Sätkän rungon haku vaikeimman kautta

Huhtikuun lopulla 2015 päätimme lähteä kaverini Maran kanssa hakemaan sätkän runkoa Burtonilta Hollannista. Jotta retken teko ei olisi ollut liian yksinkertaista, lensimme Düsseldorffiin. Välilasku tuttuun tapaammme Kastrupissa. Siellä piti saada röde pölsa makkaraa paahdetulla sipulilla ja tanskalaisella sinapilla. Valitettavasti ensimmäiseltä kioskilta emme saaneet nitriittimakkaraa. Söimme kuitenkin pelokkaille turisteille tarkoitetut normaalit makkarat ja ne upposivat sisuksiimme, mutta emme olleet täysin tyytyväisiä muonaamme, joten etsiydyimme kioskille, jossa tarjottiin pitkää kapeaa ja perinteistä tanskalaista makkaraa. 

Käteemme osui kuin vahingossa muovinen tuoppi paikallista nektaria- Tuborgia, joka oli pakko juoda pois. Meillä oli hyvää aikaa ennen seuraavan koneen lähtöä, joten etsin vielä kioskin, josta saisi kahvia ja tanskalaisia wienereitä. Wienerit osasivat olla hyviä ja kuohkeita. Epäselvän tanskan kielen artikulointini takia sain kaksi wieneriä yhden sijasta. Kävelimme lähtöportille ja kas kummaa, paikalla ei ollut ensimmäistäkään ihmistä. Portti oli ja pysyi kiinni. Lisää ihmisiä tuli ja onneksi koneesta tuli stuertti hakemaan meidät koneeseen. Lopulta koneessa odoteltiin vielä yhtä saksalaista, joka oli tulossa Islannista.

Düsseldorfiin saavuttuamme, otimme taksin ja ajoimme kaupungin läpi autoliikkeesen, josta Mara oli katsellut autoja. Matkalaukut kädessämme astuimme autoliikkeeseen, jossa kerroimme halustamme ostaa jonkun pakettiauton. Pihalla oli paljon autoja, mutta Renault ja Transit pakut olivat melko rutattuja. Ehdotin Maralle, että ostamme Peugeot Partnerin, joka näytti sangen siistiltä. Mara ei ollut alkuun suostuvainen, sillä sehän vaikutti melko pieneltä sätkän rungon kuljetukseen. Lopulta valinta osui kuitenkin pököttiin. Teimme paperit ja lupasimme tulla uudestaan seuraavana päivänä, jolloin auto olisi rekisteröity vaikka olisi vappuaatto.

Raitiovaunulla ja taksilla hotelliimme ja siitä sitten kävellen kohti vanhan kaupungin nähtävyyksiä katsomaan. Koska ilta oli jo saapunut, etsimme meille mieleisen ravintolan. Sellainen löytyikin. Taisi olla serbialainen ja ruoka oli erinomaista. Jälkiruuaksi joimme pienen jäisen lasin luumuviinaa. Kyllä friskasi. Jatkoimme kävelyämme ja nautimme italialaista jäätelöä aivan liian suuren annoksen. Matkallemme osui unkarilainen ravintola, jossa nautimme lasilliset palinkaa. Tarjoilijatäti toivotti meille lopulta näkemiin suomenkielellä, joten olikin  syytä mennä hotelliimme nukkumaan. 

Aamiaisen jälkeen teimme vielä pitkän kävelylenkin ja puolilta päivin haimme laukkumme hotellista ja ajoimme taksilla autoliikkeeseen. Kilvet olivat samaan aikaan tulleet rekisteröintivirastosta kun saavuimme paikalle. Kilvet kiinnitettiin autoliikkeen toimesta ja ei muuta kuin wiedersehenit.

Vaikka navigaattori hidasteli, lähdimme onneksemme oikeaan suuntaan. Matkaa Düsseldorfista Tieneniin Belgiaan oli vain 170 km. Tieneniin löysimme helposti, sillä olimme siellä käyneet kerran ennenkin. Olimme tehneet tilauksen CitroPartsiin, joten ei auttanut muuta kuin noutaa omamme. Kyselimme heiltä Berlingon taakkatelinettä. He antoivat paikallisen Citroën dealerin osoitteen, mutta ei sieltä löytynyt 2003 malliseen taakkatelinettä.

Kun emme sitä löytäneet, ajoimme Brysseliin hotellillemme. Se sijaitsi aivan keskustassa ja takaan, että parkkipaikan löytäminen oli hankalaa. Lopulta löysimme parkkipaikan, josta emme olleet varmoja, että onko paikka laiton tahi vähemmän laiton. Auto jäi kuitenkin kököttämään 100 metrin päähän hotellistamme. Hotellillemme saapui sovittuun aikaan Suhosen Lasse.

