että eräältä Pariisin kämppäriltä löytyisi näin paljon suomalaisia 2 cv ystäviä, mutta juhlatilaisuuden alkaessa meitä oli todella monta ja lisäksi muitakin suomalaisia. Taisi olla muunmaalaisiakin. Aluksi Turun jaosporvari Matti Kettunen lahjoitti Pellelle hienon taulun, joka esitti Pellen sätkää ja Eiffeltornia. Taulun oli maalannut Osmo Nummelin.
Pelle kertoili Englannin reissusta ja kuinka se oli onnistunut erittäin hienosti. Ainoana haittana oli mahtava hääroinan runsaus. Raadin edustajana luovutin Pellelle 60- vuotis plakardin. Plakardi on kuin standardi, mutta siinä on sätkän muotoinen puulätkä, johon oli kaiverrettu numero 60. Varsi oli hieman käyrä yläpäästään koukuksi kiertyvä, jotta lätkä osuisi reijästään koukkuun. Jalusta oli jalopuuta ja siinä oli hopeinen laatta, jossa oli Pellen nimi.
Toivoin hänen hoitavan esineet kotiinsa, sillä olin suojellut niitä koko Englannin matkan ajan. Lopuksi luovutin Englannin kiertäjien puolesta Isomäen Jukan piirtämän kortin, jossa Lordi Pelle tervehti kansaa prinsessa Dianan kanssa seisten sätkän takalattialla. Kortti oli kuin piste I:n päällä, koska Pelle oli juuri ehtinyt mainita Royal Weddingit. Lopuksi Ulla ja Claus luovuttivat tanskalaisen taiteilijan valmistaman 2 cv onnennorsun. Pelle kiitteli ja kertoili, jotta hän vietti 50- vuotisjuhliaan Moskovassa ja varmaan on reissun päällä 70- vuotisjuhlissaan.
Juhlan tässä vaiheessa astui kuvioihin gorillaa muistuttava entinen muovipommimies, joka ei ymmärtänyt meidän viettävän synttäreitä vaan ilmoitti poliisin saapuvan, mikäli emme lähde mökkeihimme. Portimosta huolimatta juhlista jäi ihan hyvä muisto.
30.7. Aamulla kävimme Claussin ja poikansa Patricin kanssa Citroënin PR- osastolla pummaamassa valokuvia ja muuta roinaa. Saimme mm. Nyytisiin kansikuva materiaalia ainakin vuodeksi. Samoinkuin erilaisia broshyreitä ja pari kirjaa. Katsoimme silmät suurina Pr-osaston suuria arkistohyllyjä. Kyselimme myös syytä siihen, ettemme päässeet tutustumaan tehtaaseen, mutta sille ei voinut enää mitään. Toivottelimme toisillemme erilaisia asioita ja lausuimme ”au revoir” ja poistuimme kadulle, nimeltä Quai André Citroën ja Claus oli jäädä auton alle nupulakivikadulla.
Iltapäivällä lähdimme,- Lähteenmäet, Ylikojolat, Toto, Jonna ja minä käppäilemään metroasemalle tarkoituksenamme lusikoida kulttuuria Louvressa. Louvren asemalla poistuimme metrosta ja suuntasimme kohti taideaarteistoa. Muistin samalla, että filmini oli loppumaisillaan, joten kävimme Anan kanssa Samaritainesin tavaratalossa ostamassa filmiä. Ana ihmetteli, että osasin ranskaa. Osasin juuri ne, ja vain ne sanat, joita tarvittiin filmiä ostettaessa.
Jäin niille teilleni ja lähdin etsimään Michellinin karttaa, johon oli merkitty kaikki tärkeimmät nähtävyydet karttoineen ja selostuksineen. Ostin croisantteja. Ne ovat lähinnä voipullan makuisia, kuohkeita, sarvenmuotoisia ja suussasulavia.
Jalkani olivat kipeytyneet käppäilystä Skotlannin vuorilla, Lontoon kaduilla ja nyt täällä. Lähdin hiljalleen kävelemään kohti Louvrea. Olin tahallaan halunnut liikkua Louvressa omia aikojani, koska taiteentutkiminen täytyy tapahtua omaan tahtiinsa.
Talossa on käytäviä noin 20 km:n verran, joten jos ei taiteesta ole kiinnostunut, niin 9:llä frangilla pääsee kuntoilemaan koko rahan edestä.
Ensimmäisenä tietenkin tutustuin Egyptin osastoon, mutta osastolla, joka oli Brittish Museumia huomattavasti suppeampi. Muistin, että paljon esineitä oli onneksi jäänyt myös Kairon museoon. Mm. Tutankhamonin sarkofagi, kuolinnaamio ja muut esineet löytyvät faaraoiden kotimaasta.
