Virossa nähtävyyksiä etsimässä -13


Olimme viime syksynä käymässä Hakojärven Markun ja Mian mökillä Lokalahdella. Siinä sienestyksen jälkeen ja illanistumisen yhteydessä tuli puheeksi, että ensi kesänä voisimme lähteä kiertelemään Viroa.

Emme tienneet vielä mitään Tuomaisen Raunon vastaavasta retkestä, joten päätimme lähteä puolessa välissä heinäkuuta reissuun Caminalla ja Dyanella.

Varasin hyvissä ajoin Viikkarilta matkan. Kaverini oli hankkinut meille henkilövapaaliput, joten Dyanelle ja matkalle tuli hintaa vain 33 €. Tapasimme hyvissä ajoin Markun ja Mian Viking Linen terminaalissa. Markku ajoi caminansa rekkamiesten tapaan alakannelle ja me pippurihyllylle. Kahdeksannella kannella nautimme kevyen aamupalan. Minä en jaksanut syödä enkä juoda mitään, sillä olin jo aamu viideltä nauttinut aamiaiseni.

Matka kesti normaalin 2,5 tuntia. Keli oli mitä mainioin. Avasin rannassa katon ja Markku ei. Olimme sopineet ajavamme Paldinskin maantielle, sillä meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme tulisi olla Laulasmaalla lähellä Paldinskia. Niinhän sitä voi luulla.

Liikennevaloissa tiemme eriytyivät. Ei ollut mitään paikkaa, jossa odotella, sillä olimme tietyöalueella, jossa ei ollut tilaa pysähtyä. LA:ta en ollut saanut missään viritettyä, joten senkin kantavuus oli vain muutaman sata metriä.

Olimme kadottaneet matkakumppanimme ennenkuin matkamme oli ehtinyt kunnolla edes alkaa. Emme kääntyneet kuitenkaan vielä tässä vaiheessa paluumatkalle. 

Pidimme Paldinskin maantieltä puhelinkonsultaatioita muutaman kerran, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen missä kumppanimme vilistivät. Pia epäili, että he olivat tehneet kunnon ympyrän ja käyneet lähellä lentoasemaa, Lennujaamia, sillä he olivat juuri ohittaneet tienviitan Haabersti ja Harkujärvi. Ei muuta kuin perään ja muutaman kilometrin jälkeen tapasimme heidät odottamaassa meitä. Sitten ei muuta kuin näköyhteyden säilyttämistä seuraavat 25 km, jotta pääsisimme Laulasmaalle ravintolaan syömään.

Me Markun kanssa söimme tästä lähtien melkein joka kerta samoja ruokia. Likoilla oli kasvispainotteisempia aterioita. Laulasmaalla söimme sinihomejuustokastikkeessa haudutettua sianlihaa. Taisi olla jo 4:s kertaa kun söin kyseistä ruokaa siinä paikassa. On se sitten melkoisen hyvää. Varsinkin jos pitää sinihallitusjuustusta. Ja minähän tykkään.

Jatkoimme matkaamme kohti etelää ja Padisessa kävimme vanhan luostarin kaupassa ostamassa herkkuja iltaa varten. Samalla tutustuimme vanhan luostarin raunioihin. Kyllä Virossa oli elämää jo silloin, kun meistä ei juuri tiedetty mitään. Tuskin tiesimme itsekkään.

Olin yrittänyt varata hotellin Haapsalusta, mutta kaikki olivat täynnä, sillä kyseisenä viikonloppuna oli amerikanrautojen kansainvälinen tapahtuma kaupungissa.

Löysin jonkun koulun asuntolasta meille neljän hengen huoneen, jonka ainoa puute oli, etteivät pesutilat sijainneet huoneessa, vaan kaukana käytävällä. Epäilin aluksi, ettei meille ollut täälläkään huonetta, koska vanha täti respasta tankkasi tammikuuta. Sanoimme, että päivämäärämme oli oikea, mutta lopulta selvisi, että Tammiku oli toisen talon nimi, josta löytyi huoneemme.

Kannettuamme tavaramme huoneeseen ja todetteuamme sen hyväksi, ajoimme Caminalla Haapsalun keskustaan. Mia toimi luottokuskinamme.

Meille hurrattiin ja ihmiset olivat iloisia saapuessamme kaupunkiin. Outoja nämä ameriikanautojen omistajat. Kävelimme rannoilla ja etsiydyimme ruokapaikkaan, jossa Markun kanssa nautimme kana,- ja sikasaslikit. Likoilla taas jotain vihreämpää. Juomana iso Saku. Illan hämärtyessä sirryimme Mian ohjastamalla Caminalla majapaikkaamme, jonne oli tullut jonkin verran amerikanpelejä.

Aamulla heräsimme mahdollisimman huonoon kovalla soitettuun suomalaiseen vanhaan iskelmään. Ja se ei tullut varmasti meidän laitteistamme. Lähdimme ajamaan kohti Rohukülaa, josta laivamme Hiiunmaalle oli lähtevä. Matkalla oli paljon ihmisiä odottamassa ameriikanautoja, joita olikin tosi paljon ja eri maista.