Olimme aikaisemmin sopineet Suhosen Lassen kanssa, että lähdemme lakittamaan Manneken Pissiä. Se on ollut vanha suomalaisten Brysselissä asuvien ihmisten vappuperinne. Lakin saatuaan Manneken ei vaikuttanut yhtään sen tyytyväisemmältä kuin ennen lakitustaan. Koska mitään erityistä ei tapahtunut, siirryimme Lassen varaamaan ravintolaan. Pienen neuvottelun jälkeen meistä jokainen tilasi kattilalliset herkullisia pieniä simpukoita. Simpukat maistuivat herkullisilta. Ruokailun jälkeen siirryimme tarkastelemaan oluttarjontaa. Ja sitähän riitti.

Kuuluisassa Mort Subité ravintolassa nautimme lasillisen Morttia. Lopulta kiittelimme ja erosimme Lassesta ja lähdimme kävelemään kohti hotelliamme.

Aamulla ajoimme Atomiumille vuoden 1958 maailmannäyttelyn muistomerkille ja näyttelylle. Paikalla oli tuntia ennen rakennelman avaamista massoittain itämaalaisia ihmisiä, jotka ottivat toisistaan hauskoja poseerauskuvia. Ei ihminen kaikkea ymmärrä, joten lähdimme katsastamaan suurta katukirppistä. Tavaraa oli paljon, mutta tälläkin kertaa vältimme kiusauksen. Ei löytynyt edes Partnerin kattotelineitä. 

Olin soittanut kaverilleni Andrélle, että tulemme käymään heillä ja haluamme lähteä heidän kanssan vappulounaalle. Olin sopinut tulevamme heille klo 12. Koska meillä oli hyvää aikaa, päätimme vierailla Bruggen vanhassa kaupungissa oluella. Tie oli ruuhkainen ja eikä liikenne tahtonut soljua. Kaikki halusivat meren rantaan. Välillä jono seisoi pitkiäkin aikoja, sillä moottoripyörä oli osunut betoniseinään ja syttynyt palamaan. Kuski näytti kuitenkin hyväkuntoiselta.

Saimme automme parkkiin raatihuoneen torin taakse. Käyskentelimme läheiselle terassille, jossa nautimme yhdet Westmallet, maksoimme ja kiireellä kohti Merelbekeä, jossa André ja Jacqueline asuvat. Exitistä 16 kurvasimme Merelbekeen ja olimme perillä viittä yli 12. Laitoimme keittiön pöydälle tuliaisemme eli suklaalevyjä ja suomalaiskonvehteja.

Juttelimme hetken ja siirryimme Jacquelinen varaamaan ravintolaan. Ruoka oli hyvää samoin kuin juomakin. Mara kertoi ruuan jälkeen menevänsä vessaan, mutta Jacqueline kielsi häneltä moisen eleen. Jacqueline nousi ylös ja kävi maksamassa meidän ruokamme. Ei auttanut muuta kuin kiitellä. Ensi kerralla jemmaan satasen yläkerran kylpyhuoneen pöydälle ja lisään paperiin hymyilevän naaman.

Läksimme Andrén ohjastamalla C 3:lla takaisin kotiin, jossa nautimme suklaakakkua ja kahvia. Sitten jatkui taas retkemme kohti pohjoista ja Fransin ja Ritan ranchille Wuustvesseliin. Paikka sijaitsee noin 10 km ennen Hollannin rajaa. Kukaan ei ollut kotona, joten yksi kappale tuliaisia jäi haltuumme.

Ajoimme Zutpheniin, josta olin varannut meille hotellin. Hotellissa oli oma brasserie, mutta päätimme kävellä kreikkalaiseen ravintolaan. Kreekujen ruoka on hyvää,- niin nytkin. Koska oli ollut pitkä päivä, päätimme kävellä hotelliimme nukkumaan.

Olimme päättäneet nauttia kevyen aamiaisen jossain muualla kuin hotellissa. Löysimme biologisen leipomon, jossa nautimme kahvin ja juustosämpylän. Lisäksi kävimme läheisessä ostoskeskuksessa ostamassa geneveriä, muita tuliaisia ja kahvia. Kello yhdeksältä olimmekin jo Burtonilla.


