Conservatoire Citroën v. 2014
Conservatoire Citroëniin tutustumista
(Huom! Kaikki Conservatoire Citroën kuvat alhaalla)
Lähestyi jälleen se aika vuodesta, jolloin tuntui, että pitäisi taas lähteä koluamaan manner- Eurooppaa. Saattaakin olla, että olen edellisessä elämässäni ollut muuttolintu, sillä käyn useimmiten mantereella keväisin ja myöhäissyksyisin.
Kaverini Mara seikkaili itäisillä mailla eli Moskovassa ja Pietarissa, joten varasin kaikki hotellit ennakkoon. Lisäksi suunnittelin matkakohteemme yksipuolisella sopimuksella. Olin varannut ja maksanut laivaliput jo elokuussa, jolloin sain 50% alennuksen laivamatkastamme. Edestakainen matka ikkunallisessa A-luokan hytissä maksoi 2.lta mieheltä 598.-. Olimme päättäneet käydä tapaamassa tuttuja niin Belgiassa Ranskassa kuin Saksassakin, kuten niin usein ennenkin.
Matkalipussa lähtöajankohdaksemme oli määritelty klo 17.00 perjantaina 21. marraskuussa. Kävin kyseisenä iltapäivänä Järvenpäässä katsomassa Dyaneni kunnostusta Niemisen Karin tallilla. Melko rujon kuntoisena se oli siellä Karin käsittelyssä. Siinä vaiheessa oli kynnystä ja oikeaa takaoven etureunaa sekä takalokasuojan reunoja poistettu. Laite olikin oletettua mädempi. Paljon oli töitä edessä, mutta omistaja vaan lähtee lomailemaan toisen jäädessä korjaushommiin. Elämä on harvoin oikeudenmukaista.
Lunta tuli hiljalleen, ja tallilta päästyäni lumisade sakeni. Ajoin reilun neljäkymmentä kilometriä eteläiseen Helsinkiin Maran luokse, jossa hän oli kotonaan yksin koiran kanssa. Nauttimme ison kulhollisen runsaslihaista ärtsoppaa. Se oli hyvää, mutta halusin nopeasti tien päälle, kun lunta näytti satavan enenevässä määrin.
Pikkuisen hermostutti keli ja se että oli perjantai-iltapäivä, jolloin Helsingissä liikkui autoja jo runsaasti. Pelkäsin Itäväylän mahdollisia ruuhkia. Siellä oli paljon rekkoja ja jos ne alkaisivat jumittaa, liikenne olisi poikki niillä keleillä. Lisäksi meillä oli pikku hoppu satamaan. Tie oli liukas kitkarenkailla, mutta lopulta pääsimme näyttämään passejamme ja matkadokumenttejamme.
Vartin odottelun jälkeen saatoimme ajaa laivaan valkoisen pakun perässä, jonka katolla oli keltainen vilkkuvalo. Vuosaaresta M/S Finmaidilla lähdimme liki ajallaan kohti Travemündea. Veimme jääkaapin hyttiin, sillä siellä oli runsaasti tuliaisia kavereillemme. Nautimme matkamme alkua hytissä aluksi israelilaisella Moses vodkalla ja yritimme viritellä juutalaisia kansanlauluja huonolla menestyksellä. Pullo oli kaunis ja koristeellinen, mutta maku mitä kuvottavin. Kuin rotanmyrkkyä. Oli pakko siirtyä baarin puolelle maistelemaan vehnäolutta. Menimme melko aikaisin nukkumaan, sillä laivalla ei ole juurikaan aktiviteettejä. Jos ei juttelemista aktiviteetiksi lasketa.
Aamulla nautimme tukevan brunssin ehkä hieman liian aikaisin raskaan kaavan mukaisesti ja päivän sulattelimme muonaa selällä maaten. Mara telkkaria katsellen ja minä romaania lukien. Laiva oli tunnin myöhässä saapuessamme klo 22 Travemundeen. Noin tuntia ennen saapumistamme kuulutus kertoi oikean saapumisajan, josta myöhästyimme vielä puoli tuntia. Mara soitti Lubeckin eteläpuolella Hambergessä sijainneeseen hotelliin myöhästymisestämme.
Mantereella
Hotellin respa lupasi jättää meille avaimet postilaatikkoon. Matkaa satamasta Hambergeen on noin 30 km. Saavuimme hotelliin noin klo 23. Hotellihuone oli melko vilpoinen ja olimme hotellin ainoat asukkaat. Aamulla selvisi, ettei Booking.com ollut lainkaan ilmoittanut heille tulostamme. Onneksemme aamiainen oli herkullinen ja paikan omistaja kaksine koirineen oli ystävällinen.