Meitäkin kuvattiin ja vilkuteltiin. Söimme aamiaisemme Rohukülan sadama kohvikissa. Mielenkiintoinen kokemus oli maistaa kunnon rasvaista makkaraa ryyditettynä Põltsamaan Kangella, eli tosi vahvalla sinapilla ja kupillisella mustaa kahvilla.

Lauttamatka kesti noin 1,5 tuntia ja istuimme suurimman osan laivan kannella nauttien paikallista limsaa. Aurinko paistoi ja oli sangen helteistä. Lopulta saavuimme Hiidenmaalle ja Heltermaan satamaan. Jatkoimme tammien varjostamaa tietä kohti Käinaa ja yöpymispaikkaamme. 

 

Puolivälissä matkaa tuli oikein kunnollinen rankkasade, joka kesti onneksi vain muutaman minuutin. Yöpymispaikkamme oli pieni idyllinen perhehotelli. Saatuamme tavaramme huoneisiin, totesimme huoneiden tason olevan hyvän. Ainoa vika oli kun kävin suihkuttamassa jalkani, suihku sinkosi yhdestä reijästä vettä syliini ja huoneen lattialle, mutta kauniissa säässä housut kuivuivat nopeasti.

Päätimme lähteä Mian suosiollisella avustuksella Köpun majakalle tutkimaan näkymiä yläilmoista. Majakka oli valmistettu vuonna 1531. Majakalle nousimme ahtaita portaita 37 metrin korkeuteen ja näköalat merelle olivat huikeat. Edessä ei ollut juurikaan saaria, joten majakan näköalatasanteelta näki pitkälle. 


Alas päästyämme nautimme jäätelöpirtelöt ja taisi huuliamme vilvoitella virolainen olutkin. Sehän on melkoisen hyvää.


 

Matkaa tuli yli 100 km, sillä tutustuimme samalla saaren pääkaupunkiin Kärdlaan. Tutustuimme myös vanhaan Ristin kalmistuun. Osa hautakivistä oli jo alkanut painua kohti maan povea vuosien saatossa. Hiidenmaa oli ottamassa omansa. Kärdlassa nautimme Vana Talinn kahvit ja nautimme elämästämme. Mia jotain, jossa oli alkoholia 0:lla. 

Alkuillasta menimme hotellimme terassille odottamaan ruokaa. Taisimme siinä ruokaa odotellessamme juoda yhden oluen – ihan vain seuraksi ja nythän olimme oikein kunnolla lomalla. Ruuan jälkeen kun emme muutakaan keksineet, lähdimme kiertämään kävellen Käinan kylää. 

 

Kauniita vanhoja pihapiirejä ja vanhoja sekä uusia hulppeita taloja. Tämmöisissä paikoissa tulee usein miettineeksi, että mistä ihmiset hankkivat toimeentulonsa.

Ehkäpä on parempi, ettei asia selvinnytkään, niin voi ensi kerralla miettiä sitä samaa. Kävimme illalla Konsumissa ostamassa paikallisia tuotteita matkamuistoiksi.


Naiset halusivat aamulla käydä villakehräämössä. Lupasimme palata asiaan aamusella. Netistä katsoimme sen avautuvan klo 9.00. Aamiaisen jälkeen siirryimme kulkimiimme ja lähdimme kehräämölle. Siellä oli vanhempi mies yksin töissä. Hän karstasi villaa meidän saapuessamme ja astuessamme kehräämöön, hän pysäytti koneet ja tuli meille juttelemaan. Se kannatti, sillä kaikki ostivat hienot villatakit. Komeita olivat ja maksoivat noin 50–70 €/kpl.

Meillä oli varattu liput seuraavalle laivalle, joten oli pakko jatkaa matkaamme, tosin jossain matkan varressa kävimme keinumassa isossa kyläkeinussa, joita näkee mm. vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Sillä olisi päässyt keinumaan vaikka ympäri, mutta se ei tullut mieleemmekään. 

 

Tuli kiire, sillä Hiidenmaan lautta kulkisi vain 3 kertaa päivässä kohti Saarenmaata. Matkaa kehräämöltä kohti Sõrun satamaa oli vain noin 25 km, joten olimme hyvissä ajoin satamassa. Pääsimme jonoon, jossa oli lipun etukäteen lunastaneet. Laiturille jäi odottelemaan seuraavaksi kuudeksi tunniksi muutama auto. Tähän lauttaan mahtui melko vähän autoja, mutta yläkannella oli baari, jossa saattoi nauttia kahvia ja virvokkeita. Sõrun satamasta Triigin kesti noin tunnin ja kas, me olimme Saarenmaalla!