Saimme täälläkin kaikki tilaamamme osat. Kyselimme taakkatelinettä. Heillä ei ollut niitä myynnissä, mutta lupasivat myydä omansa Berlingon katolta, jotta he taas voisivat myydä meille rungon. Olimme tyytyväisiä, sillä meillä olisi kaikki tavarat kyydissä, kunnes taakkatelineiden poistaja tuli kertomaan, että se oli rikkoutunut poiston yhteydessä. Olimme siis jälleen nolla tilanteessa.

 



 


Burtonin pojat lupasivat katsoa jos saisivat seuravalle päivälle hankkittua Citromobile näyttelyyn meille sopivat taakkatelineet. Olin etukäteen pyytänyt lupaa tutustua heidän uudelleen rakenteluosastoonsa. Pääsimme seuraamaan osastoa, jossa kasattiin kampiakseleita, nokka-akseleita, vaihdelaatikkoja sekä kaasareita. Varsin mielenkiintoinen paikka. Oli erittäin steriili paikka ja heillä oli hyvät koneet ja laitteet, jossa tuntui tapahtuvan. Huvitti, että heilläkin osien kellotuksen jälkeen pantiin akselit ojennukseen lyijyvasaralla. Lopulta kiitimme heitä ja lupasimme olla Citromobilessa seuraavana aamuna.

Olin saanut varattua Haarlemista hotellin, mutta koska meillä oli runsaasti aikaa, päätimme käydä Saksan puolella tapaamassa Duckservicen Frankia. Teimme pienet kasat tavaroistamme, jotka hakisimme maanantaina.

Jatkoimme matkaamme kohti Nieuweschansia aivan Hollannin pohjois rajalle. Olin netistä löytänyt mielenkiintoisen paikan, jossa saattaisi olla Dyanen osia. 


 

Tulimme nuhjuiseen varastohalliin, jossa oli keski-ikäinen nainen ja leikkisä koira. Rouva yritti löytää meille meiltä puuttuvia osia, mutta lopulta löysimme ne itse. Harvoin näkee sellaista epäjärjestystä, mikä hallissa oli. 

Lopulta isäntä tuli paikalle ja hänen kanssaan ajoimme läheiselle toiselle hallille, josta löysimme Dyanen takaluukun lukon ja sen vastakappaleen meille kummallekin. Ilmeni, että hän oli ollut viimeisellä Raid Laponiella vuonna 2004. Tästä johtuen saimme osat ilmaiseksi, josta kiitimme ja jatkoimme matkaamme 31 km pitkää patotietä pitkin kohti Haarlemia. Tällä tiellä ei näe mitään, mutta se oli jo etukäteen tiedossamme, sillä siellä on tullut joskus ajeltua.

Tylsä tie, mutta emme halunneet Amsterdamin perjantaiseen iltapäiväruuhkaan. Saavuttuamme hotelliin jätimme matkatavaramme huoneeseemme ja otimme taksin lennosta ja ajoimme Haarlemin keskustaan. Intialainen ravintola sai meistä tyytyväiset asiakkaat

 

Jatkoimme matkaamme hyväksi toteamaani Fijshandel ravintolaan. Samaisessa ravintolassa me Kumpulaisen Penan kanssa nautimme lasillisen jos toisenkin geneveriä edellis vuonna. Illan tummetessa hyppäsimme jälleen taksiin.

Näytin taksikuskille puhelimestani ottamani kuvan hotellin osoitteesta. En edes yrittänyt lausua osoitetta, sillä hollantilaisten kurkkuäänteet eivät olleet vielä tarttuneet minuun. Perille pääsimme emmekä nytkään menneet aamiaiselle, sillä se maksoi 14 €. Aivan liikaa, kun ei aamuisin jaksa kunnolla syödä. Ajoimme läheiselle Texacon huoltamolle, jossa saattoi valita täytetyn sämpylänsä. Automaattikahvi oli ihan tyydyttävää ellei jopa hyvää.

Jatkoimme Citromobileen. Löysimme Salosen Kimmon ja kaverinsa heräilemässä asuntoautostaan. Kello kymmeneltä pääsimme Citromobileen katselemaan näytteilleasettajien tuotteita. Siinä vaiheessa Kimmo ja kaverinsa hävisivät emmekä heitä enää tällä retkellä tavanneet. Jossain vaiheessa tapasimme punaposkiset veijarit Wilckenin Roopen ja Yrjölän Rampan. Hekin olivat löytäneet kotiintuomisia. 