Useimmat esineet olivat selostettu vain ranskan kielellä ja osaa esineistä ei ollut infottu mitenkään. Kreikan, Rooman, Assyyrian ja Sumerilaisten osastot kävelin liki läpi. Kiinnitin huomiota rikkoituneiden esineiden entisöintiin, joka oli suoritettu BM:ssä huolellisemmin.
Louvressa kiinteät katto- ja seinäfreskot ovat jo yksistään näkemisen arvoisia. Tauluja Louvressa on huonekaupalla ja niihin tulee sokeaksi, siten että niistä ei saa enää mitään irti. Viisaampaa olisi käydä museossa useampana päivänä, tai keskittyä vain muutamaan kohteeseen. Sen voi tehdä ostamalla esim. museon pohjakartan. Siitä sai selville mm. Mona Lisan, Milon Venuksen ja monen tutun taideaarteen sijainnin.
Tuli kai liikaa käveltyä, koska jalat olivat kuin tulessa. Tossuni ei todellakaan ollut tarkoitettu pitkille vaelluksille. Olivat paremminkin pihatossukat. Kävelin takaisin Samaritainen tavarataloon ostamaan hunajaa, appelsiinmarmeladia ja muita matkamuistoja. Ostan joskus maasta jotain sopivaa, mutta en mitään tusinarihkamaa.
Metrolla kämppärin läheisyyteen, josta oli käppäiltävää vielä noin 3 km, ennenkuin pääsi istumaan telttatuoliinsa. Otin kengät jaloista ja havaitsin kummassakin jalassa olevan 2 isoa vesirakkulaa. Oikeassa jalkapohjassa suurempi oli pikkusormen pään kokoinen, joten ei ihme, että jalkakylvyn ja rakkuloiden puhkaisemisen jälkeen oli helpompi olla.
31.7. Helle jatkuu. Teltan purkamisen jälken lähdemme kohti pohjoista ja Lillen moottoritietä. De Gaullen lentoasemalla kävimme rahanvaihdossa. Ostimme ja lähetimme viimeiset postikorttimme. Terveisiä vaan muillekin, kun ei tullut osoitteita mukaan. Moottoritie oli erittäin ruuhkainen, mutta se oli ollut jo lähtiessä tiedossa, sillä ranskalaisten lomat olivat juuri alkaneet. Moottoritiellä kaikki kaistat seisoivat. Ihmiset seisoivat ja juttelivat toisilleen. Nostin Trangian nokkapellille ja juuri kun vesi alkoi kiehua, jono lähti liikkeelle. Illan vanhetessa saavuimme Belgian rajalle. Raja oli meidän ylityspaikalla keskellä kylää ja minä kävelin sekä Ranskan että Belgian puolella etsien paikkaa, joka ottaisi vastaan Ranskan kovarahaa.
Löytyihän pieni kaljakuppila, joka kolikkoni vaihtoi 100:n frangiin. Olin kai kierrellyt riittävän kauan, että tullimies käski meidän häipyä jonnekin, eikä ollut enää kiinnostunut meidän passeistamme. Belgiassa kellot käyvät samassa ajassa, kuin Ranskan puolellakin. Rahayksikkö on frangi, kuten Ranskassakin. Yksikkö on vain toinen.
Illan jo hämärtyessä saavuimme paikkaan nimeltä Zedelgem. Viitoitus ohjasi meidät maailmankokouspaikalle. Meidät toivotettiin tervetulleiksi, maksoimme ja lähdimme etsimään paikkaamme auringosta. Lainasimme V-P Rusaselta itämaista retkilapiota, jolla syöksimme entiset kukkaset muualle haisemaan. Haavistot ja Moisiot olivat saaneet telttansa erään pasko-ojan viereen, joten pienen etsiskelyn jälkeen sijoitimme Repekan samaan konkurssiin. Teltin pystyksen jälkeen söimme ja lähdimme tapailemaan tuttuja. Ja olihan heitä. Paljon oli tullut englantilaisia, itävaltalaisia ja varsinkin Saksalaisia. Uusia Suomalaisiakin tuntui tulleen. Belgialaiset isännät olivat rakentaneet arviolta 60 metriset teltat, jossa tanssi, pukujuhlat ja muut tuli pitämän. Muuten kokouksen pitopaikka oli lehmien laidunmaata.
1.8. Hellettä jälleen tarjolla. Aamulla on jo perinteiseksi muodostunut kirpputori. Perinteistä se on nimenomaan näissä kansainvälisissä tapahtumissa. Tavaraa on tällä kertaa enemmän kuin kaksi vuotta sitten Tanskassa, johtuen paljolti siitä, että Belgialaiset myivät paljon sätkän osia, uusia ja käytettyjä.