Triigin satamasta lähdimme ajamaan kohti etelää ja Anglan kylään, jossa oli näytillä 4 tuulimyllyä, vanhoja traktoreita ja vuohia aitauksessa. Söimme täällä pannukakakut ja joimme kahvit ja naiset ostivat jotain matkamuistoja – ihan kuin ei matkaa muistaisi muutenkin. Voihan sitä aina kaverilta kysyä, missä on oikein tullut käytyä.


 

Täältä tiemme kulki kohti pohjoista ja Metskulan ja Pahapillin kautta Panga pankille katsomaan yli 20 metriä korkealta Pangan penkereeltä maisemia. Männyt olivat mutkaisia ja pieniä, sillä ne ovat aina joutuneet taistelemaan tuulia vastaan. Kaikesta näki, että puut olivat vanhoja puunkäppyröitä.

Markku ja Pia äityivät laskeutumaan köyttä pitkin meren rantaan. Me Mian kanssa katsoimme hieman väheksyen toisten irtiottoja. Jotkut innostuvat niin kovin vähästä. Olisihan siinä voinut huonostikin käydä. Pangalta jatkoimme saaren pääkaupunkiin Kuressaareen.

Olin varannut meille huoneet hotelli Arabellasta, jossa vierailimme jo pari vuotta sitten sätkillä Savolaisen Eevan ja Pentin kanssa. Hotelli ei tarjonnut huoneita siihen hintaan minkä nettivaraamo oli ilmoittanut. Neuvottelun jälkeen varasimme huoneet kahdeksi yöksi. Kun olimme valmiita jatkamaan matkaamme, kävelimme keskustaan Veskiin, eli tuulimylly ravintolaan. Siellä oli viimeksikin ollut hyvät ruuat tarjolla. 

Meillä oli nuori varsin kohtelias tarjoilija, joka oli koko ajan juonessa mukana. Ruuat syötyämme otimme jälleen Vana Tallinn kahvit. Kahvin ystäviä kun olimme. Naiset taisivat vaihtaa kahvin kaakaoon ja jäätelöön. Kävimme vielä vanhalla palokunnan talolla nauttimassa juotavaa, ennenkuin hipsimme illan hämärtyessä hotelliimme. Merkillistä oli, että käytävällä leijui kärpäsparvi samalla kohtaa käytävää joka kerta, kun tulimme hotelliimme.

Aamupala oli hyvä ja sillä jaksoi taas monta tuntia katsoa nähtävyyksiä. Naiset lähtivät käsityökauppoihin ja me Markun kanssa lähdimme kävelemään toiselle puolelle kaupunkia tutustuaksemme Kuressaaren Bauhofiin. Matkaa tuli edestakaisin 4 km. Täällä oli paljon erilaisia työkaluja, mutta emme ostaneet mitään, vaikka uppopumppu hieman kiinnosti.

Olimme päättäneet paluumatkalla pysähtyä puolessa välissä sijainneseen olutkapakkaan, jossa oli tarjolla yli 40 erilaista olutmerkkiä. Tyydyimme vain yhteen. Kuumana päivänä teki tosi hyvää. Olimme päättäneet, että meillä olisi pari tuntia omaa aikaa ja torilla sijainneelle terassille naisetkin tulivat ajallaan. Naiset olivat tilanneet valkosipulileipiä, jotka maistuivat mainioilta.

Lupasin viedä naisten ostokset hotellille, jotta voisimme kävellä kohti Piispanlinnaa. Linna on eräs vanhimmista ehjistä linnoista Virossa. Eräällä osastolla oli erilaisa eläimiä näytillä ja ylimmässä kerroksessa esiteltiin kommunismin aikaa Neuvostovirossa. 

Saarenmaalla toimi aikoinaan melko suuri kalastuskolhoosi, vaikka merelle ei saanut mennä kuin tietyt kalastajat. Tutkimme linnaa perinpohjin varmaan pari tuntia, jonka jälkeen menimme puiston keskellä sijainneeseen ravintolaan syömään. Täällä toimi keltaisen bussin keula ja yksi sivu baaritiskinä. Lisäksi yksi kabinetti oli omistettu V.I. Leninille, eli näin meidän kesken vileenille. Seinällä oli suuri taulu, joka kuvasi tätä kaljupäätä. Seinillä oli punalippuja varmaan koko saaren tarpeisiin. 


 

Tallustelimme lopulta hotelliimme, jossa kaunistauduttuamme lähdimme ajamaan Caminalla kohti Säären majakkaa saaren lounaisrannalle. Matkaa Kuresaaresta tuli noin 50 km. Sorainen ranta liudentuu suoraan mereen. Laskuveden aikaan pääsee kävelemään noin 50 metriä pidemmälle kuin nousuveden aikana. Rannassa on vanhoja vartiobunkkereita siltä ajalta kun Neuvostoliitto ajoi Saksalaiset saarelta. Salmi nimisellä paikalla on muistomerkki ja hautakiviä muistuttamassa tästä asiasta. 