 

 


Kävimme Burtonin osastolla kyselemässä taakkatelinettä, josta oli alkanut tulla meille taakka. Kaverit eivät olleet löytäneet telinettä, mutta eräs oli löytänyt netistä hyvän vinkin ja soittanutkin omistajalle. Hän kertoi meidän olevan paikalla kahden tunnin sisällä. Kiitimme ystävällistä kaveria ja ostimme vielä vähän osia. Ostimme muilta osastoilta lisäksi edullisia työkaluja sekä räikkäkiinnitteiset hihnat mahdollista rungonkiinnitystä varten. 
Lähdimme täältä ajamaan kohti Leideniä ja siellä sijaitsevaa slummia. Matkaa ei tullut kuin reilut 40 km. Paikka näytti meikäläiseltä suurelta Jakomäeltä. Talot olivat massiivisia ja korkeita. Olivat varsinaisia vuokrakasarmeja. Mara kysyi tummaihoiselta pojalta mistä  paperilla oleva osoite voisi löytyä. Poika opasti Maraa ja osoite löytyi aivan eri paikasta, mitä itse olimme kuvitelleet. Mara kävi ostamassa telineet ja ne näyttivät aivan uusilta. Erään huoltamon takana kävimme telineet asentamassa paikalleen.

Yritin löytää hotellia seuraavaksi yöksi, mutta lähin sopivan hintainen löytyi Rotterdamista. Ei muuta kuin sinne. Navigaattori hukkasi hotellin noin kilometrin ennen määräänpäätään. Se ilmoitti, että loppumatka pitää kävellä. No lopulta löysimme korkean tornitalon, jossa oli hotellimme. Auto kalliiseen parkkiin ja tavarat huoneeseen.


 

Hotellissa emme kauaa vanhenneet vaan läksimme kaupungille. Löysimme torin, joka oli juuri sulkeutumassa. Siellä oli myynnissä mm. paljon vaaatteita ja juustoja. Kiertelimme kävelykeskustaa tarkoituksenamme löytää hyvä ruokapaikka ja sellainen lopulta löytyikin. Löytyi Indonesialainen ravintola, jossa oli ruokalistalla paljon vaihtoehtoja heidän omalla kielellään ja hollanniksi. Saimme kumpikin mieleisemme annokset. Kiertelimme kaupungin vanhaa osaa ja lopulta palasimme hotelliimme nukkumaan.

Aamulla suuntasimme kohti Amsterdamia, sillä siellä oli muutamia paikkoja joita halusin nähdä. Matka ei nytkäään ollut pitkä vain reilut 70 km. Saimme automme parkkiin melko lähelle Dam aukiota kanavan varteen. Mara toimi jalkasuunnistajana. Dam aukio tuli nähtyä ja monta muuta kiinnostavaa paikkaa. Jatkoimme käyskentelyämme kohti Rembrant huisia, joka oli samassa paikassa kuin 400 vuotta sitten. Kuvata sai, mutta ei käyttää salamaa.

Talo oli kapea kuten Hollannissa sangen usein. Sänkyjä oli kolmessa huoneessa. Sängyt olivat lyhyet, mutta leveät. Tyyny oli verraten korkea ja sängyssä nukuttiin liki istuma- asennossa. Pelättiin, että veri menee muuten päähän. Ja mitä sitten tapahtuu, sitä ei voi tietää. Seinillä oli paljon taiteilijan ja hänen apulaistensa töitä. Erikoista oli, että mustan värin sisällä oli yksityiskohtia, joita ei nähnyt nopeasti vilkaisemalla. Eräässä huoneessa oli ateljé ja yhdessä oli varasto, jossa oli kuivattuja eläimiä ja astioita ym, joita käytettiin sommitelmissa. Otin mm. kuvan Rembrantin tunnetusta miniatyyri omakuvasta, joka on vain noin 5 x 5 cm.n kokoinen. Mielestäni belgialaisen Rubensin maalaukset ovat komeampia, mutta sekin on makuasia. Kun olimme tyydyttäneet kulttuurinnälkämme lähdimme kanavaristeilylle.



Ihmettelin alkuun selostusta, mutta tilanne parani kun siirryin istumaan oikeaan suuntaan. Retki taisi kestää noin 3 varttia. Amsterdamissa on 74 km pitkä kanavaverkosto ja sitä ylittää noin 150 siltaa. Polkupyöriä oli joka paikka täynnään. Varmaan niitä on kanavan pohjassakin aikamoinen määrä. Risteilyn jälkeen kävimme katsomassa Anne Frank huisin ulkopuolella jonon pituutta. Se oli todella pitkä, mutta hyvin järjestäytynyt.

Siirryimme täältä kukkatorin kautta jälleen Indonesialaiseen ravintolaan nautiskelemaan. Ruoka oli mausteista ja sangen herkullista. Koska olimme nähneet sen mitä halusimme, suunnistimme karttaan merkitsemäämme pisteeseen, josta pökötti löytyikin.

