Ranskalainen visiitti pitkän kaavan mukaaan 2014

 

Alkoi olla jälleen se aika, jolloin tuntui, että pitäisi lähteä taas koluamaan manner-Eurooppaa. Saattaakin olla, että olen edellisessä elämässä ollut muuttolintu, sillä käyn useimmiten mantereella keväisin ja syksyisin.

 


Kaverini Mara seikkaili itäisillä mailla eli Moskovassa ja Pietarissa, joten varasin kaikki hotellit kysymättä häneltä ennakkoon hänen mieltymyksistään.

Lisäksi suunnittelin matkakohteemme yksipuolisella sopimuksella. Olin varannut ja maksanut laivaliput jo elokuussa, jolloin sain 50% alennuksen laivamatkastamme. Edestakainen matka ikkunallisessa A-luokan hytissä maksoi 2:lta mieheltä 598:-. Olimme päättäneet käydä tapaamassa tuttujamme niin Belgiassa, Ranskassa kuin Saksassakin kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

Matkalipussamme lähtöajankohdaksi oli merkitty klo 17.00 perjantaina 21. marraskuuta. Kävin kyseisenä iltapäivänä Järvenpäässä katsomassa Citroën Dyaneni kunnostusta Niemisen Karin luona. Melko rujon näköisenä se siellä kökötti Karin tallissa. Omasta mielestäni siinä ei ollut juurikaan ruostetta missään. Väärässä saatoin olla. Käydessäni oli kynnystä, ja oikeaa takaoven reunaa poistettu. Laite olikin oletettua mädempi.

                            Melkein ehjän Dyanen hitsausta

 

Paljon oli töitä edessä, mutta omistaja lähtee vaan lomailemaan toisen jäädessä korjaushommiin. Elämä on harvoin oikeudenmukaista.

Lunta tuli hiljalleen ja tallilta päästyäni lumisade sakeni. Ajoin reilun neljäkymmentä kilometriä eteläiseen Helsinkiin Maran luokse, jossa hän oli kotonaan yksin toverinsa, eli koiran kanssa. Nautimme ison kulhollisen runsaslihaista ärtsoppaa. Se oli hyvää, mutta halusin kuitenkin nopeasti tien päälle, kun lunta näytti satavan enenevässä määrin.

Pikkuisen hermostutti keli ja se, että oli perjantai-iltapäivä, jolloin Helsingissä liikkui autoja runsaasti. Pelkäsin Itäväylän mahdollisia ruuhkia. Siellä matkaa runsaasti rekkoja ja jos ne alkavat jumittaa, liikenne olisi poikki näillä keleillä. Lisäksi meillä oli kuten yleensäkin pikku hoppu satamaan. Tie oli liukas kitkarenkailla, mutta lopulta pääsimme näyttämään passejamme ja matkadokumenttejamme.

Vartin odottelun jälkeen lumipyryisessä Vuosaaren satamassa saatoimme ajaa laivaan valkoisen pakun perässä, jonka katolla välkkyi keltainen vilkkuvalo. Matka lippuluukulta laivaan on melko pitkä ja mutkainen, josta johtuen satamassa seurataan aina johtoautoa. Lisäksi siellä kulkee isoja rahtaustrukkeja, joten varovainen sai olla.

Vuosaaresta M/S Finnmaidilla lähdimme liki ajallaan kohti Travemündea. Veimme jääkaaapin hyttiin, sillä siellä oli runsaasti tuliaisia kavereillemme. Nautimme matkamme alkajaisiksi hieman juutalaisille tarkoitettua gosher vodkaa. Joimme pienet lasilliset Moses vodkaa ja yritimme viritellä juutalaista kansanlaulua ”Hava nagila venis'mecha” - huonolla menestyksellä. Olisi sopinut tyyliin, sillä se tarkoitti: ”Iloitkaamme ja olkaamme onnellisia”. Mooseshan oli aikoinaann saanut käskyt Siinain vuorella ja siihen olisi sopinut 11.ksi käskyksi: ”Alä koskaan tartu Moses vodkaan”.

Pullo oli kaunis ja koristeellinen, mutta maku mitä kuvottavin. Kuin rotanmyrkkyä. Oli pakko painua maistelemaan baariin vehnäolutta.

Menimme melko aikaisin nukkumaan, sillä rahtilaivalla ei ole juurikaan aktiviteettejä. Jos ei juttelemista aktiviteetiksi lasketa.

                         Ankat olivat laskeutuneet kannelle

Aamulla nautimme tukevan brunssin ehkä liian aikaisin raskaan kaavan mukaan ja päivän sulattelimme muonaa selällä maaten. Mara telkkaria katsoen ja minä romaania lukien. Laiva oli tunnin myöhässä saapuessamme klo 22 Travemündeen. Noin tuntia ennen saapumistamme kuulutus kertoi oikean saapumisajan, josta myöhästyimme vielä puoli tuntia. Mara soitti Lübeckin eteläpuolella Hambergessä sijainneeseen hotelliin myöhästymisestämme.

Mantereella

Respa lupasi jättää meille avaimet postilaatikkoon. Matkaa satamasta Hambergeen oli noin 30 km. Saavuimme hotelliin noin klo 23. Hotellihuone oli melko vilpoinen ja vaikutti, että olimme hotellin ainoat asiakkaat. Siksi hotellihuoneemme oli melko vilakka.