Saavuttuamme hotelliimme, siistiydyimme ja astelimme viinibaariin. Alkupalat olivat mitättömät, mutta hyvin rakennettuja. Silli, purjonlehti ja uusi peruna. Omassa annoksessani oli vasikanlihaa. Onneksi minulla oli silmälasit nokalla, jotta saatoin ruuan hahmottaa. Jälkiruokaa emme enää tilanneet, sillä minimalismi riitti. Toista pulloa viiniä emme tilanneet, sillä sekin olisi tullut pikkolopullossa. Onneksi laskun suuruus kompensoi ateriaamme. On se hienoa tuo gourmet ruokailu.

Nythän on niin, että ellei jostain lähde, ei sinne voi palata. Joten aamiaisen jälkeen, joka oli siinä mielessä erikoinen, että joukossamme nautti ruokaa mies, joka haisi voimakkaasti hielle, vaikka joka huoneessa oli suihku. Taisi olla paikallinen Wagner sika. Se siitä, sillä jatkoimme peleillämme suuntaan, jossa olimme Markun kanssa edellispäivänä kuntoilleet.

Kävimme Kuressaaren kalmistussa katsomassa neuvostoliittolaisten ja saksalaisten sotilaiden haudoilla. Lisäksi kävimme vanhoilla haudoilla ja Siperiaan kyyditettyjen ja Estonian turmassa kuolleiden haudoilla. Hautausmaanhoitaja neuvoi meille mielenkiintoisa paikkoja hautausmaalla.

Kalmistusta jatkoimme Valjalaan katsomaan vanhaa rapistunutta kivikirkkoa. Sisäosa kirkosta oli paljolti tuhoutunut kosteusvaurioiden takia, mutta kirkko oli aikoinaan ollut tosi kaunis.

Palasimme kymppitielle, joka on päätie Kuressaaresta Kuivastun lauttasatamaan. Kymppitieltä käännyimme Orissaareen katsomaan kylää, mutta ei siellä ollut muuta kuin jalkapallokenttä, jonka keskellä kasvaa tammi.

Kolmen kilometrin pituinen pengertie yhdistää Saarenmaan ja Muhun saaren, jossa Liivan kylässä kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa ja kaunista kirkkomaata, jossa näimme vanhoja paksuja, pyöreitä kiviristejä. Kirkolta palatuamme Markku osti itselleen torilta housut ja paidan. Nyt oli helppoa sulautua virolaisten joukkoon. Oikein tyylikkäät, jos sellaisista pitää. Kävimme samalla retkellä vähän syömässä ja jatkoimme Koguvan kylään tutustumaan Muhun museoon. Mielenkiintoinen museokylä. Pia otti paljon kuvia naisten hamekankankaista. Huvinsa kullakin.

Rannassa kävimme katsomassa suuren puuveneen tekoa. Se oli rakenteilla jo pari vuotta aiemmin ja sitä rakennettiin kyläläisten voimilla ja tuli laskettamaan veteen seuraavana päivänä turpoamaan. Vetoisuus oli 6 hevosta kärryineen ja ohjastajineen. Oli ilo katsoa hienoa käsityötä. Me kaikki kipesimme tikkaita ylös katsomaan työn jälkeä. Muhussa näimme kiviaitoja, joiden päällä oli vanhoja veneitä muuttumassa maaksi, sillä neuvostoaikoina ei merelle saanut lähteä. Siihen nähden tämä suuri rakenteilla ollut vene osoitti, ettei käsityön taito ollut minnekkään kadonnut.  

Jatkoimme takaisin Liivaan ja samaa vauhtia lauttarantaan, jossa ostimme ensimmäiset liput paikan päällä. Menimme laivan ruokailutilaan syömään ja kiire oli, sillä matka kesti vain noin puoli tuntia. Virolaisetkin lihapullat ovat hyviä. Suosittelen.

Virtsun satamasta jatkoimme kohti Pärnua ja puolivälistä matkaamme olin varannut minulle ja Pialle huoneen Maria talusta Kõpun kylästä. Mia ja Markku olivat päättäneet yöpyä Kaminassaan. Sitä ennen kävimme kuitenkin läheisessä Pootsin kaupassa ostamassa ruokatarpeita. Kauppa oli mystinen sekoitus 50-lukua ja tätä päivää. Panin merkille, ettei kaupan täti kertaakaan hymyillyt. Taisi olla jäänne neuvostoajoista. Saimme kuitenkin kaiken haluamamme. Kaiken lisäksi täällä oli tosi halvat hinnat. Paikallinen juoppokööri oli innoissaan saapuessamme takaisin kaupasta pihaan. He olivat siihen asti istuneet katoksessa, mutta horjahtelivat meidät nähdessään taputtelemaan kulkimiamme.

Markku kertoili heille teknisiä tietoja kulkuneuvoistamme, vaikka olimme tietoisia ettei informaatio mennyt perille. Aamulla kävimme aikaisin aamiaisella, sillä meidän tuli olla lauttarenassa aamu kahdeksalta. Jätimme kulkimemme Munalaijun lauttarantaan ja menimme ostamaan liput Kihnun lauttaan. Saari sijaitsee kaukana Pärnun edustalla. Saari on leveimmästä kohdasta noin 3 km leveä ja pituutta saarella on noin 7 km.