Tuttujen kanssa keskusteltiin. Paljon puhuttiin seuraavan kokouksen pitopaikasta. Englannin kannalla ollaan tietenkin me Englannin kiertäjät, Englantilaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset sekä Claussin kioski. Jyllantilaiset halunnevat Saksaan, samoinkuin Itävaltalaiset ja Saksalaiset. Mainittakoon, että Tanskassa on kaksi kerhoa Sjellannin ja Jyllannin.
Päivällä heiteltiinn kakkuja. Kakut ovat maukkaita, mutta kisa mauton. Kauneinta sätkää käytiin arvostelemassa, mutta ei siellä ollut kuin Mikkolan Ekin orginaali -55 ja Belgian kerhon puheenjohtajan Julienin Sahara, jotka olivat nättejä. Rakennelmien pitäisi olla jossain muussa kisassa tai ainakin eri sarjassa.
Illalla oli teltassa palkintojen jakoja jos jonkinlaisia. Eki voitti ansaitusti kauneimman ja jonkun muun palkinnon. Pääasia, että voitti. Pukujuhlan piti alkaa, mutta alkoikin ilotulitus, jonka Sveitsiläiset järjestivät. Rahaa oli käytetty tosi reippaasti, koska raketteja lensi aivan solkenaan.
Vihdoin koitti iltapukujuhla, jossa nähtiin skoonelaisia käsityöläisiä, pikku klovneja, Saksalainen aatelinen, skotti säkkipilleineen (osasipa pilliinsä puhaltaakin.) Sveitsiläisiä maalaisia. Norjalaisilla oli myös jonkinlainen kansallispuku päällään. Suomalaisilla oli myös paljon kansallispukuja päällään, mutta koska tuntui, ettei juhla alakkaan, lähti osa porukkaa pois. Palkintoina jaettiin hieman väkinäisesti 20 olutlippua. Ruotsalaisten surun mauttomasta palkinnosta ymmärsi, kun olivat tutkineet museoita, piirtäneet kaavat ja talkoina valmistaneet vaattensa. Lapsille annettiin 20 Pepsi- cola lippua. Olisi ollut kai mukavampi saada jokin hieman pysyvämpi muisto tapahtumasta.
Paikalle oli eksynyt pieni punkkarilauma, joka vieressäni johtajansa esimerkkiä noudattaen yritti häiritä tapahtumaa. Kun heihin ei reagoitu, lähtivät he paikalta masennettuina. Olen tässä yhdistänyt tahallani myöskin toisen päivän tapahtumia, koska päivät olivat melko samankaltaisia ja mm. Sätkän purkauskisa ja sätkään ahtautumiskisa oli peruutettu. Tavallaan sen ymmärtää, koska järjestelyitä hoiteli Julienin lisäksi vain muutama henkilö.
Helteessä ei pääse mihinkään. Suihkut ovat täynnä, joten lähdemme päivällä jonnekin uimaan. Kirppiksen ja syönnin jälkeen lähdimme Freddy van Wonteghemin kanssa romiksia etsimään. Emme löytäneet niitä, mutta kävimme Oostendessä meren aalloilla ratsastamassa. Merivesi oli suolaista, mutta virkistävää. Suihkussa saattoi suolan huuhdella pois hyvin kehittyneeltä vartaloltaan. Kävimme vielä baarissa syömässä lankkuleivät ja pullon Leffeä. Se on paikallinen tapa.
Maesin sponsoroima lasten pomppulinna
Leiriin päästyämme kuulimme Ylikojolan Petran saaneen sähköiskun lasten täytettävän linnoituksen kompressorista. Kakrun käsi oli ommeltu läheisessä sairaalassa. Kyllä kolmella tikillä jo jengiin pääsee. Ilta normaali. Hieman ehkä haikeampi tunnelma huomenna tapahtuvasta lähdöstämme johtuen.
4.8. Jäähyväiset Julienin kanssa, joka totesi pitävänsä lomaa heti kokouksen jälkeen. Näyttikin olevansa levon tarpeessa. Suoritimme viimeiset ostokset edullisessa Belgiassa ja lähdimme kohti Hollantia. Yövyimme Venlossa eräällä kämppärillä, jossa yöpyminen ei ainakaan meiltä suomalaisilta maksanut mitään. Paikallinen porukka istuutui seuraamaan telttamme kasaamista. Puoli tuntia paikalle tulomme jälkeen teltta oli pystyssä, ruoka lämmitetty ja syöty. Eräs paikallinen kävi käsin kokeilemassa telttani kangasta. Mainittakoon, että pakussani oli eloksoitu alumiininen camping lista, johon tuli campingmuovi ja sen alla oli caravaaniteltta. Pituutta pakun nokasta teltan takareunaan oli 8 metriä.