Jostain kumman syystä olimme hetkessä tiellä, joka vei meitä kohti seuraavaa yöpymispaikkaamme.

Seuraava yöpyminen olisi lähellä Oldenzalia de Lutten kylässä. De Luttesta oli matkaa Saksan puolelle vain neljä kilsaa. Koska olimme rajan pinnassa kävimme Duckservisestä hakemassa tavaramme ja maksoimme ne. Takaisin Hollantiin ja hotelliin. Hotellista soitin Gert-Jan van Asperenille vanhalle Raidikävijälle.

Pyysimme häntä hotelliin syömään ja oluelle. Hollantilaisella täsmällisyydellä hän tulikin kolme varttia myöhässä. Eikä pyydellyt anteeksi lainkaan. Mutta se on normaalia. Oli tullut paikalle hollantilaiseen tapaan hollannikkailla pyöräillen. Istuimme pimenevään iltaan, kunnes ravintola sulkeutui klo 22.

Aamiaisen jälkeen jälleen kohti Zutphenia ja Burtonille noutamaan runkoa. Matkaa hotellilta tuli noin 70 km. Sidoimme rungon tiukasti kolmella hankimillamme räikkähihnalla. Vaikutti tukevalta paketilta. Siinä pakkauksen lomassa soitin Suomeen Autoliittoon ja pyysin heiltä apua Travemündesta Helsinkiin lähtevään Finnlinesin laivan varauksessa. 

 He soittivat jonkin ajan kuluttua ja selvisi, että matkamme maksaisi vähän toista tonnia, joka oli pöyristyttävä hinta. Kyselin vaihtoehtoa Travemunde- Malmö välille ja sitten Tukholma-Helsinki välille. Sen matkan hinnaksi tuli 320€, joten ei muuta kuin varasin sen ja maksoin heidän tililleen samantein, jotta lippu olisi voimassa. Sanoimme Burtonilla näkemiin ja jälleen 70 km, jotta tulisimme ties monennenko kerran tällä retkellä Saksaan. Wildeshafenissa kävimme nauttimassa currywurstit ja jatkoimme matkaamme Lyypekin Cittimarktiin.

Täällä kiertelimme kenties tunnin ja jatkoimme Lyypekin raatihuoneen kellariin oluelle. Jatkoimme sivukaduille ja löysimme pienen ravintolan, jossa näytti olevan paljon paikallisia ihmisiä syömässä. Tilasimme pienet kanasalaatit. Olivat niin suuret, että meiltä jäi osa syömättä.

Jatkoimme matkaamme kohti Travemundea ja sen Skandinavienkajta. Sari Bernerin kaupassa teimme vielä täydentäviä ostoksia ja ajoimme odottelemaan laivaanpääsyämme. Laiva oli Finlinesin alus, mutta henkilökunta vaikutti puolalaiselta. Joimme iltaoluet ja päädyimme nukkumaan. Aamulla saavuimme klo 7 jälkeen Malmöön.

Laivalla nautitun aamiaisen jälkeen siirryimme ajamaan kohti Tukholmaa. Minulla oli ensimmäinen ajovuoro ja ajoin 320 km yhtä soittoa Grännaan. Siellä tankkasimme ja joimme kupin kahvia ja jatkoimme matkaamme Maran ohjaksissa. Meidän tuli olla Tukholmassa viimeistään klo 16. Kaupungissa oli jonkin verran ruuhkaa, mutta olimme satamassa klo 14 jälkeen.

Olimme saaneet pidettyä hyvän vauhdin läpi Ruotsin. Keskinopeus liki sadan tuleva sätkä katolla.

Saimme hytin toisesta kerroksesta. Kävelin takaisin sataman lippuluukulle ja kysyin mahdollisuudesta saada parempaa hyttiä hieman korkeammalta. Kolmenkymmenenviiden euron lisällä saimme hytin 10.stä kerroksesta ja ulkoikkunalla. Koska laivalla ei mielestäni ole mitään tekemistä, siirryimme ruokailemaan buffettiin. 

Ravintolassa oli paljon itämaisia ihmisiä, joiden edesottamisia oli hauska seurata. Heitä varten oli yksi pöytä, jossa oli riisiä ja bambunversokeittoa. Jäätelö ja kinkkuviipale samalla lautasella ei heidän mielestään ollut mitenkään outoa. Keskiviikko aamuna klo 10 olimme Helsingissä. Olimme etsineet kattotelineitä 7 päivää ja kilometrejä kertyi n. 2500 km.

Eli kyllä nuorena jaksaa. Henkka


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