Matka tänne kesti noin tunnin ja lautta oli sen verran pieni, että mukaan mahtui 10-12 ihmistä ja alakerrassa oli istumasalonki. Tuli mieleeni aikoinaan Pohjois Norjan Repvågista Honningsvågiin kulkeva lautta. Hinnat olivat kuitenkin tällä Kihnun lautalla inhimillisen halvat. Olut olisi maksanut euron, jos sellaisen olisi halunnut. Onneksi ei tullut tuhlattua rahoja.

Rannassa odottelimme polkupyörien vuokraajaa, joka oli virolaiseen tapaan unohtanut olla paikalla lautan saapuessa, vaikka laiva tuli rantaan aina samaan aikaan. Odottamassa piti olla myös avolava mersu, johon olisi mahtunut 25 ihmistä, mutta ei sitäkään näkynyt. Kihnulainen tapa tehdä bisnestä.

Saimme lopulta fillarit maksettua ja lähdimme polkemaan kauniissa kangasmaastossa. Matkalle osui muutama pieni kylä, jos niitä edes kyliksi saattoi kutsua. Kurasen poodissa kävimme kaupassa, jonka ovesta puuttui kahva, mutta eräs kyläläinen soitti kauppaan ja kaupan ovi aukesi meille. Kauppias ei selitellyt mitään. Taisi olla aika normaali käytäntö siellä päin. Kaupassa oli aivan viisikymentä luvun tunnelma. Tuotteet olivat kuitenkin uudempia. Ostimme jotain mukaamme.

Jatkoimme pyöräilyä kolmivaihteisilla pyörillämme. Tutustuimme Kihnun museoon ja ortodoksikirkkoon. Ihailimme Markun kanssa hienoa entisöintityötä, joka oli juuri meneillään. Ikkunat, ovet ja kirkon portti olivat juuri työn alla.

Ikkunat oli tehty niin tarkoilla liitoksilla, ettei Suomessa sellaista työn laatua juurikaan tapaa. Kihnun museossa tutustuimme saaren historiaan ja suureen määrään erkoisia esineitä, joilla ennenvanhaa oli tultava toimeen. Käsityöt olivat hienoja taidokkaita ja värikkäitä.

Jatkoimme fillarointia saaren eteläkärkeen majakalle. Loppumatka oli hieman upottavaa pehmeässä hiekassa, mutta perille pääsimme. Löysimme pienen kaupluksen, jossa Kihnulainen mummo möi matkamuistoja. Jotkut lankesivat, vaan emme me miehet.

Iltapäiväksi ajoimme lentokentän kiertäen takaisin satamaan, jossa jätimme kenenkään huomaamatta fillarit parkkiin ja siirryime lippujonoon. Saarelaiset olivat etuoikeutettuja lautalle mentäessä, mutta niinhän se on meilläkin saarilla. Lauttamatka sujui melkoisessa tungoksessa. Autoja ja ihmisiä oli paljon enemmän kuin toiseen suuntaan. Tunnin kärvistelyn jälkeen jalkojemme alla oli jälleen manner. Rannassa hyppäsimme nelipyöräisiimme.

Jälleen Pootsin kauppaan ja siellä edelleen sama yrmeä myjätär, mutta hänellä oli seuranaan pieni poika ja se ehkä vaikutti siihen, että hänen kasvoiltaan saattoi aavistaa, että niillä on saattanut hymy joskus karehtia.

Nyt oli vain yksi juoppo paikalla vanhoissa rippihousuissaan. Markku valehteli, että huomenna nähdään, mutta juoppo ei luvannut olla paikalla. Oli kai sossupäivä.

Mariantalusta varattiin uudet huoneet meille kaikille. Kävimme paikan ravintolassa päivällisellä ja lohi oli erittäin maittavaa. 

 

Aamulla siirryimme ravintolaan aamiaiselle ja se oli täysi fiasko. Kahvi oli savikannussa jäähtyneenä, kananmunia ei löytynyt ja puuroa piti käydä keittiöstä pyytämässä. Kaikki talon kolme naista oli keittiössä juoruamassa. He valmistelivat tulevia häitä ja olivat meidät kokonaan unohtaneet. Maksoimme itsemme ulos ja siirryimme tielle, joka johti kohti Pärnua.

Pärnuun saavuttuamme jätimme autot parkkiin keskustaan. Parkkimaksut näin Helsingin parkkipaikkoja käyttävälle oli tosi halpoja, eli 50 senttiä tunnissa. Pääsimme Ruutlin kävelykadulle, jossa kävimme pankkiautomaatilla ja apteekissa katsastamassa tuotevalikoimia. Olimme jälleen sopineet liikkuvamme runsaan tunnin erikseen. Päästyämme Markun kanssa Pärnu joen rantaan, alkoi vettä tulla aivan raivona.