5.8. Aamulla Saksan tulliin. Tulli oli kaiketi hukannut jotain ratin keskiöön, koska sen irroitti. Mitään ei löytynyt. Kyseli lisäksi LA:n kanavalukua. Oli kuulemma liian monta, joten jouduin tekemään viestittimeni toimimattomaksi. Poistin sulakkeen ja lähdimme Duisburgin ja Münsterin kautta kohti seuraavaa yöpymispaikkaa.
Moottoritiet ovat nopeita, mutta yksitoikkoisia ajaa. Keskinopeutta saattoi pitää melko korkeana tunnista toiseen. Illalla saavuimme Schleswigiin, lähelle Tanskan rajaa. Se on Schleswig-Holsteinin pääkaupunki. Kämppäri oli korkeatasoinen palveluineen. Kävin soittamassa Suomeen kuuluvuuden ollessa paikallispuhelun luokkaa. Hinta oli huomattavasti edullisempi kuin soittaminen Englannista.
6.8. Vähän ennen kahdeksaa herätti Pelle meidät tuttuun tyyliinsä huutamalla: ”Saikka on jo valmista.” Ei siinä autanut kuin karistaa unihiekat simmuista ja nousta. Aamutoimet kuin armeijassa ja saksalaisilla riitti ihmettelemistä, kun olimme häipyneet ennen heidän heräämistään.
Matkamme jatkui kohti rajakaupunki Flensburgia, jossa teimme viimeiset Saksan ostoksemme.
Tanskan puolella suuntasimme matkamme kohti Jellingin kämppäriä, jonka muistin viime kerrasta hyvätapaiseksi. Kämpät pystyyn ja Toton ja Anan jengit lähtivät Legolandiin. Olin tuon iän jo ohittanut kaksi reissua sitten, joten jäin kirjoittamaan matkakertomusta, joka lähenee tässä kohti loppuaan. Kämppäri on tähän astisista paras. Täällä on vuohia, kanoja ja joitain isoja kaloja lammikossa. Paikalla sijaitsee kauppa, pieni ruokala, suihkut ja ilmaiset ruuanlaittolevyt, astianpesupaikat, pakastin kylmäkalleja varten sekä vaatteiden pesupaikka.
7.8. Matkaamme kohti Grenåta, josta laivamme lähtee. Laiva lähti aivan omia aikojaan ollen jo lähtöhetkellä tunnin myöhässä. Ruoka oli erittäin arvokasta, mutta syöhän sitä kun on kova nälkä. Styyrpuurin puolella puhalsi voimakas tuuli ja illan koittaessa saavuimme Ruotsiin, paikkaan nimeltään Varberg. Liikettä niveliin ja ennen klo 22 olimme Ulricehamnissa, jossa suurin osa porukkaa yöpyikin. Illalla vietimme synttäreitäni ja muistamiset tulivat suurena yllätyksenä, joten kiitoksia muistamisesta.
8.8. Aamulla liikkeelle ja kohti Grännaa ja sen erästä polkagristehdasta, jossa hetken seurasimme näiden piparminttukaramellien valmistusta. Iltapäivällä saavuimme Tukholmaan ja sen vanhaan kaupunkiin. Sitä pälyilimme hieman puolihuolimattomasti, sillä tunsimme reissumme tulleen päätepisteeseensä. Vanhassa kaupungissa tutustuimme Petrin kanssa Storakyrkanin, joka on näkemisen arvoinen paikka.
Ehdimme Värtahamniin 2 minuuttia ennen klo 17, joten mahduimme laivaan. Laivalla, joka oli saanut nimekseen Silvia Regina, kävimme totuttuun tapaan seisovassa pöydässä. Ennen yhtätoista syöksyin kokeilemaan hyttisänkyä ja kokeilu tuotti kauniin tuloksen. Heräsin nimittäin aamulla hieman ennen viittä. Aamusuihku ja rantojen katselua. Meriaamiaisen jälkeen katselimme Kustaanmiekan kallioita ja Helsingin kasvoja kolmen viikon reissun jälkeen. Satamassa oli vastaanottajia melko runsaasti ja Englanninkiertäjien kanssa ahtauduimme viimeiseen reissukuvaan. Meitä oli satamassa 11 kuljinta. Tervehdimme toisiamme ja lähdimme koteihimme, kukin visusti omaansa.
Muisteli hupimestari Henkka. Valokuvat Pirjo Hämäläinen
Kommentit
Lähetä kommentti