Aamulla selvisi, ettei Booking.com ollut lainkaan ilmoittanut hotellille tulostamme.

Lisäksi hotellissa tehtiin juuri pientä remonttia. Onneksemme aamiainen oli herkullinen ja paikan omistaja kaksine koirineen oli sangen ystävällinen ja puhelias. Lisäksi rouva puhui englantia.

Täältä jatkoimme hiljaisessa sunnuntai aamussa kohti etelää. Meillä oli edessämme reilun 700 km:n rupeama Belgiaan, jossa oli ensimmäinen kunnon pysähdys. Nopeutemme oli 120-140 km tunnissa. Iltapäivällä tielle ilmaantui hieman lisää väkeä, mutta ei stauta missään. Matka jatkui jouheasti.

Wideshausenissa Bremenin eteläpuolella tankkasimme ja ostin pari täytettyä metwurstisämpylää, siltä varalta jos nälkä vaikka yllättäisi.

Hollannissa pysähdyimme bensa-asemalle kahville ja lämpimälle kanaleivälle. Auton lämpömittari näytti jo +18 astetta.

Olimme luvanneet olla Andrélla ja Jacquelinella Gentin lähellä Merelbekessä klo 15.20 ja silloinhan me olimmekin heillä. Merelbeke on pieni kaupunki aivan Gentissä kiinni ja siellä on asukkaita kaikkiaan noin 25.000. Tuliaisina oli jo perinteiset eväät Suomesta. Oli hilloja, konvehteja, Wiener nougatia ja vihreitä kuulia, poroa ja muita eväitä, sekä iso säkki koivuhalkoja. André nauroi, että me suomalaiset olemme hulluja. Tuomme säkillisen koivuhalkoja Suomesta saakka. Hän oli kuitenkin silminnähden tyytyväinen polttopuista. Hän tiesi niiden polttoarvon olevan erittäin hyvän. Olin säästänyt niitä jo pari vuotta paikallisen maajusin vajassa apulantasäkissä.

Nautimme Jacquelinen puutarhassa suklaakakkua ja kahvia ja juttelimme keskenämme jälleen pitkästä aikaa. Lisäksi tutustuimme Andrén pihavajaan, jossa kaikki oli tip top kunnossa. Toisin kuin minun tallissani. Puoli tuntia siivouksen jälkeen se on jälleen sekaisin. Andrélla oli valmistumassa pari vaihdelaatikkoa ja kutosen kone.

Kolmen tunnin vierailun jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Ranskan rajaa ja Kruishoutemista varaamaani B-hotellia. Mieleeni tuli B:llä alkava mielisairaala, mutta paikka oli melko kelpoisa 46 € maksava vaatimaton hotelli. Aamupaloineen hinnaksi tuli tasan 60 €. Kruishoutem sijaitsee Ranskan rajasta noin 35 km:n päässä.

Hotellin respasta saimme selville hyvän ruokapaikan, joten muitta mutkitta ajoimme Kruishoutemin kylän keskustaan ja Nathalie ravintolaan, joka osoittautui italialaiseksi henkilökuntaa myöten.


                            Sambuca ja pari Limoncelloa

Nautimme kumpikin pastaruuan, paitsi Mara joka nautti jonkin vasikka-annoksen viinin kanssa. Jälkiruuaksi tilasimme kahvin ja Sambucan. Talon tarjoamat Limoncellot ja Sambucan jouduin juomaan, sillä oli Maran ajovuoro, sillä minä olin jo ajanut yli 700 km tälle päivälle. Säälin Maraa hieman, mutta en paljastanut tätä hänelle. Nathalie osoittautui varsin hyväksi ruokapaikaksi, jossa puhuttiin italiaa, flaamia ja englantia.

Aamiaisella havaitsimme hotellin olleen tarkoitettu enimmäkseen ns. keikkamiehille. Se selitti hotellin halvan hinnan. Yhtään naista ei hotellissa näkynyt.

Ranskanleivälle

Aamiaisen jälkeen kohti Ranskaa ja maksulliselle mootoritielle. Lillen kohdalla paljon ennen péage maksukoppia oli aivan mahtava aamuruuhka. Seisoimme paikallamme tai etenimme nykäyksittäin melkein tunnin. Kävimme tankilla ja nautimme edellispäivänä ostamani sämpylät wichyn kera.

Puolessa välin Pariisia ja Belgian rajaa maksoimme tien käytöstämme. Käännyimme kohti Peronnea, jossa tutustuimme 1. maailmansodan museoon Musée de Grande Guerreen. Siellä oli nähtävänä ranskalaisten, saksalaisten ja liittoutuneiden vaatteita, aseita ja käyttöesineitä.


                                Giljotiini ja pyllistelijä

Mielenkiintoinen osuus esitti eri maiden propakandaesineitä ja julisteita. Löytyi saksalainen sika, pää giljotiinin terän alla, tai ranskalainen sotilas pyllistämässä paljain takamuksin saksalaisia kohti.

Kovaa peliä se oli propakanda jo silloinkin. Lisäksi näytillä oli paljon varusteita ja vaatteita siltä ajalta. Aseet ensimmäisen maailmansodan ajalta osoitti, että silloin otettiin enempi miehistä mittaa lähitaisteluissa, kuin toisessa maailmansodassa. Merkillepantavaa oli taistelukaasujen käyttö.