Meillä ei ollut sateenvarjoja, mutta lyhyin kommandosyöksyin pääsimme lastenkauppaan, josta Markku osti Batman sateenvarjon puhalluspillillä. Minulla ei tyylitajuni taipunut tähän.

Kävelimme tavarataloon, josta löysimme minulle hienon mustan sateenvarjon automaattimekanismilla. Näillä varusteilla teputtelimme läheiseen kahvilaan, jossa meillä oli naisten kanssa treffit. Kahvi oli hyvää ja wienerit oli herkullisia ja lämpöisiä.

Pärnua kiertelimme kahdella autolla jonkin aikaa ja suuntasimme kohti etelää. Kohteenamme oli Rannametsan ja Häädemeesten hiekkarannat. Koskaan emme päässeet niin lähelle, että olisimme rantaan päässeet. Häädemeesten kirkkoon kuitenkin tutustuimme.

Suuntasimme matkamme kohti Kilingi-Nõmmeä ja Karksi-Nuijaa. Matkallamme pomppi paljon sammakoita ja niitä tarkkaavaisina vahtivat ja suuhunsa hotkaisivat lukuisat haikarat. Niitä oli aika lailla Viron maaseudulla. Komeita lintuja. Jatkoimme etelään Valgaan ja ja kuinka ollakaan siirryimme Latvian puolelle Valkaan.

Valka on paljon pienempi kuin kaimansa Viron puolella. Täällä emme kauaa viihtyneet, kun ei meillä ollut latin latia matkassa.

Sangasteesta löytyi linnan rauniot ja kirkko. Kirkkoon emme päässeet sisään, mutta avaimenreijästä saimme otettua kuvat alttaritaulusta. Pakko oli jatkaa kohti Viljandia, josta olin varannut huoneet seuraavaksi yöksi. Felixmajojen sijainti löytyi navigattorilla, mutta ketään ei ollut paikalla. Onneksi oven yläpuolella oli paikan puhelinnumero ja Markku soittikin omistajalle, joka saapui muutamassa minuutissa paikalle.

Huoneet olivat siistejä, mutta vessa tuotti ongelmia. Ei ollut suihkuverhoa, eikä lattialastaa. Kun kävi suihkussa, piti jopa WC paperirulla poistaa vessasta. Kun tavarat olivat huoneessa, jatkoimme jälleen syömään. Sehän on niin mukavaa.

Kasvisalkuruuan sijaan Pialle tuotiin runsas lihalautanen. Se työnnettiin minulle, mutta lihapullat, kinkkuviipaleet ja makkaranpalat olisivat riittänet varsinaiseksi ateriaksi. Tarjoilija tuli vaihtamaan aterian. Olin tosin ehtinyt napata annoksesta 2 lihapullaa, sillä ne oli varustetut koktailtikuilla. Eli tapahtuma noudatti kaikkia hygieniaohjeita. Vihdoin saimme sipuliset pihvimme ja Saku oluella huuhdoimme ruokamme alas.

Ruuan jälkeen kävelimme vanhaan linnanpuistoon, jossa olimme aikaisemmin vuosia sitten vierailleet kesäteatterissa. Mainittakoon, että virolaiset nauroivat aivan eri paikassa kuin me, mutta tuskin se ketään haittasi. Vesikuuro yllätti, mutta nyt kaikilla oli sateenvarjot, joten sekään ei haitannut.

Linnapuistosta kävelimme Caminalle ja kaupan kautta takaisin Felixmajalle. Istuimme jonkin aikaa ulkona nauttimassa lonkeroa ja punaviiniä. Sitten olikin jo aika painua nukkumaan.

Aamulla matkamme jatkui Otepään talviurheilukaupunkiin. Täällä ei ollut puhettakaan pysähdellä. Kaupunki toimi Estonia rallin keskipisteenä ja oli täynnä huoltoalueita. Porukkaa oli paljon ja siellä ei varmaan meitä kaivattu. Otimme suunnan kohti kaakkoa ja Iso Munamäen näkötornia. Portaita pitkin pääsimme näkötornille.

Koska oli sunnuntai, näkötorniin pääsi hissillä ilmaiseksi kunhan laittoi nimensä ala-aulassa olleeseen vieraskirjaan. Näkymät olivat mahtavat tästä Viron korkeimmasta paikassa. Kun olimme tutkailleet näkymiä riittävästi, juoksin portaat alas ja olin liki hengästymättä ennen hissiä alhaalla. Seuraava kohteemme oli Helmen kylä, jossa oli YLE:n entisen pääjohtajan ja kirjailijan Hella Wuolijoen muistomerkki.

Lisäksi alueelta löytyi vanhat linnan rauniot ja hiekkakiviluola, joka oli noin 20 metriä pitkälle yltävä. Luola haarautui, joten siellä olisi pitänyt olla kunnollinen lamppu mukanaan. Luolan ulkopuolelta jatkui pitkospuut metsään, mutta ei sitä kaikkialle ennätä.