Täältä jatkoimme hiljaisessa sunnuntaiaamussa kohti etelää. Meillä oli edessämme reilu 700 km.n rupeama Belgiaan, jossa olisi ensimmäinen kunnon pysähdys. Nopeutemme oli 120 - 140 km/tunnissa. Iltapäivällä tielle ilmaantui hieman lisää porukkaa, mutta ei stauta juuri missään. Matka jatkui edelleen jouheasti.
Wildeshausenissa Bremenin ja Osnabruckin välissä tankkasimme ja ostin kaksi täytettyä metwurst sämpylää siltä varalta, jos nälkä vaikka yllättäisi.
Hollannissa pysähdyimme huoltoasemalle kahville ja lämpimälle kanaleivälle. Auton ulko lämpömittari näytti jo +18 astetta.
Olimme luvanneet olla Andrélla ja Jacquelinella Gentin lähistöllä klo 15.20 ja silloinhan saavuimmekin heille. Tuliaisina suomalaisia hilloja, konvehteja, poroa ja muita herkkuja sekä iso säkillinen koivuhalkoja.
André nauroi, että me suomalaiset olemme hulluja. Tuomme koivuhalkoja Suomesta asti. Hän oli kuitenkin silminnähden tyytyväinen polttopuista. Sillä hän tiesi niiden polttoarvon olevan erittäin hyvän. Nautimme suklaakakkua ja kahvia sekä juttelimme kaikesta mahdollisesta jonkin aikaa. Lisäksi tutustuimme Anteron vajaan, jossa kaikki oli järjestyksessä - toisin kuin meikäläisen tallissa, joka pysyy siistinä puoli tuntia siivouksen jälkeen. Andrélla oli valmistumassa pari vaihdelaatikkoa ja yksi kutosen kone.
Kolmen tunnin vierailun jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Ranskan rajaa ja Kruishoutemista varaamaani B- hotellia. Mieleeni tuli B:llä alkava mielisairaala, mutta paikka oli melko kelpoisa 46 € maksava hotelli, joka aamupaloineen maksoi 60€. Hotellin respasta saimme selville hyvän ruokapaikan, joten muitta mutkitta ajoimme Kruishoutemin kylän keskustaan ja Nathalie ravintolaan, joka osoittautui italialaiseksi henkilökuntaa myöten.
Nautimme kumpikin pastaruuan, paitsi Mara joka nautti jonkin vasikka-annoksen viinin kera. Jälkiruuaksi tilasimme kahvin ja minulle Sambucan. Talon tarjoamat Limoncellot ja Sambucan jouduin juomaan, sillä oli Maran ajovuoro. Säälin häntä hieman, mutta en sanonut sitä ääneen. Nathalie osoittautui varsin hyväksi ruokapaikaksi, jossa puhuttiin italiaa, flaamia ja englantia sekaisin.
Aamiaisella havaitsimme B-hotellin olleen tarkoitettu enimmäkseen ns.keikkamiehille. Se selitti hotellin halvan hinnan. Yhtään naista ei hotellissa näkynyt.
Ranskanleivällä
Aamulla kohti Ranskaa ja maksulliselle moottoritielle. Lillen kohdalla paljon ennen péage maksukoppia oli aivan mahtava aamuruuhka. Seisoimme paikallaan tai etenimme nykäyksittäin melkein tunnin. Puolessa välissä Belgian rajaa ja Pariisia maksoimme tien käytöstämme.
Käännyimme kohti Peronnea, jossa kävimme tutustumassa I. maailmansodan museoon Musée de Grand Guerreen. Siellä oli nähtävänä ranskalaisten, saksalaisten ja liittoutuneiden vaatteita, aseita ja käyttöesineitä. Mielenkiintoinen osuus esitti eri maiden propakandaesineitä ja julisteita.
Sota kiinnosti vain tunnin ajan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohti Le Raincyä, jossa Catherine ja Sergé Narcy asuivat. Yritin soittaa heille muutaman kerran, mutta kukaan ei vastannut. Varsin tyypillistä. Mietimme, että mitä tekisimme jos he eivät olisikaan kotona.
Kurvasin heidän osoiteeseensa ja avasin portin. Soitin ovikelloa ja sisältä purkaantui Catherine ja Sergé Narcy sekä setterinsä Glenn. Catherinella oli naisystävänsä käymässä kylässä. Naiset lähtivät samointein koiran kanssa jonnekin ja me miehet jäimme oman onnemme varaan. Meillä oli melko runsaasti tuliaisia, jotka kannoimme yläkerran olohuoneeseen. Jääkaappi pääsi hetkelliseen lepoon.
tämäkin Dyane oli tulossa Suomeen
Aluksi junalla Le Raincyn asemalta Gare du Nordiin asemalle, josta vaihdoimme metroon. Saint Germainen asemalta nousimme maan pinnalle. Suuri osa nuorista miehistä hyppäsi lippuautomaatin puomin ylitse maksamatta matkaansa. Tällä kertaa ei ollut poliiseja ja järjestysmiehiä paikalla. Pojilla kävi tuuri.
Tutustuimme oikein sisältäpäin Sorbonnen yliopistoon, jossa Serssi on aikoinaan opiskellut. Serssi totesi opiskelijoiden olevan nykyään varsin nuoria, mutta hän opiskelikin Sorbonnessa kuusikymmentä luvun puolessa välissä viime vuosisadalla. Tämä oli opiskelumellakoiden aikaa, jolloin Pariisissa kaadettiin ja poltettiin monta sätkää ja tipparellua, sillä ne olivat keveitä ja melko helposti kaadettavissa.
Täältä jatkoimme Pantheoniin katsomaan kalkkikivestä rakennettua katedraalia, jota ei otettu koskaan kirkkona käyttöön. Sinne on haudattu monta ranskalaista merkkimiestä. Välillä kävimme bistrossa oluella. Minä olin ainoa, joka nautti ruokaa - kinkkuomeletin.
Usvaista Pariisia
Kiersimme latinalaiskortteleita muutamaan tunnin. Alueella opetettiin aikoinaan latinaa, josta nimi latinalaiskorttelit juontaa juurensa.
Lopulta käänteisessä järjestyksessä takaisin majapaikkaamme. Ensin Metrolla Care du Nordiin ja sitten junalla Le Raincyn asemalle, jossa Catherine oli meitä autolla vastassa.
Pariisilainen parkkeeraus
Catherine oli loihtinut loistavan maalaisruuan, jossa oli kanaa, vihanneksia, sieniä ja pekonia. Ruokajuomana punaista ja valkoista viiniä. Loppuillasta Serssi innostui hieman Finlandia vodkasta, jossa toimin ansiokkaana apurina. Melkein meni ilakoinnin puolelle. Mara ja Catherine nauttivat punaviinistä, mutta he vain esittivät hienompia ihmisiä.
Catherine ja Serssi ovat käyneet usein Suomessa. Serssi ainakin 10 kertaa. Joten tuttuja ihmisiä. Heidän koiransa nimeltään Glenn, rodultaan setteri, oli olemassaolostamme aivan yli-innokkaana. Päätään ravistaessaan keulasta lähti mahtavat kuolavanat. Se halusi olla huomion keskipisteenä ja nuoli Maran kasvot moneen kertaan. Itse yritin olla kovana ja koiran kiinnostus persoonaani pikkuhiljaa laantui. Ei ollut oppi oikein mennyt koiralle perille. Varsinkaan isäntä ei ollut isäntä, vaan koira oli ottanut isännän paikan. Serssi yritti hyssytellä ja puhella koiralla, mutta koira vaan nuoli häntä naamasta ja ei totellut lainkaan.
Varaosaliikkeessä
Hauska ilta päättyi aikanaan ja laskeuduimme Maran kanssa levolle- kumpikin omaan huoneeseensa. Oli hyvä ratkaisu.
Seuraavana aamuna tutuksi tullut ranskalainen aamiainen. Kahvi, sämpylä, voita ja hilloa. Aamiaisen jälkeen lähdimme nelistään torille. Myyjinä enimmäkseen arabit. Torilta en löytänyt mitään mukaani tai en oikeammin halunnut kantaa mitään mukanani, mutta muut löysivät. Torin jälkeen siirryimme vielä Supermarchén, josta ostin Bretagnen ciideriä ja saman alueen olutta Bretagnessa Narcyjen kesäpaikassa vuonna 2011 käyntimme muistoksi. Olimme silloin siellä Pian kanssa pari päivää Narcyjen vieraana.
Nautimme majapaikassamme kevyen lounaan ja valmistauduimme lähtemään kohti Conservatoire Citroënia, eli sitikkamuseoon. Se sijaitsi noin 15 minuutin päässä Narcyjen kodista. Catherine jäi kotiin.
Sitikkamuseossa
Museoon ehdimme juuri ja juuri, vaikka yritin Serssiä hoputtaa. Meillä oli hyvä keskustelu aikatauluista ja niiden noudattamisista. Museo sijaitsee Citroënin vanhojen tehtaiden alueella Aulnay-Sous-Boisissa lähellä A 3 moottoritietä. Kirjauduimme sisään ja pääsimme mukaan opastettuun ryhmään, jossa oli paljon vanhoja ihmisiä- melkein meidän ikäisiämme. Sinne pitää varata audienssi hyvissä ajoin, sillä sinne pääsee vain ryhmissä.
Opastuksemme oli ranskaksi, joten erkaannuin ryhmästämme melko aikaisin ja kuvasin mielenkiintoisia Citroën objekteja. Niitä oli varmasti kaikkiaan toistasataa. Jos edes riittääkään. Otimme kaikki kuvia ja minullekkin tallentui aika määrä kuvia TPV.stä viimeisimpiin konseptiautoihin.
Siellä oli näytillä paljon sätkäpohjaisia kulkimia ja mieltäni lämmitti nähdä vuonna 1987 Citroënille lahjoittamamme valkoinen sätkä, josta löysin apparin takaovesta mm. omankin nimmarin. Olen tästä lahjoittamisesta kertonut tarinassani "Miten minusta tuli rättäristi". Conservatoiresta ostin matkan ainoan matkamuiston - Citroën selkärepun. Vaikken varsinaisesti reppumiehiin kuulukkaan.
Pari tuntia taisi aikaa vieriä kun lähdimme tutustumaan Serssin harrastukseen - ampumaurheiluun. Heidän kerhonsa päämaja sijaitsi aivan Charles de Gaullen lentokentän kupeessa. Päästyämme kohteeseen Serssi havaitsi tulleensa paikalle ilman avaimia. Se ei meitä haitannut, sillä olemme Maran kanssa melko asevastaisia. Koska emme nähneet aseita, pyysimme Serssiä heittämään meidät jälleen Pariisiin. Tällä kertaa autolla.
Pariisi
Minulla oli toiveena päästä Riemukaaren huipulle ja Champs Elysén Citroën näyttelyyn. Kävimme aluksi 5 kerroksisen näyttelyn läpi, jossa esiteltiin mm. Citroën Cactusta. Ylhäältä alas oli tehty paksu putki, jossa sai laskea vauhdilla vintiltä katutasoon. Emme osallistuneet tähän hullutukseen, jos vaikka olisi jäänyt mahastaan kiinni jossain mutkassa. Alkaa nyt siellä parkumaan suomeksi:"apua mä oon juuttunut". Olisi herättänyt melkoista kummastusta. Alakerrassa oli Sebastian Loebin rata-auto. Täältä jatkoimme vielä viereiseen Renaultin esittelytilaan, jossa esillä mm. Red Bullin Renault formula 1 auto.
Kävimme Champs Elyséllä Peleforth oluella. Tai oikeastaan Serssi ja Markku joivat belgialaista Achtegemiä. Naapuripöydässä sedät nauttivat simpukoista. Olisi niin tehnyt mieli kattilallista mousseleita, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä.
Citroen myymälän satoa
Oluen jälkeen siirryimme riemukaarelle. Maksoimme sisäänpääsymme. Kiipesimme Maran kanssa ylös, mutta Serssi ei halunnut tulla, joten hänelle oli aika tuleva pitkäksi meidän kavutessamme ylös. Portaat olivat jyrkät, kierteiset ja niiden askelväli oli melko korkea. Aina välillä piti hetken levätä, sillä jalat tahtoivat mennä hyytelöksi. Nuorena poikana olisin portaat mennyt keveästi, mutta painoni ja kierteiset portaat eivät olleet paras yhdistelmä. Ylhäällä kuitenkin kävimme ja maisemat pimeässä Pariisissa oli huikeat.
Kerrassaan tutustumisen arvoinen kokemus. Ylhäältä näkyi Eiffel torni, Sacré Coeur, La Défensen alue ja vaikka mitä. Alastulo olikin paljon helpompaa ja tapasimme Serssin meitä odottelemassa. Päästyämme alas näimme erilaisiin sotilasasuihin sonnustautuneita sotilassoittajia. Muita en tunnistanut kuin Ranskan Muukalaislegionalaiset. Oli alkamassa jonkinlainen soittoesitys tuntemattoman sotilaan ikuisen tulen ympärillä, jota emme jääneet kuitenkaan odottelemaan. Olisi ehkä kannattanut.
Champs Elysé oli sonnustautunut joulukoristeisiin. Joulumökkejä oli kymmeniä kummallakin puolella bulevardia ja jouluvaloja kaikkialla. Haimme automme parkkihallista. Isäntämme ei ollut tietoinen parkkihallin katossa olevista vihreistä ja punaisista valoista.
Kerrottuani niiden merkityksen, hänen piti kotona kysyä Catherinelta valojen polton syyn. Catherinekin luuli niitä aluksi koristevaloiksi. Sanoin niiden osoittavan vapaita ja varattuja paikkoja. Serssin mielestä se olikin erittäin hyvä idea, jotta ensi kerralla voisi valoja seuraamalla katsoa vapaat pysäköintipaikat. Totta.
Narcyjen keittiössä
Tänään
nautimme viiniä päivällisen lisukkeeksi. Ranskalaiset kun
eivät pidä viiniä alkoholijuomana, vaan elintarvikkeena. Aamulla
heräsin jo noin klo kuusi, mutta koska olimme sopineet nauttivamme
aamiaisen vasta klo kahdeksan, suoritin pikku järjestelyjä kuten
suihkimiset ja kasvojen venytyksen sekä eheytyksen ennen aamiaista.
Pakkasin tavarani ja katselin naapurihuoneeseen, onko kaveri vielä
hengissä.
Kuorsauksesta päätelleen, toimiva kapistus. Siinä aamutoimien aikana ostin Serssiltä kaksi misukaa vanteilla ja Mara nastalliset Kleberit. Eivät olleet kalliit. Maksoivat 30,-/kpl vanteilla. ja pintaakin reilusti jäljellä. Ranskalaisen aamiaisen jälkeen halaukset ja au revoirit sekä kohti sateista Normandiaa.
Normandiaan
Pariisissa melkoisen tiukka aamuruuhka. Piti koko ajan varoa moottoripyöriä ja skoottereita, jotka pujottelivat autokaistojen välillä. Jos olit tiellä, tuli mahdollisesti potku auton kylkeen tai nyrkiä peiliin.
Meillä oli matkaa Caeniin, jossa toisen maailmansodan ja Normandian maihinnousun museo sijaitsi, vaivaiset 250 km, joten matka sujui heti Pariisin jälkeen varsin hyvää vauhtia. Suurin osa tiestä oli maksullista, joten tilaa oli runsaasti. Nuukat ranskalaiset ajavat mieluimmin kantateillä, mutta me kiireiset matkailijat olimmekin toista maata. Rahaa kului, mutta talvella tehdään rahaa lisää. Tosiasiassa koko Ranskan retkellämme poltimme rahaa vain 30-40 € maksullisilla teillä. Maksukioskeja sijaitsi melko tiheästi. Joskus vain 20 km.n välein.
Lopulta löysimme museon. Museo oli hienosti rakennettu. Siellä oli mm. melkoinen pala Stalingradilaisesta talosta, ranskalaisesta bistrosta, Leningradin piirityksen aikainen ruumiskelkka ja saksalaisen sotilaan autenttinen puuristi. Paljon erilaisia sotafilmejä, esineitä ja dokumentejä. Viivyimme museolla reilun tunnin, sillä nämä eivät ole kovin mieltäylentäviä paikkoja. Kuitenkin kokemisen arvoinen kohde.
Jatkoimme matkaamme kohti pientä Honfleuria ja sen kalastajakylää. Alue on kesällä varsin hurmaava, mutta näin myöhään syksylläkin edelleen kaunis ja kuvauksellinen. Sisäsatamassa oli runsaasti purjeveneitä, pieniä moottoriveneitä ja kalastaja-aluksia.
Löysimme kalaravintolan, jonne tietysti astuimme sisälle ja tilasimme vihdoin kauan odotetut simpukkakattilat. Kummallekin omansa ja eri kastikkein. Maralla ruokajuomana valkoviiniä ja minulla proosallisesti olutta. Simpukat olivat herkullisia ja syötyämme, menin vessaan ihan vain tarkastuskäynnille. Ei siitä sen enempää, mutta tein työtä päästäkseni vessasta ulos. Askartelin pitkään, mutta lopulta olin vapaa. Voin sanoa, että pelastuin lopulta hotelli helpotuksesta.
Kyllä simpukat olivat hyviä
Aterian
jälkeen kävelimme pitkin sateisia kylän katuja ja ostimme
paikallisia keksejä pakattuina peltiseen kaminaan ja sätkään sekä
muita paikallisia erikoisuuksia.
Koska olimme Calvadoksen maakunnassa, osti Mara putelin tuota voimajuomaa.
Honfleurista, joka sijaitsee Le Havren etelä puolella, jatkoimme kohti Saint- Saénsia, josta olin varannut meille 75 neliöisen huvilan. Matkaa oli reilut sata kilometriä. Pimeässä ajaminen ei näillä kilometreillä ole herkkua ja varsinkin kun oli sumua ja sateista niin vielä vähemmän.Löysimme osoitteemme, mutta missään ei paikan nimeä. Soitin emännälle ja hän avasi oven ja kertoi, ettei paikka ole siinä vaan heidän puutarhassaan. Aivan yhtenäisen talorykelmän takana. Olin jo Suomessa ilmoittanut summittaisen tuloaikamme.
Siinä edessämme seisoi kaksikerroksinen talo, jossa paloi jo valmiiksi valot sisällä ja ulkona. Talo oli komea sisältä. Sisäänastuessamme edessämme oli hyvin varusteltu keittiö, vieressä suurehko olohuone ja yläkerrassa 2 makuuhuonetta ja yhteensä 5 sänkyä. Suihkuhuone oli kaikkiaan varsin tyylikäs. Jääkaapissa oli olutta ja viiniä maksua vastaan. Myynnissä oli lisäksi marmeladia joista ostin kaksi purkkia kotiin vietäväksi. Heillä oli maatila Nizzan lähellä, josta nämä herkut tulivat
Beaujolois viiniä kahdelle
Istuimme Maran kanssa iltaa istuen lähikaupasta hankittuja eväitämme syöden ja TV:tä seuraten. Ruokajuomana pullo uuden sadon Beaujolais Noveau viiniä. Puteli maksoi 3,75€. Kyseinen viinihän lanseerataan marraskuun kolmantena torstaina. Eli pullomme oli ollut kaupassa vasta viikon, kun ahnaat kätemme tarttuivat siihen kiinni. Maistelimme lisäksi Andrén antamasta geneveripullosta pieniä tujauksia ja lopulta kapusimme yläkertaan. Minä yövyin parisängyssä ja Mara yhden maattavassa.
Aamulla sovitusti klo 8, talon rouva tuli tekemään meille normaalin ranskalaisen aamiaisen; voimakas kahvi, patongit, pullat, hillot, jugurtti ja appelsiinimehu kuuluivat kuvioon.
Kohti pohjoista
Maksettuamme 85€, jatkoimme matkaamme kohti Belgiaa, jonne oli matkaa reilut 350 km. Matkallamme oli keltaisia rypsi,- tai rapsipeltoja. Löysimme jälleen kerran itsemme Hoegardenin olutpanimosta, jossa nautimme kevyen juustokuorrutteisen kinkulla höystetyn endiivilounaan kera Hoegardenin vehnäoluen. Endiiveitä olen syönyt Belgiassa usein, mutta täällä kotona sitä on harvoin tarjolla. Se on maan sisässä kasvava valkoinen kaali. Sukkulan muotoinen. Ja varsin maittavaa.
Hoegardenista oli reilu 6 km Tieneniin, jossa sijaitsee Citro- Partsin myymälä. Heillä oli inventariopäivä ja liike oli suljettu eikä siellä voinut tehdä ostoksia, mutta olimme sopineet voivamme tulla hakemaan tilauksemme. Ja näin teimmekin.
Täältä matkamme jatkui kohti pohjoista ja Zutphenia, jossa olisi meidän seuraava hotellimme. Matkaa noin 250 km. Hollannissa välimatkat ovat pieniä ja jatkuvasti tulee autoja sivuteiltä, vaikka liikenneratkaisut olisivat kuinka hyviä tahansa. Satuimme liikkumaan juuri iltaruuhkan aikaan. Ruuhkat olivat puuduttavia ja aikataulumme petti noin tunnilla. No lomallahan ei ole koskaan kiirettä, mutta ruuhkassa seisominen oli väsyttävää. Jälleen oli sateista ja pilkkopimeää. Onneksi vaihdoin edellisellä huoltamolla Hoegardenissa mukaan ottamani pyyhkijänsulat.
Hotellille päästyämme otimme sateenvarjot mukaamme ja tepastelimme tutuksi tulleeseen Mykonoksen kreikkalaiseen ravintolaan. Mara tilasi meille kreikkalaisen alkupalan, joka olisi minulle riittänyt. Siinä oli mustekalanrenkaita, lohta, taramasalaattia, rapuja ja katkarapuja. Kyytipoikana Retsina ja Outzo. Pääruuaksi valikoitui Onassis teller, eli Onassiksen lautanen, johon sisältyi lihavalikoima ja erilaisia vihanneksia. Kaikkea emme kuitenkaan enää saaneet syötyä. Vatsareppu on meilläkin rajallinen.
Sitten vain suorinta tietä kohti Hamphshire hotelliamme ja nukkumaan. Aamulla kahdeksaksi läheiseen ostoskeskukseen ostamaan kahvia, keksejä, olutta ja Pialle Oldtimer lakuja. Emme ottaneet hotellissamme aamiaista, sillä se maksoi 17€ per naamari.
Zutphenin kadut olivat remontissa. Joka paikassa kiertoteitä, mutta hieman jälkeen aamu yhdeksän olimme Burtonilla. Kaveri joka oli ottanut vastaan tilaukseni tuli yläkerran konttorista alakerran myymälään, joka olikin hieman keskeneräinen.
Burton tuntuu laajenevan jatkuvasti. Saimme tavaramme ja veimme heille tapamme mukaan muutaman konvehtirasian. Tutustuimme jälleen heidän kokoamisosastoonsa, sillä olin saanut Niemisen Karilta tehtävän selvittää kampiakselin etummaisen hammasrattaan ajoituksen. Selvisi, ettei etulaakerin vaihto kannata, sillä kiertokangen alalaakerit ovat sen verran heppoisia, ettei hommalla ole pidemmän päälle siunausta.
Otin pari kuvaa heidän jigistään, mutta kuvista ei tullut kovin hyviä, koska kaveri liikutti jigiä kädessään. Kammet ja nokka-akselit eivät nykyään ole niin kalliita, etteikö niitä kannattaisi hankkia uudelleenkasattuina.
Jälleen Saksassa
Kukkaro tyhjänä yritimme kiertoteiden viidakon läpi löytää tietämme kohti Saksan maata. Bad Bentheimissä, kävimme sen verran että nostimme kummatkin 400€ automaatista. Kävimme vielä Duckservicessä ostamassa muutaman käytetyn osan ja siitä sitten Wildeshauseniin, jossa jälleen tankkasimme ja nautimme jälkeen jääneen aamiaisen. Mara omalta osaltaan bratwurstin ja minä currywurstin ranskanperunoin. Hyvä aamiainen. Otin lisäksi ätläkän puddingin jälkiruuaksi, mutta se oli liian makeaa, joten jätin sen kesken.
Melko hyvää nopeutta pitäen jatkoimme Lyypekkiin tarkoituksenamme osallistua joulumarkkinoihin, vaikka emme niin kovin jouluisia ihmisiä olekkaan, vaikka Maralla harmaa parta onkin.
Kaupungissa markkinat olivat juuri tänään alkaneet ja oli perjantai, jolloin kaupungissa oli paljon ihmisiä ja parkkipaikat olivat kortilla. Fünfhausen kadulta löysimme parkkitalon, jonne oli pitkä jono. Siinä odotellessamme, tuli eräs nainen sanomaan, että seinän vieressä on paikka, johon voimme ajaa. Mara antoi naiselle vitosen. Olimme suuressa epätietoisuudessa teon laillisuudesta. Kuitenkin sen enempää miettimättä kävelimme Raatihuoneentorille.
Porukkaa oli niin paljon, ettei kulkemisesta tahtonut tulla mitään. Lopulta kyllästyimme ja etsiydyimme tuttuun ravintolaan. Sekin oli melkoisen täynnä, mutta saimme kuin saimmekin itsellemme pöydän. Mara nautti maalaissalaatin ja minä otin gulashikeiton. Ruoka oli hyvää ja tunnelma tiivis, tosin auton sijainti parkkitalon edustalla huoletti, mutta aivan turhaan. Auto oli paikallaan ilman plommia tahi sakkoa.
Yhdeksän pintaan ajoimme Traven Skandievenkajn satamaan, jossa selvisi että laiva on kolme tuntia myöhässä. Se ei ollut vielä edes satamassa. Kävelimme Sari Bernerin kauppaan tekemään viime ostoksia ja baarissa nautimme Holsteinit. Jos ei kukaan tiedä mitä Holstein on, kerrottakoon sen olevan olutta ja maakunta, jossa juuri oleilimme. Yllätys, yllätys.
Koti kajastaa - melkein
Istuimme autossa puoli yhteen yöllä ennenkuin pääsimme laivaan. Oletimme laivan kuitenkin lähtevän ajallaan eli klo neljä aamulla. Ennen neljää laivalla oli sairaskohtaus ja joku matkustajista kiidätettiin Lyypekkiin sairaalaan. Meillä oli jälleen ikkunallinen ulkohytti, josta saatoimme seurata matkan tulevaa edistymistä. Tosin ennen sitä kävimme baarissa maistelemassa pari olutta.
Heräsimme seuraavana aamuna vasta klo 11 ja kävimme nauttimassa kupillisen kahvia ja sämpylän. Välillä katselimme hytissä laivan TV:stä infokanavan kartalta laivan sijaintia ja totesimme aluksen olevan varmaankin noin kolme tuntia myöhässä aikataulustaan. Laivamme oli M/S Nordlink, joka on Italiassa valmistettu kuten Fiatitkin.
Kun ei kaikki aina kulje suunnitellusti, hyttimme lukkokin alkoi reistailla eikä huolinut hyttikorttiamme. Koska laivan respa ei ollut toiminnassa, etsimme baarista henkilökunnan edustajan, jolle huomautimme tilanteestamme. Hän teki uudet kortit, mutta niilläkään emme päässeet hyttiimme. Lopulta hän teki muovikortit, mutta nekään eivät toimineet. Laivan huoltomies olisi voinut vaihtaa hytin lukkoon patterin, mutta syystä tai toisesta häntä ei saatu kiinni.
Ikkunallinen ulkohyttimme vaihdettiin neljän hengen vastaavaan. Jotenkin tuntui, että hyttimme ikkunakin olisi ollut suurempi. Tilaa oli ja vessa oli kaksi kertaa suurempi kuin vanhassa. Telkkari oli hieman pienempi, mutta se ei vaikuttanut olemiseemme. Olimme hyttiimme sangen tyytyväisiä.
Iltapäivällä kahden aikoihin kävimme laivan kaupassa, jossa tapasimme laivan purserin, jolta tivasimme laivan aikataulusta. Hän yritti aluksi kertoilla liirumlaarumeita, mutta hänen oli lopulta pakko todeta laivan olevan noin kolme tuntia aikataulustaan jäljessä, kuten olimme laskeskelleetkin. Mara oli aikoinaan ollut laivalla töissä, joten hänellä oli hieman taustafaktaa. Tiedustelimme, että olisiko ollut aivan mahdotonta ilmoittaa matkustajille tilanteesta.
Stuertti totesi rekkamiesten nukkuvan päiväuniaan hyteissään ja heitä ei kuulutuksilla sovi häiritä. Jatkoimme, että ihmisten tulisi tietää kuitenkin muuttuneesta tilanteesta. Olihan joillakin jatkoyhteyksiä eivätkä kaikki osanneet lukea infokanavia.
Hän lupasi laittaa infoa ennen ruokailun alkua noin klo 18 ja ruokasalissa kuulimmekin kuulutuksen, jossa valehdeltiin laivan lähteneen myöhässä, mutta totuus oli, että laiva kulki syystä tai toisesta 19,5 solmua tunnissa 25.n sijasta. Eli jossain oli teknistä vikaa, jota ei haluttu kertoa.
On selvää, että teknisiin laitteisiin saattaa tulla vikoja, mutta voihan sitä asiakaspalvelun nimissä ilmoitaa heille, jotka tavallaan pitävät laivayhtiötä hengissä. Homma oli täysin kapteenin tahi perämiehen tiedossa. Sangen outoa käytöstä.
Illalla kävimme syömässä illallisen ja nautimme kahvin ja konjakin. Aamulla heräsimme kuulutukseen, jossa kerrottiin laivan olevan edelleen 3 tuntia myöhässä ja yhtiö tarjoaa ilmaisen aamiaisen kaikille.
Aamiainen nautittiin, mutta ei millään huippufiiliksillä. Olisi ollut kaikkea tekemistä sunnuntaipäivälle. Istuimme vielä noin tunnin autoissamme, jotta totaali myöhästymisemme oli noin neljä tuntia. Se on paljon kun ei tiedä oikeaa syytä.
Satamasta ajoimme firmaani tyhjentämään kaikki ylimääräinen. Matka oli kaikkiaan onnistunut, mutta Finnlinesistä jäi tällä kertaa melko huono maku. Kilometrejä tuli neljän päivän ajoksi melko kohtuulliset 2550 km. Kaksi päivää liikuimme ilman omaa autoa Pariisissa, joten kilometrejä ei tällöin tullut.
Henkka
Kommentit
Lähetä kommentti