Sota kiinnosti vain noin tunnin ajan, jonka jälkeeen lähdimme ajamaan kohti Le Raincyä, jossa Catherine ja Sergé Narcy silloin asuivat. Yritin soittaa heille muutaman kerran, mutta tuloksetta. Mietimme, että minkälaisen suunnitelman tekisimme, jos isäntäpari ei olisikaan kotona.

Lopulta kurvasin heidän osoitteeseensa ja avasin portin. Soitin ovikelloa ja sisältä purkaantuivat Catherine, Serssi ja koiransa setteri Glen. Catherinella oli naisystävä käymässä kylässä. Naiset lähtivät samalla ovenavauksella ulos koiran kanssa. Me miehet jäimme oman onnemme varaan. Meillä oli melko runsaasti tuliaisia, jotka kannoimme yläkerran olohuoneeseen. Jääkaappi pääsi hetkelliseen lepoon.

                 Maran Dyane, vaikka sitä ei vielä tässä tiedetty 

Tutustuimme Serssin talliin ja siellä valmistuvaan kahteen Dyaneen. Esitin osanottoni, sillä hänellä oli kummassakin vielä paljon tehtävää. Emme tienneet vielä silloin, että kumpikin tiinoista päätyisi joskus vielä toimestamme Suomeen. Tiedustelimme, josko voisimme kolmistaan lähteä Pariisiin. Sehän sopi varsin hyvin isännällemme. Kävelimme reilun kilometrin asemalle, josta Serssi hankki meille matkaliput.

Aluksi Le Raincyn asemalta Gare du Nordin terminaaliin, josta vaihdoimme metroon. Saint Germainen asemalta nousimme maan pinnalle. Suuri osa nuoria miehiä hyppäsi lippuautomaatin puomin yli maksamatta matkaansa. Tällä kertaa ei ollut poliiseja eikä järjestysmiehiä paikalla. Pojilla kävi hyvä tuuri.


                            Sorbonnen yliopiston sisäpihalla

Tutustuimme oikein sisältäpäin Sorbonnen yliopistoon, jossa Serssi oli aikoinaan opiskellut. Serssi totesi opiskelijoiden olevan nykyisin varsin nuoria, mutta Serssi opiskelikin Sorbonnessa kuusikymmentäluvun puolessavälissä viime vuosisadalla. Tämä oli opiskelumellakoiden aikaa, jolloin Pariisissa kaadettiin ja poltettiin paljon tipparelluja ja sätkiä. Nehän olivat keveitä ja helppoja joukolla kaataa.


                                            Pantheon

Täältä jatkoimme Pantheoniin katsomaan kalkkikivestä rakennettua katedraalia, jota ei otettu koskaan kirkkona käyttöön. Sinne on haudattu monta Ranskan historian merkkihenkilöä kuten Viktor Hugo ja Marie Curie. Välillä kävimme bistrossa oluella. Minä olin ainoa, joka nautti ruokaa, eli kinkkuomeletin. Kiersimme latinalaiskortteleita jonkin aikaa. Alueella opetettiin aikoinaan latinaa, josta nimi latinalaiskorttelit juontaa juurensa.

Lopulta käänteisessä järjestyksessä takaisin majapaikkaamme. Ensin metrolla Care du Nordiin ja sitten junalla Le Raincyn asemalle, josta Catherine tuli meitä autolla hakemaan.

Catherine oli loihtinut loistavan maalaisruuan, jossa oli kanaa, vihanneksia, sieniä ja pekonia. Ruokajuomana punaista ja valkoista viiniä. Loppuillasta Serssin innostus kohdistui aikoinaan tuomaamme Finlandia vodkaan, jossa toimin ansiokkaana apurina.


Melkein meni ilakoinnin puolelle. Mara ja Catherine nauttivat punaviinistä, mutta he vain esittivät parempia ihmisiä.

Catherine ja Serssi ovat käyneet usein Suomessa. Serssi ainakin 10 kertaa. Joten tuttuja ihmisiä. Heidän koiransa Glenn, oli olemassaolostamme aivan yli-innokkaana. Päätään ravistaessaan suusta lähti mahtavat kuolavanat. Se halusi jatkuvasti olla huomion keskipisteenä ja nuoli Maran kasvot moneen kertaan. Astmaatikko Mara ei kehdannut koiraa kieltää.

Itse pysyin tiukkana ja koiran kiinnostus persoonaani kohtaan pian laantuikin. Ei ollut oppi oikein mennyt koiralle kaaliin. Varsinkaan isäntä ei ollut isäntä, vaan koira oli ottanut isännän roolin. Serssi yritti hyssytellä ja puhella koiralle, mutta koira vain nuoli häntä naamasta ja ei totellut lainkaan. Näinkin voi kait toimia. Hauska ilta päättyi aikanaan ja laskeuduimme Maran kanssa levolle kumpikin omaan huoneeseensa. Oikein hyvä ratkaisu.

Seuraavana aamuna tutuksi tullut ranskalainen aamiainen. Kahvi, sämpylä, voita ja hilloa. Aamiaisen jälkeen lähdimme nelistään torille. Myyjinä enimmäkseen arabit. Torilta en löytänyt mitään mukaani, tai en halunnut kantaa mitään mukanani, mutta muut löysivät minunkin edestäni.

Torin jälkeen siiryimme Supermarchéen, josta ostin Bretagnen siideriä ja saman alueen Britt olutta Bretagnen käyntimme kunniaksi. Kävimme nimittäin vuonna 2011 Bretagnessa Narcyjen huvilalla, josta tuli sittemmin heidän vakituinen kotinsa.

Nautimme majapaikassamme kevyen lounaan ja valmistauduimme lähtemään kohti Conservatoire Citroënia, Citroënin museoon ja protojen esittelytilaan. Se sijaitsi noin 15 minuutin päässä Narcyjen kodista. Catherine jäi kotiin.

Conservatoire Citroënilla

Museoon ehdimme juuri ja juuri, vaikka yritin Serssiä hoputtaa. Meillä kellot ja ajantaju toimivat hieman eri sykleissä. Meillä oli autossa hyvä keskustelu aikatauluista ja niiden noudattamisesta. Suomalainen jämptiys taisi jäädä oppositioon. Museo sijaitsee Citroënin vanhojen tehtaiden alueella Aulnay-Sous-Boisissa lähellä A 3 moottoritietä. Kirjauduimme sisään ja pääsimme mukaan opastettuun ryhmään, jossa oli paljon vanhoja ihmisiä, melkein meidän ikäisiämme. Sinne pitää varata audienssi hyvissä ajoin, sillä sinne pääsee vain ryhmissä.

                                      Sisääntuloaulassa

Opastuksemme oli ranskaksi, joten erkaannuin ryhmästämme melko aikaisin ja kuvasin mielenkiintoisia Citroën objekteja. Niitä oli varmasti kaikkiaan toistasataa. Otimme kaikki kuvia ja minullekin tallentui aika määrä kuvia TPV:stä ”toutes petite voiture”, eli muut pienet ajoneuvot, viimeisimpiin konseptiautoihin.

                                                Prototyypit


                            Eri näköisiä Caminoita

Siellä oli näytillä paljon sätkäpohjaisia kulkimia ja mieltäni lämmitti nähdä vuonna 1987 Citroënille kansainvälisen rahankeruun tuloksena lahjoittamamme valkoinen sätkä, josta löysin apparin takaovesta suomalaisten ja omankin nimmarin. Olen tästä lahjoituksesta kertonut mm. artikkelissa ”Miten minusta tuli rättäristi”. Conservatoiresta ostin matkan ainoan matkamuiston – Citroën selkärepun. Vaikka en varsinaisesti olekkaan reppumiehiä.

Pari tuntia vieri ennen kuin lähdimme tutustumaan Serssin toiseen harrastukseen,- ammuntaan. Heidän kerhonsa sijaitsi aivan Charles de Gaullen lentoaseman kupeessa. Päästyämme kohteeseen Serssi havaitsi tulleensa paikalle ilman paikan avaimia. Se ei meitä haitannut, sillä me Maran kanssa emme olleet niin kiinnostuneita pyssyillä ampumisesta.

Koska emme nähneet aseita, pyysimme Serssiä heittämään meidät jälleen Pariisiin. Tällä kertaa autolla.







Minulla oli jo kotona ollut toiveena päästä Riemukaaren huipulle ja Champs Elysén Citroën näyttelyyn. Kävimme aluksi 5 kerroksisen näyttelyn läpi, jossa esiteltiin mm. Citroën Cactusta. Ylhäältä alas oli tehty paksu putki, jossa sai laskea vauhdilla vintiltä katutasolle. Emme osallistuneet tähän hullutukseen, jos vaikka olisi jäänyt mahastaan kiinni putkeen jossain mutkassa. Alkaa nyt parkumaan suomeksi: ”apua mä oon juuttunut”. Olisi herättänyt ranskalaisissa aikamoista kummastusta. Alakerrassa oli Sebastian Loebin rata-auto. Täältä jatkoimme vielä viereiseen Renaultin näyttelytilaan, jossa oli esillä mm. Red Bullin Renault formula 1 auto. 

                                     Citroenin esittelytila

Kävimme Champs Elyséllä Peleforth oluella, Tai oikeastaan Serssi ja Markku joivat belgialaista Achtegemiä. Naapuripöydässä sedät nauttivat simpukoista. Olisi niin tehnyt mieli kattilallista mousseleita, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä.

                           Näkymä 50:n metrin korkeudelta

Oluiden jälkeen siirryimme Arc de Triomphille, eli Riemukaarelle, joka on rakennettu Napoleonin voittojen kunniaksi vuonna 1836. Sen korkeus on 50 metriä. Maksoimme sisäänpääsymme ja jätin reppuni narikkaan, sillä ylätasanteelle ei saanut laukkuja viedä. Serssi jäi meitä alas odottelemaan houkutteluistamme huolimatta.

Varmaan tuli aika pitkäksi, sillä meillä kesti kapuaminen melko kauan. Portaat olivat jyrkät, kierteiset ja askelväli oli melko korkea. Nuorena poikana olisin portaat mennyt kevyesti, mutta painoni ja kierteiset portaat eivät olleet paras yhdistelmä. Ylhäällä kuitenkin kävimme ja maisemat pimeässä Pariisissa olivat vallan huikeat.

                             Soittokunta järjestäytyy

Kerrassaan tutustumisen arvoinen kokemus. Ylhäältä näkyi Eiffel torni, Sacré Coeur, La Defensen alue ja vaikka mitä. Alastulo olikin paljon helpompaa ja tapasimme Serssin meitä odottelemassa. Selvisi, että Serssi ei ollut koskaan käynyt Riemukaaren huipulla. Säästetty markkahan on omassa taskussa, -sanotaan.

Päästyämme ulos, näimme erilaisiin sotilasasuihin sonnustautuneita sotilassoittajia. Oli alkamassa jonkinlainen soittoesitys tuntemattoman sotilaan ikuisen tulen ympärillä, jota emme kuitenkaan jääneet odottelemaan. Toisekseen emme mekään sotilasta olisi tunteneet. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut jäädä katsomaan paraatia.

Champs Elysé oli sonnustautunut joulukoristeisiin. Joulumökkejä oli kymmeniä kummallakin puolella bulevardia ja jouluvaloja kaikkialla. Vallitsevina väreinä vihreä ja pinkki ja paljon spreijattua tekolunta.

Haimme automme parkihallista. Isäntämme ei ollut tietoinen parkkihallin katossa olevista vihreistä ja punaisista valoista.

Kerrottuani niiden merkityksen, hänen piti kotona kysyä Catherineltakin valojen polton syyn. Catherinekin luuli niiden olevan koristevaloja. Sanoin niiden osoittavan varattuja ja vapaita parkkiruutuja. Serssin mielestä se olikin erittäin hyvä idea, jotta ensi kerralla voisi valoja seuraamalla katsoa vapaat pysäköintipaikat.

Tänään nautimme viiniä päivällisellä, sillä ranskalaiset eivät pidä viiniä alkoholijuomana, vaan elintarvikkeena.

Aamulla heräsin jo noin klo kuusi, mutta koska olimme sopineet nauttivamme aamiasen vasta klo kahdeksan, suoritin pikku järjestelyitä kuten suihkimiset ja kasvojen venytyksen, sekä eheytyksen ennen aamiaista.

Pakkasin tavarani ja katsoin naapurihuoneeseen, onko kaveri vielä hengissä. Kuorsauksesta päätelleen aivan toimiva kapistus. Siinä aamutoimien aikana ostin Serssiltä kaksi misukkaa vanteilla ja Mara nastalliset Kleberit. Eivät olleet kalliita. Maksoivat 30,-/ kpl vanteilla ja pintaakin reilusti jäljellä. Ranskalaisen aamiaisen jälkeen halaukset ja au revoirit sekä kohti sateista Normandiaa.

Normandiaan

Pariisissa melkoisen tiukka aamuruuhka. Piti koko ajan varoa moottoripyöriä ja skottereita, jotka pujottelivat autokaistojen välissä. Jos olit kaksipyöräisten tiellä, tuli mahdollisesti potku auton kylkeen tai nyrkkiä peiliin. Meillä oli matkaa Caeniin, jossa sijaitsi toisen maailmansodan ja Normandian maihinnousun museo, Mémorial de Caen. Caen sijaitsee, vaivaiset 250 km Pariisista. Matka sujui nopeasti heti Pariisin aamuruuhkasta selvittyämme melko hyvää vauhtia.

Suurin osa teistä oli maksullisia, joten tilaa oli runsaasti. Nuukat ranskalaiset ajavat mieluummin kantateillä, mutta me kiireiset matkalaiset olimmekin toista maata. Rahaa kului, mutta talvella rahaa tehdään lisää.

Tosiasiassa koko Ranskan retkellämme poltimme rahaa 30 – 50 € maksullisilla teillä. Maksukioskeja sijaitsi melko tiheästi. Joskus vain noin 20 km:n välein. Ajettaessa 120-140 km/h, niitä tulee melko tiheään tahtiin. Onneksi useimmiten koppien väli oli paljon pidempi.

Lopulta löysimme museon. Museon edessä suurikokoinen matruusi halasi hameeseen pukeutunutta heilaansa. Lisäksi sisääntulossa oli pistooli, jonka piippu oli solmussa. Museo oli hienosti rakennettu. Siellä oli mm. melkoinen pala Stalingradilaisesta talosta, ranskalaisesta bistrosta, Leningradin piirityksen aikainen ruumiskelkka ja saksalaisen sotilaan autenttinen puuristi. Lisäksi nähtävillä oli paljon filmejä ja valokuvia toisesta maailmansodasta.


 

                    Sodan aikuinen Spitfire sisäänkäyntiaulassa
 

Viivyimme museolla reilun tunnin, sillä nämä ei ole kovin mieltäylentäviä paikkoja. Kuitenkin näkemisen arvoinen kohde.

Jatkoimme kohti pohjoista ja pientä Honfleurin kalastajakylää. Alue on kesällä varsin hurmaava, mutta näin myöhään syksylläkin edelleen kaunis ja kuvauksellinen. Sisäsatamassa oli runsaasti purjeveneitä, pieniä moottoriveneitä ja kalastaja-aluksia. Honfleurissa asuu noin 8000 asukasta ja se sijaitsee Calvadoksen maakunnassa Seinen suiston etelärannalla.

                                    Simpukkaherkkua

Löysimme kalaravintolan, jonne tietysti astuimme sisälle ja tilasimme vihdoin kauan kaivatut simpukkakattilat. Kummallekin omansa ja eri kastikkein. Maralla ruokajuomana valkoviiniä ja minulla proosallisesti olutta. Simpukat olivat herkullisia ja syötyämme päätin käydä tarkistuskäynnillä vessassa. Ei siitä sen enempää, mutta tein työtä päästäkseni pois vessasta. Askartelin pitkään, mutta lopulta olin vapaa mies. Voin sanoa, että pelastuin lopulta hotelli helpotuksesta.

Aterian jälkeen kävelimme pitkin sateisia kylän katuja ja ostimme keksejä pakattuina peltisiin sätkiin ja kaminoihin, sekä muita paikallisia erikoisuuksia. Koska olimme Calvadoksen maakunnassa, osti Mara putelin tuota voimajuomaa. En itse niinkään välitä Calvadoksen mausta. Löytyyhän sitä muutakin.

Honfleurista, joka sijaitsee Le Havren etelä puolella, jatkoimme sisämaahan kohti Saint-Saénsia, josta olin varannut 75 neliöisen huvilan. Matkaa oli reilut 100 km. Pimeässä ilman katuvaloja, ei näillä kilometreillä ajaminen ole herkkua, varsinkin kun oli sumua ja sateista, niin vielä vähemmän.

Kävimme Saint-Saénsin kaupassa ja hankimme siivutettua kinkkua, siivutettua juustoa, patonkia ja pullon Beaujolais Noveau punaviiniä. Puteli maksoi 3,75 €.

Etsimme tulevan yöpaikkamme osoitteen, mutta mistään emme löytäneet paikan nimeä. Soitin paikan emännälle ja hän avasi kotinsa oven ja kertoili, että talo, jonne olimme majoittuvat, sijaitsi heidän puutarhassaan. Aivan yhtenäisen talorykelmän ja talossa kiinni olevien aitojen takana.

Olin jo Suomessa ilmoittanut summittaisen tuloaikamme, joten kaikki oli valmista majoittumistamme varten. Siinä edessämme seisoi kaksikerroksinen talo, jossa paloi valot valmiiksi sisällä ja ulkona.

Sisään astuessamme edessämme oli hyvin varusteltu keittiö, jossa pastellinsävyiset kaapistot, tiskikone ja moderni liesi, joita emme ajatelleet käyttää.

Vieressä suurehko olohuone ja yläkerrassa 2 makuuhuonetta ja yhteensä 5 sänkyä. Suihkuhuone oli varsin tyylikäs ja jääkaapissa oli olutta ja viiniä maksua vastaan. Myynnissä oli lisäksi marmeladia, josta ostin mukaan 2 purkkia kotiin vietäväksi. Omistajilla oli maatila Nizzan lähellä, josta nämä herkut tulivat.


                                 Melko tuoretta punaviiniä

Istuimme Maran kanssa iltaa istuen lähikaupasta hankittuja eväitämme syöden ja TV:tä katsoen. Ruokajuomana pullo uuden sadon Beaujolais Noveau viiniä. Kyseinen viinihän lanseerataan marraskuun kolmantena torstaina. Eli pullomme oli ollut kaupassa vasta viikon, kun ahnaat kätösemme tarttuivat siihen kiinni.

Maistelimme lisäksi Andrén antamasta geneveripullosta pieniä tujauksia ja lopulta kapusimme yläkertaan. Minä yövyin kahden maattavassa sängyssä ja Mara hieman pienemmässä. Kummallakin oli jälleen oma huone.

Aamulla sovitusti klo 8.00 talon rouva tuli tekemään meille normaalin ranskalaisen aamiaisen: voimakas kahvi, patongit, makkarat, kinkut, pullat, hillot, jugurtti ja appelsiinimehu kuuluivat kattaukseen. Oikein hyvä aamiainen.

Kohti pohjoista

Maksettuamme yöstämme 85 € jatkoimme matkaamme kohti Belgian Hoegardenia, jonne oli matkaa reilut 350 km. Matkallamme kasvoi keltaisia rypsipeltoja. 

 

                                 Maistuis vehnä minullekin

Löysimme itsemme jälleen kerran Hoegardenin olutpanimosta, jossa nautimme kevyen juustokuorrutteisen kinkulla höystetyn endiivilounaan kera Hoegardenin vehnäoluen. Endiivejä olen syönyt Belgiassa usein, mutta täällä pohjoisessa sitä on harvoin tarjolla. Se on sikurikasvin sukulainen, valkoinen kaali. Sukkulan muotoinen. Erittäin suosittu kasvi mm. Ranskassa ja Belgiassa. Ja varsin maittava.

Hoegardenista oli reilu 6 km Tieneniin, jossa sijaitsee Citro-Partsin myymälä. Heillä oli inventaariopäivä ja liike oli suljettu eikä siellä voinut tehdä ostoksia, mutta olimme sopineet voivamme tulla hakemaan tilauksemme ja näin teimmekin.

Täältä matkamme jatkui kohti pohjoista ja Zutphenia, jossa olisi meidän seuraava hotellimme. Matkaa oli noin 250 km. Hollannissa välimatkat ovat pieniä ja jatkuvasti tulee autoja sivurampeilta, vaikka liikenneratkaisut olisivat kuinka hyviä tahansa ja se hidastaa ajamista. Satuimme liikkumaan juuri iltaruuhkan aikaan. Ruuhkat olivat puuduttavia ja aikataulumme petti tunnilla.

No lomallahan ei ole koskaan kiirettä, mutta ruuhkassa seisominen oli väsyttävää kuitenkin. Nytkin oli sateista ja pilkkopimeää. Onneksi vaihdoin edellisellä huoltamolla Hoegardenissa kotoani mukaani ottamani pyyhkijänsulat.

Hotellille päästyämme otimme sateenvarjot mukaamme ja tepastelimme tutuksi tulleeseen Mykonoksen kreikkalaiseen ravintolaan. Mara tilasi meille kreikkalaisen alkupalan, joka olisi minulle riittänyt. Siinä oli mustekalan renkaita, lohta, taramasalaattia, rapuja ja katkarapuja. Kyytipoikana retsina ja ouzo. Pääruuaksi valikoitui Onassis teller, eli Onassiksen lautanen, johon sisältyi lihavalikoima ja erilaisia vihanneksia. Kaikkea emme kuitenkaan enää saaneet syötyä. Vatsareppu oli meilläkin rajallinen.

                                Kreikkalaiset alkupalat

Sitten vain suorinta tietä kohti Hampshire hotelliamme ja nukkumaan. Aamulla kahdeksaksi läheiseen ostokeskukseen ostamaan kahvia, keksejä, olutta ja Pialle Oldtimer lakunappeja. Emme ottaneet hotellillamme aamiaista, sillä se maksoi 17 €/naamari.

Zutphenin kadut olivat kauttaaltaan remontissa. Joka paikassa kiertoteitä, mutta hieman jälkeen aamuyhdeksän saavuimme Burtonille. Kaveri, joka oli ottanut vastaan tilaukseni, tuli yläkerran konttorista alakerran myymälään, joka olikin hieman keskeneräinen. Tyypilliseen tapaan, nautimme automaattikahvin ja beukelaarin, eli paikallisen piparin yksittäinpakattuna.

                                         Sähkö Burton

Burton tuntuu laajenevan jatkuvasti. Saimme tavaramme ja veimme heille tapamme mukaan muutaman konvehtirasian. Tutustuimme jälleen heidän kokoamisosastoonsa, sillä olin saanut Niemisen Karilta toimeksiannon selvittää kampiakselin etuhammasrattaan ajoitusen.

Selvisi, ettei etulaakerin vaihto kannata, sillä kiertokangen alalaakerit ovat sen verran heppoisia, ettei hommalla ole pidemmän päälle siunausta.


 

Otin pari kuvaa heidän jigistään, mutta kuvista ei tullut kovin hyviä, koska kaveri liikutti jigiä kädessään. Kammet ja nokka-akselit eivät ole nykyään niin kalliita, etteikö niitä kannattaisi hankkia uudelleen kasattuina.

Jälleen Saksassa

Kukkaro tyhjänä yritimme kiertoteiden viidakon läpi löytää tietämme kohti Saksan maata. Bad Bentheimissä käväisimme sen verran, että nostimme kumpikin 400 € automaatista. Ajoimme vielä Duckserviceen ostamaan muutaman käytetyn osan ja siitä sitten Wildeshauseniin, jossa jälleen tankkasimme ja nautimme jälkeen jääneen aamiaisemme. Mara omalta osaltaan bratwurstin ja minä puolestani currywurstin ranskanperunoin. Otin lisäksi ätläkän puddingin jälkiruuaksi, mutta se oli liian makeaa, joten jätin sen kesken.

Melko hyvää vauhtia etenimme Lyypekkiin tarkoituksenamme osallistua joulumarkkinoihin, vaikka emme niin kovin jouluisia ihmisiä olekkaan paitsi Mara, jolla jo hieman harmaa parta onkin.

Ennen sitä tutustuimme Cittimarktin laajaan tavaravalikoimaan, josta selvisin kahdella pienellä paketilla. Eivätkä nekään tulleet minulle. Jatkoimme tämän jälkeen pimeässä illassa Lyypekin keskustaan.

Kaupungissa joulumarkinat olivat juuri tänään perjantaina alkamassa, jolloin kaupungissa oli paljon ihmisiä koolla ja parkkipaikat aivan täynnä. Fünfhausen kadulta löysimme parkkitalon, jonne oli pitkä jono. Siinä odotellessamme vapautuvaa paikkaa, tuli eräs nainen kertomaan, että seinän vieressä on paikka johon voimme ajaa kulkuneuvomme. Mara antoi naiselle vitosen ja olimme suuressa epätietoisuudessa teon laillisuudesta. Ja kun vielä paikalliset jonottajat katsoivat meitä oudoksuen.

Kuitenkin sen enempää miettimättä kävelimme Raatihuoneen torille. Porukkaa oli niin paljon, ettei kulkemisesta tahtonut tulla juuri mitään. Lopulta kyllästyimme vellovaan massaan ja etsiydyimme tuttuun ravintolaan. Sekin oli melkoisen täynnä, mutta saimme kuin saimmekin itsellemme pöydän. Mara nautti maalaissalaatin ja minä nautin gulashikeiton. Se on aina varma valinta. Ruoka oli hyvää ja tunnelma tiivis. Lopulta autolle ja se oli kuin jättäessämme, ilman sakkoja ja plommia.

Yhdeksän pintaan ajoimme Travemünden Skandinavienkajn satamaan, jossa selvisi laivamme olevan 3 tuntia myöhässä. Se ei ollut vielä edes satamassa. Kävelimme Sari Bernerin kauppaan tekemään viime hetken ostoksia ja baarissa nautime Holsteinit. Jos kukaan ei tiedä mitä Holstein on, niin se on lehmärotu ja Holstein oli alue, jolla olimme juuri sillä hetkellä. Ja niitä emme juoneet.

Koti kajastaa-melkein

Istuimme autossa puoli yhteen yöllä, ennen kuin pääsimme laivaan. Mara kartturin jakkaralla otti pienet nokoset. Autossa oli sen verran kylmä, että auto piti laittaa käyntiin silloin tällöin. Oletimme laivan lähtevän ajallaan eli kello neljä aamulla. Ennen neljää laivalla oli sairauskohtaus ja joku matkustajista kiidätettiin Lyypekkiin sairaalaan. Meillä oli jälleen ikkunallinen ulkohytti, josta saattoi seurata matkan edistymistä. Tosin ennen sitä kävimme baarissa maistelemassa pari olutta.

Heräsimme seuraavana aamuna siinä klo 11 kieppeissä ja kävimme nauttimassa kupillisen kahvia ja sämpylän. Välillä katselimmme hytissä laivan TV:stä infokanavan kartalta laivamme sijaintia ja totesimme aluksen olevan myöhässä noin kolme tuntia.

Laivamme oli M/S Nordlink, joka on Italiassa valmistettu kuten Fiatitkin, pizza ja pasta.

Kun ei kaikki suju aina suunnitellusti, hyttimme lukko alkoi reistailla eikä huolinut hyttikorttiamme. Koska laivan respa ei ollut toiminnassa, etsimme baarista henkilökunnan edustajan, jolle huomautimme tilanteestamme.

Hän teki meille uudet kortit, mutta emme niilläkään päässeet hyttiimme. Lopulta hän teki kartonkikorttien sijaan muovikortit, mutta eivät nekään toimineet. Laivan huoltomies olisi voinut vaihtaa hyttimme lukkoon patterin mutta syystä tai toisesta häntä ei saatu kiinni.

Ikkunallinen ulkohyttimme vaihdettiin neljän hengen vastaavaan. Jotenkin tuntui, että hyttimme ikkunakin olisi ollut suurempi. Tilaa oli ja vessakin oli paljon suurempi, kuin aikaisemmassa hytissä. Telkkari oli hieman pienempi kuin vanhassa hytissä, mutta se ei meitä haitannut. Olimme hyttiimme sangen tyytyväisiä.

Iltapäivällä kahden aikoihin kävimme laivan kaupassa, jossa tapasimme laivan purserin, jolta tivasimme laivan aikatauluista. Hän yritti aluksi kertoilla liirumlaarumeita, mutta hänen oli lopulta pakko todeta laivan olevan noin kolme tuntia aikataulustaan jäljessä, kuten olimme laskeskelleetkin. Mara oli aikoinaan ollut rahtilaivoilla ja Finnjetillä töissä, joten hänellä oli taustafaktaa. Tiedustelimme olisiko aivan mahdotonta ilmoittaa matkustajille tilanteesta. Purseeri oli silminnähden vaivautunut. Oli aivan oikein hänelle ja toivottavasti kertoi terveisemme koko päällystölle.

Purseri totesi rekkamiesten nukkuvan hyteissään ja heitä ei kuulutuksilla sovi häiritä. Jatkoimme, että ihmisten tulisi kuitenkin tietää muuttuneesta tilanteesta. Olihan joillakin jatkoyhteyksiä, eivätkä kaikki hoksanneet katsoa infokanavia.

Hän lupasi laittaa infoa ennen ruokailun alkua. Noin klo 18 ruokasalissa kuulimmekin kuulutuksen, jossa valehdeltiin laivan lähteneen myöhässä, mutta totuus oli että laiva kulki syystä tai toisesta 19,5 solmua tunnissa 25:n sijaan. Eli jossain oli teknistä vikaa, jota ei haluttu kertoa.

On selvää, että teknisiin laitteisiin voi tulla vikoja, mutta voihan siitä kertoa asiakaspalvelun nimissä heille, jotka tavallaan pitävät laivayhtiön hengissä. Homma oli täysin kapteenin ja perämiehen tiedossa. Sangen outoa käytöstä. 

                    Harrastustoimintaa hytissä, kun korkki rikkoontuu

Illalla kävimme syömässä illallisen ja nautimme kahvin ja konjakin. Aamulla heräsimme kuulutukseen, jossa kerrottiin laivan olevan edelleen 3 tuntia myöhässä ja yhtiö tarjoaa ilmaisen aamiaisen kaikille matkustajille. Aamiainen nautittiin, mutta ei millään huippufiiliksillä. Olisi ollut kaikenlaista tekemistä sunnuntaipäivälle. Istuimme vielä tunnin autossamme, joten totaalinen myöhästymisemme oli reilut 4 tuntia. Se on paljon, kun ei tiedä todellista myöhästymisen syytä. Me kuitenkin tiesimme, että yksi kone oli tiputettu käytöstä.

Satamasta ajoimme firmaani tyhjentämään kaikki ylimääräinen. Matka oli kaikkiaan onnistunut, mutta Finnlinesistä jäi tällä kertaa varsin huono maku. Kilometrejä tuli viiden päivän ajoksi melko kohtuulliset 2550 km. Kaksi päivää liikuimme ilman omaa autoa Pariisissa, joten kilometrejä ei tällöin tullut.

Henkka.












Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN -94

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY heinäkuu 1978

Retki Lontooseen joulukuu 2016

Reissu Kreikan maailmankokoukseen heinäkuu -99

LAPIN KULTAA

Kroatiaan 2019

Englannin kautta Belgian maailmankokoukseen -81

Kevättä etsimässä Belgiasta veljeni kanssa v. 2015

On niitä hyttysiä Pariisissakin… Nyytiset 6/96