Võrusta olin varannut seuraavan yöpymispaikkamme. Sen piti olla hostelli, mutta matkustajamaja olisi ehkä ollut oikeampi nimike. Huoneet olivat kelvolliset, mutta yleiset tilat vähän niin ja näin.

Markun onnistui saada hetkessä huoneen telkkari toimimattomaan tilaan. Ei sitä enää kukaan saanut toimivaksi, mutta emmehän olleet Viroon telkkareita tulleet asentamaan.

Keittiössä ollut keittolevy oli niin paksussa töhnässä, ettei sitä viitsitty käyttää. Onneksi käytävällä oli 2 vessaa, jotka toimivat. Toisessa vessassa oli lisäksi suihku. Koska ilta oli vielä nuori, jatkoimme jalkaisin läheiselle terassille. Täältä käppäilimme kohti Võrun keskustaa. Minä kävelin jonkin verran muiden edellä ja jossain vaiheessa havaitsin pääryhmän kadonneen jonnekin. En tästä huolestunut. Jatkoin matkaa ja kävelin pitkän lenkin muiden mentyä syömään.

Oli mukavaa käppäillä päämäärättömästi katsellen vanhoja rakennuksia ja pihapiirejä Koska päivä oli ollut pitkä, kävelin takaisin majapaikkaamme ja siirryin nukkumaan. Aamulla kävin hakemassa aamuevästä kaupasta ja Mia ja Pia valmistivat aamiaisen.

Jatkoimme Setumaalle ja siellä tarkemmin Obinitsaan. Setut ovat alkuperäiskansaa kuten saamelaiset. He ovat vanhaortodokseja ja heidän kielensä on lähempänä suomea kuin virolaisten. Haastattelimme vanhaa seturouvaa - tai hän oli ainakin minun ja Markun ikäinen ja hän kertoili museossaan tarinoita.

Lopulta siirryimme läheiseen taloon syömään. Täälläkään ei mistään tiennyt että täällä sai ruokaa. Pirtissä meille miehille tarjottiin sianlihaa ja perunaa. Hyvällä kotikaljalla ruoka painui iloisesti alas. Naisille tarjottiin kylmää vihanneskeittoa, ohukaisia ja perunaa. Jälkiruuaksi saimme ison lätyn, joka oli talon hunajaa täynnä. Sangen hyvää.

Lopuksi siirryimme Setumuseoon, joka oli tullut tutuksi Pialle ja minulle muutaman vuoden takaa.

Kaakkois-Virosta lähdimme ajamaan kohti yliopistokaupunki Tartoa.

Matka meni aluksi hienosti, mutta 50 km ennen Tartoa, tuli tienviitta, joka osoitti että piti jatkaa Tartoon kiertotietä. Meidän piti päästä kohti luodetta, mutta tie johti kohti itää. Pia löysi lopulta hiekkatien, joka meni oikeaan suuntaan. 

Puolen tunnin ajon jälkeen olimme jälleen oikealla tiellä ja saavuimme Hansahotelliin, joka oli viimeinen yhteinen majapaikkamme. Saimme huoneeksemme Rostock huoneen pihan puolelta ja Mia ja Markku saivat Szettinin vastakkaiselta puolelta. Piha, joka näkyi ikkunastamme, toimi terassina ja olimme täällä nauttineet kesäteatteriesityksestä paria vuotta aiemmin. Pidimme puolen tunnin järjestäytymistauon ja lähdimme kävellen kaupungille. 

 

Kaupunki on varsin kaunis ja koska Markku ja Mia eivät olleet aiemmin kaupungissa käyneet, toimimme oppaina. Tartohan on vanha yliopistokaupunki, vehreiden puistojen ympäröimä ja Emajoen halkoma kaupunki. Keskusta on rakentunut yliopistoalueen ja raatihuoneen ympärille.

Monet kaduista on kävelykatuja. Näillä on paljon myyjiä ja mikäli ryhmässä liikkuu, se hidastaa tuntuvasti liikkumisen nopeutta. Keskustassa kuvasimme raatihuonetta, yliopistoa ja ns. kaltevaa taloa torin alareunalla, jossa 90- luvun alussa vielä toimi vanha aptekki.

Koska jälleen alkoi olla nälkä siirryimme Bulgarialaiseen ravintolaan, joka olikin meille Pian kanssa entuudestaan tuttu. Ravintola sijaitsi osoitteessa Rüütli 5. Ravintolaan mentiin jyrkkiä portaita kavuten. Ruoka oli hyvää, kuten aiemminkin. Palasimme hotelliimme, jonne oli matkaa ravintolasta noin 1,5 km. Huoneessamme nautimme hieman kylmää juotavaa.

Aamulla runsaalle aamiaiselle ja sitten kävimme tankkaamassa sätkämme. Parkkeerasimme vielä automme aukiolle, jossa oli maksullinen, mutta halpa pysäköinti.

Kävelimme vielä nelistään keskustaan. Keskusta oli hiljainen illan jäljiltä. Naiset lähtivät vielä käsityöliikkeisiin, joita Virossa onkin melko paljon. Me kävimme Markun kanssa katsomassa Emajoen rantoja. Kävimme vielä antikvariaatissa katsomassa vanhoja karttoja antikvaarista, josta olin aiemmin löytänyt vanhan Skandinavian kartan. Tällä kertaa ei sopivaa karttaa löytynyt. Pienen kierroksen jälkeen erosimme hellien jäähyväisten myötä Markusta ja Miasta, sillä he halusivat vielä lähteä katselemaan itä- Viroon.

Meidän piti lähteä kohti Tallinnaa, sillä työt kutsuivat. Parkkipaikalta lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa Ale Cocin panimon vieritse. Matkaa Tartosta Tallinnaan tulee noin 190 km. Tähän matkaan kannattaa varata 3 tuntia. Matkalla oli useita tietöitä ja liikennekameroita, joten matka hidastui vaikka ajelin, kun oli mahdollista, tuollaista 90 kilometrin nopeutta. Haikaroita näkyi runsaasti tälläkin matkalla.

Iltapäivällä saavuimme Rocca al Maren ostokeksukseen Paldinskin maanteen varteen. Rocca al Mare on paikka, jossa yleensä hankimme kaikki viemisemme Suomeen, niin nytkin. Mukaamme tarttui muutama pari miesten sukkia, leipiä, juustoja ja makkaroita. Kolme laatikkoa olutta ja pullo viskiä. Leivät varsinkin ovat erittäin edullisia ja näitä ostan yleensä paljon pakastimeen.

Taidokkaan pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti LÉrmitage hotelliamme, joka sijaitsee Toompuiesteellä kivenheiton päästä vanhasta kaupungista. Ajoimme Dyanen ahtaaseen parkkihalliin ja ilmoittauduimme respassa. Huone oli yhtä siisti kuin Tarton Hansa hotelli. Ainoa ongelma oli se, ettei ilmastointi toiminut. Ikkunaa piti pitää avoinna, jolloin liikenteen melu kantautui korviimme. Jätimme laukkumme huoneeseen ja lähdimme vanhaan kaupunkiin. Pia kävi Alexander Nevskin kirkossa ja minä siirryin Pikku Jalga ravintolaan oluelle ja katsomaan Ranskan ympäriajon uusintaa. Pian saavuttua, söimme ja lähdin kävelemään nupulakivikaduille.

Meillä oli uudet treffit Olde Hansassa, jossa maistelimme kaneliolutta, joka on mielestäni kamalaa, mutta naiset tykkäävät. Tämän jälkeen Pia lähti jälleen omille teilleen ja minä siirryin mittailemaan katuja.

Taas satoi vähän, joten satenvarjosta oli jälleen hyötyä. Kävin kaupasta ostamassa muutaman pullon tonicvettä, sillä se on Virossa paljon halvempaa kuin Suomessa.

Vanha kaupunki ympäristöineen on vuosien saatossa tullut jo niin tutuksi, ettei kaupungissa karttaa tarvitse. Kaupasta oli matkaa hotelliimme noin 1,5 km, ja Rimin aniliinin värisen kassin kahvat olivat materiaalia, joka alkoi kantamukseni painosta painua sisälle käden ihoon.

Yö oli melko hankala, sillä huoneessa oli kuumaa ja ikkunasta kuuluva meteli oli melko voimakasta. Nyt tiedän, etä lakaisukone lähtee liikkeelle klo viiden kieppeissä aamulla ja katu pitää puhdistaa kahdesti.

Aamiaisen jälkeen lähdimme D-terminaaliin, josta Tallinkin laiva oli lähtevä. Viikkarille meillä olisi ollut liput, mutta autoja ei laivaan mahtunut, joten turvauduimme Jätkäsaareen lipuvaan Tallinkiin. Iltapäivällä olimmekin jo Helsingissä ja matkalla kohti kotia.

Kestää vielä jonkin aikaa ennenkuin virolaiset osaavat hoitaa opastamisen, aikataulut ja turistien vastaanottamisen. Tallinnasa tämä toimii ja varmasti Pärnussa ja Tartossa, mutta maaseudulla tilanne on toinen. Hinnat maaseudulla ja saarilla on aivan toista luokkaa, kuin Tallinnassa. Joka luulee, että Tallinna on yhtäkuin Viro, on pahasti väärässä. Kannattaa käydä autolla, bussilla tahi polkupyörällä Virossa, niin näkee vielä vanhaa ja aidompaa Viroa. Ja siellä on toistaiseksi sangen edullista.

Henkka






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN -94

Retki Lontooseen

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY heinäkuu 1978

Reissu Kreikan maailmankokoukseen heinäkuu -99

LAPIN KULTAA

Kroatiaan 2019

Englannin kautta Belgian maailmankokoukseen -81

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta