1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86


Mikä se on?

Raid Laponie oli 2 CV-kuljinten ja ihmisten välinen yhteistyö ajaa Suomen itälaitaa pitkin Rovaniemelle asti, josta se suuntautui Kittilän kautta Norjan puolelle Kautokeinoon ja Euroopan pohjoisimpaan autolla päästävään pisteesen, Nordkappiin asti. Nordkapista palasimme Karigasniemen ja Kaamasen kautta.

Ajatus tämäntyyppisestä ajosta on ehkä juolahtanut monen mieleen jo aikoja sitten. Itselläni ajatus syntyi matkatessani Isomäen Jukan kanssa Vaasaan kevättalvella -84. Ajon aikana pyörittelimme asiaa mielessämme jonkinlaisena fantasiana, jota ideoimme ja rajasimme realistisiin raameihin. Raid Saharasta se idea ehkä irtosi, syntyi halu tehdä jotain vastaavaa, tosin päinvastaisissa olosuhteissa.

Syksyllä Castrénin Henkkakin innostui ajatuksesta. Hän oli kesällä osallistunut ruotsalaisen Robert Svartholmin Polar Raidiin Jokkmokkin ympäristössä ja sai vihiä Robertin ja Per Westinin aikomuksesta käydä talvella Norkapissa. Niinpä mekin sitten aloitimme vuoden -85 siellä. Tämän matkan jälkeen olimme varmoja siitä, että Raid Laponie on järjestämisen arvoinen. Henkkahan oli Hupimestarina, joten Killan järjestämä Raid tuntui loksahtavan kohdalleen.

Jaosporvarikokouksessa 85 Hauholla matkailutyöryhmä esitteli ajatuksen. Silloinen oltsu Seppo Niemi kauhisteli kuullessaan, että sulaan tiehen tottuneet ulkomaalaiset ottaisivat osaa. Myöhemmin Seppo ilmoittautui Jorma Meron kanssa ja nyt lähinnä vain naureskelee. Jp kokous suhtautui Raidiin suopeasti, vaikkakin joukossa oli yksi soraääni. (”Mitä me aletaan ulkomaalaisille mitään järjestämään…”)

Raidin järjestelyyn osallistui sangen suuri sakki. Timo Kekolahti rengasvuokrauksesta ulkomaan eläville ja muutamasta sponsorisopimuksesta. Huilan Jukka ja Lauri Kivinen järjestivät jäärataharjoittelun jääradalle, jonka Kouvolan jaos oli varannut käyttöömme. Muista järjestelyistä vastasi matkailutyöryhmä: Matti Teppo, Henkka Castrén, Jukka Isomäki ja Jakke Leinonen.

Työskentely aloitettiin heti keväällä. Kesällä kansainvälisessä kokoontumisessa Englannissa Raidia mainostettiin juhlateltassa plakaatilla, jossa oli reittikartta ja muut tärkeimmät tiedot. Täällä ilmoittautui heti kymmenkunta ulkomaalaista. Myös useissa keski- eurooppalaisklubien lehdissä oli kokosivun mainoksia. Ilmoitus oli tehty siten, että se karsisi mukaan vain aktiivista ja itseensä luottavaa väkeä. Vähitellen osa peruutti tulonsa, ja lopuksi Raidille osallistui vain n. 5 ulkomaalaista autokuntaa.

Syksyllä teimme sopimukset majoittujien kanssa. Tarkoituksemme oli yöpyä vaatimattomasti ja halvalla. Keräsimme informatiopaketin Suomesta ja lähetimme osanottajille ensimmäisen Raid Laponie- lehtisen. Myöhemmin monistimme 30- sivuisen englanninkielisen lehden, jossa oli kaikki tarvittava tieto auton lämpöeristyksestä saunomiseen. Samaisesta lehdestä teimme ohuemman version sponsoreille ja matkan varrella oleville paikallislehdille.

Keräsimme taaksemme parikymmentä sponsoria ja jokainen autokunta sai näin tukea tavarana tai alennuksina satojen markkojen arvosta. Mobil antoi synteettistä öljyä sekä koneelle, että vaihdelaatikolle. Nella-tex möi halvat haalarit Raid painatuksella. Super Power lainasi ja möi alennuksella Super Power-akkuja. Esselte System antoi taskulaskimet. E-liikkeet Saludo kahvia yhteisiin hetkiin ja Panda matkaevästä. Auto-Artikkelista saimme huoltopakkaukset: tulpat, kärjet, tuulettimen hihnan, ja öljynsuodattimen. Esso Juha Holm antoi kaksi huoltohallia käyttöömme. Lisäksi Auto-Paris lähetti varaosa,- ja huolto Dyanen mukaamme koko matkallemme. Kiitos kaikille.

LAUANTAI 25.1.

ulkomaalaiset saapuivat laivoilla Suomeen ja tekivät isäntäperheiden kanssa ostoksia jne.

SUNNUNTAI 26.1.

Aloitimme autojen huolto- ym. toimenpiteet klo 12 Mechelininkadun Essolla Helsingissä. Vaihdoimme Mobil-öljyt neljään autoon kerrallaan, samoin renkaat. Sponssipusseja jaettiin, tarroja teippailtiin ja Hesan jaoksen väkeä vieraili paikalla. Täydellinen muurahaispesä.

Laajan Matti oli soitellut aamulla Isomäen Jukalle mistä lie asiasta- ja löysi itsensä päivällä huoltamolta. Muutaman kehoituksen kuultuaan Matti sitten saikin Raid kipinän, ajoi pakunsa nosturille ja tuokiossa kaunis punainen maali sai pintaansa useita tarroja. Pienellä keskustelulla pomonsa kanssa Matti pidensi vapaapäiviään muutamalla päivällä ja lähti kuin lähtikin mukaan. Niinhän se on, että mies päättää eikä aikaile!

MAANANTAI 27.1.

Kokoonnuimme Paavon patsaalle Stadionin kupeeseen klo 9. Osa porukkaa oli käynyt tankkaamassa sponsori- Essollamme. Ana Ylikojola luki ”Young” Reg Myhillin tervehdyksen ja julisti Raidin alkaneeksi. Henkka lähti vetämään joukkoa kohti Kouvolaa. Jäimme Isomäen Jukan kanssa viemään belgialaisia matkatoimistoon, sillä Raidin jälkeen heillä oli tarkoitus vierailla Leningradissa. Viisumianomukset saatiin kuntoon ja lähdimme märästä Helsingistä.

Lahden moottoritiellä sattui reissun ensimmäinen haveri: meidän 652 kuutioinen kone leikkasi kiinni. Hellurei ja hellät tunteet! Jäähdyttelimme konetta ja jatkoimme matkaa, mutta sama toistui vielä kaksi kertaa. Koneeseemme oli ilmaantunut selvä sivuääni. Mielessä kävi jo ajatus Helsinkiin paluusta ja koneen vaihdosta, mutta päätettiin ”vielä katsoa”.

Kuusankoskella meitä oli vastassa jaoksen edustus, joka ohjasi meidät jääharjoitteluradalle. Sääolosuhteet olivat hiukan heikot, sillä jäälle oli sulanut lammikoita, mutta ne eivät tuntuneet ulkomaalaisten menoa haittaavan. Kivisen Late ja Huillan Jukka perehdyttivät heitä jäälläajamisen hienouksiin. Laurin kertoman mukaan taidot olivat jo erittäin hyvin hallussa. Kuinkahan monelta suomalaiselta onnistuu Sitikan perän heittäminen?

Jäällä tehtiin muutakin: Tepon Matti yritti narrata ahvenia pilkillä saamatta ainuttakaan jäälle. Jääkaira kuitenkin inpiroi ulkomaalaisia kairauskisaan – Häjyy Lejo Hämäläinen rei´jtti jään nopeimmin.

Radalta lähdimme Hilloman lomakylään n. 30 km Kuusankoskelta pohjoiseen. Iltaa vietettiin Hämäläisen Samin 6- vuotissynttäreillä ja saunalla. Ulkomaalaisille tuli ensimmäinen tilaisuus saunoa; tullakseen ”Super Finniksi”. Heidän piti saunoa kolme kertaa.

Tästä jatkaa Henkka...

TIISTAI 28.1.

Olimme viettäneet rauhallisen yön Hilloman lomakylässä. Mökit olivat siistejä ja lämpimiä. Yöpyminen maksoi 55:- sisältäen aamiaisen, joka olikin aivan mahtava. Puurot, kahvit, munat ja mehut sekä voileivät kahveineen kuului hintaan ja palvelu oli ystävällistä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme tuossa kahdeksan maissa kohti Kuusankoskea, joka sijaitsee noin 30 km Hillomasta etelään. Yöllä oli pyryttänyt ja tiet olivat auraamatta, joten sovimme, jokaisen voivan lähteä reissuun, kun olisi valmis.

Parhaiten ajaminen onnistui vasemmalla puolella tietä ja edelläolijat varoittelivat jälkijoukkoa vastaantulijoista LA:lla. Matka kesti kauan, mutta klo 9.10 olimme Voikkaalla, josta oli vielä matkaa paperitehtaalle. Jonkin Esson pihalla tapasimme paikallisen alkuasukkaan Sakari Tikan, joka oli Raidillemmekin lähdössä. Hänen johdollaan ajoimme paperitehtaalle, jossa paikan edustajat jo meitä odottelivatkin.

Tehdas oli valmistunut vuonna 1983 ja oli sillä hetkellä maailman suurin ja nykyaikaisin. Ostohalukkaille voin paljastaa tehtaan arvoksi noin 500 milj., joka vastaa 600 m:n pinoa satasia. PK 8:lla työskenteli kaikkiaan 60 henkeä 5:ssä vuorossa, eli 12 henkeä/vuoro.

Paperikone 8 valmisti offsetpaperia noin 60 km/h 8,5 m leveänä ratana. Kone valmistaa paperia n. 1000 km päivässä, joten valmista tulee.

Pihalla kiittelimme opastamme ja lähdimme ajelemaan kohti Lappeenrantaa, jonka piti sijaita jossain idässä. Meidän tuli olla kyseisessä kylässä klo 12, joten ei muuta kuin baanalle.

Luumäen motellin jälkeen näin taustapeilistä keltaisen Tiinan, joka osoittautui Maakaasu Penan ohjastamaksi. Kyydissä Laineen Seppo ja perässä ajoi jaoksen muita puuhaihmisiä. Olimme tähän asti käyttäneet kanava 16:tta, josta johtuen en päässyt heti Penan kanssa puhekontaktiin, mutta asia järjestyi seiskalla.

Vedimme parkkiin noin 7 km ennen Lappeenrantaa ja jäimme odottamaan jälkijoukkoja starttiakkuineen. Pystytimme Raid Laponie lakanan ja juttelimme itämaalaisten kanssa. Otimme kuvia ja odotuksemme palkittiin,- tulihan ne loputkin. Ajoimme letkassa kohti Lappeenrannan toria, jonne osa tuli normaalisti ja osa eksyen.

Paikalle oli tullut valtavasti paikallisia sitikalla rikastettuja ihmisiä. Jaoksen edustajatar puhui ulkomaan eläville kunkin omalla kielellä, joten ulkomaalaiset tunsivat itsensä melkein kotimaisiksi.

Foreinerit saivat sätkän lämmityslaitteen, eli hyppynarun ja Lappeenrantalaiset tarjosivat ulkokoreasti vain ulkolaisille Vedyn ja Atomin. Kyllä minä ainakin tunsin itseni ulkolaiseksi kuultuani miten he puhuivat vieraille ihmisille, mutta pääasia, että ymmärsivät toinen toisiaan.

Jätimme jäähyväiset Lappeenrantalaisille, mutta Pena ei varmaan käsittänyt tätä, vaan lähti vetämään letkaamme kohti Imatraa. Imatran jälkeen käännyimme kohti Sulkavaa, tarkoituksenamme ylittää jokin paikallinen vesistö lossilla. Ennen lossille tuloa pysäytimme ja keittelimme kahvia odotellen jälkeenjääneitä.

Heitä ei koskaan kuulunut, joten ylitimme veden ja tulimme paikkaan, joka muistutti Punkaharjua. Sulkavan Vekarantie olisi todella kaunista kesäaikaan. Tie oli mutkainen ja mäkinen ja kummallakin puolella tietä olisi välkkynyt vettä, jos olisi ollut kesä. Savonlinnassa tankkasimme ja siinä rytäkässä meni Late, Laajan Matti, Kaija ja Matti Teppo sekä Paul ja Mark ohitsemme. Huoltoasemalle jäivät Pena, Roope ja Jokke sekä minä.

Ostimme juotavaa ja jotain mussua ja lähdimme kohti Kerimäkeä, jossa meidän tuli olla klo 18. Olimmekin ajallamme ja niin oli kaikki muutkin, joten ei muuta kuin tutustumaan kirkkoon. Kirkko oli kylmillään ja korjausten alla. Olimme informoineet väärin kirkon historiasta ulkomaalaisia, mutta oppaan oikaistua meitä, emme halunneet kertoa totuutta kirkon rakentamisesta ulkolaisille, vaan jaoimme auliisti mystiikkaa ulkolaisille kotona kerrottavaksi.

Olimme kertoneet heille kirkon arkkitehdin olleen englantilaisen ja työmiesten olleen suomalaisia ja mittayksiköiden ero oli vaikuttanut siihen, että kirkosta tuli 3 kertaa liian suuri. Totuus oli se, että Kerimäen emäseurakunta oli erittäin suuri, eli noin 16,000 henkeä ja se tarvitsi suuren kirkon. Suurina juhlapyhinä tämä 5000 hengen kirkko tahtoi jäädä pieneksi. Ennen vanhaan oli lisäksi kirkossakäynti pakko. Arkkitehti ei ollut englantilainen vaan suomalainen Anders Granstedt.

Täällä Maakaasu Pentti huomasi, että olimme jättänet muille Lappeenrantalaisille jäähyväiset, joten hänkin päätti lähteä Karjalan laulumaille.


Kerimäeltä lähdimme pienten eksyilyjen jälkeen kohti Kiteen Pajarinhovia. Sinne oli tullut kiltalaisia Joensuusta, Varkaudesta, Rantasalmelta ja Savonlinnasta. Istuskelimme jonkinaikaa iltaa paikan baarissa, kun havaitsimme, ettei belgialaiset olleet keskuudessamme. Jaken kanssa lähdimme ensin Tasapään mökkikylään, koska sattoihan olla, että tasapää belgeille oli tullut koti-ikävä. Ei löytynyt,- joten kävimme Kesälahdella, kun ei ole siellä tullut käytyä pitkiin aikoihin. Ei näkynyt ketään tuttua, joten ajoimme takaisin Kiteelle. Belgialaiset olivat löytäneet itsensä sillävälin majapaikkaamme. Illalla seurasimme tv:stä Challenger sukkulan räjähtämistä lennon alkuvaiheessa. Pisti hiljaiseksi.

Yövyimme todella hienoissa 6:n hengen mökeissä. Osa meistä nukkui aivan normaalin yön.

KESKIVIIKKO 29.1.

Aamulla oli Rajarin Hovin ravintolaan katettu breakfast, joka oli hintansa arvoinen. Paikalla oli myös pari,- kolme lehti-ihmistä ja eräs heistä kertoi Tohmajärvellä olevan mahdollisuuden ajaa jääradalla. Joukkomme lisääntyi turbo Saabilla ja yhdellä paikallisella sätkällä, jonka ohjastajasta Hämäläiset saivat jäälle hyvän ja kärsivällisen lapsenvahdin. Toivoisinpa vain, että kaikki reitille kannustamaan tulleet henkilöt olisivat laittaneet nimensä Isomäen Jukan edustaman Pohjanmaan jaoksen tapahtumakirjaan.

Jonostamme erkaantui Matti Teppo, joka lähti viemään Kaijaansa Kaijan kotiin Nilsiään. Syynä oli rouva Tepon sairastuminen.

Jäällä ajoimme kuin vieraan talon porsaat. Otimme ulkolaisille aikoja ja nopein oli Pierre (B), Jose (P), Mark (GB), - tässä järjestyksessä. Paikalle saatiin jokamiesluokan kuplakin, joka hämmästytti suuresti ulkolaisia ystäviämme. Kuplanomistajan vaimokin oli paikalla ja hän oli ottanut palkintoja jokamiesluokan kisoista ehkäpä enemmän kuin miehensä. Late sanoi kysyvänsä tavalliselta huivipäiseltä suomalaiselta naiselta, jos hän haluaisi yrittää kuplalla muutaman kierroksen, siten että joku ulkolainen voisi tulla kyytiin. Nainen laittoi kypärän päähänsä ja Mark istui kyytiin luullen menoa hiljaiseksi, sillä hänhän ei tiennyt naisen ajavan oikein kilpaa. Pari kierrosta Markia vietiin kuin postisäkkiä. Late kertoi, että Suomessa jopa naiset ajavat erittäin kovaa. Ulkolaisilla ei ollut tähän mitään lisättävää ja jälleen saimme aikaan uuden myytin.

Jäällä tehtiin kaksi ryhmää, joista toinen oli erittäin nopea ja toinen nopea. Erittäin nopeat ajoivat keskinopeudella 80 - 90 km/h ja nopeat 50-60 km/h. Me erittäin nopeat: Roopet, Latet, Laaja, Paul ja meikä ajoimme uuden Wärtsilän kautta Ilomantsiin. Nautimme apetta ja jatkoimme pikkuteitä kohti Lieksaa. Tarkoituksemme oli ylittää Pielinen Vuontislahden kohdalta, mutta jäällä oli vettä, joten sinne ei voinut ajella. Teimme U- käännöksen ja jatkoimme kohti Lieksaa ja Bombantaloa, jossa meidän tuli olla klo 19.00.


Osa jäi Bomballe syömään ja osa meistä jatkoi kohti Sotkamoa, jossa sijaitsevassa Jäätiön lomakylässä oli tarkoituksemme yöpyä. Pienen etsimisen jälkeen löysimme paikan. Sen oli löytänyt Nurkkalan perhe Raahesta ja pari Kajaanilaista. Kertoivat siellä olleen muitakin Kajaanilaisia, mutta kyllästyneenä odottelemaan. Terveisiä vain Elsalle ja Samulille ja keitä sitten olikaan. Mainittakoon, että Nurkkalat ajoivat Jäätiölle vartavasten noin 500 km, ajaen yöksi takaisin Raaheen. Pitkät on kyläpaikkojen välit pohjoisessa. Olisitte vain jääneet yöksi. Kyllä pedit ja murkinat olisi löytyneet.

Illalla kun Bomballa syöneet saapuivat, jaettiin jäärata-ajojen palkinnot. Pierre sai lisävalot, jotka lahjoitti T:mi Kekolahti ja muut saivat Keski-Karjalan autourheilijoiden tarran ja mainoskynän.

Marcel ja Pierre päättivät yöpyä lumihangessa ja senhän me soimme heille.

Jukka jatkaa….

TORSTAI 30.1.

Täksi päiväksi oli vapaa aikataulu siirtymisessä seuraavaan yöpymisetappiin Kuusamoon. Aamulla teimme parhaamme, jotta kaikki varmasti löytäisivät perille ilman edellisen päivän kaltaista hässäkkää, jolloin kaikki järjestäjätkään eivät olleet samalla aaltopituudella.

Viimeinkin pakkanen oli saanut edes hieman otetta ja esti belgialaisten Tiinan käynnistymisen. Tosin kyseessä oli vain turhaa hermoilua, sillä mittari ei näyttänyt enempää kuin -10 . Stéphane sahasi aina vähintäin minuutin kerrallaan samaan aikaan, kun Pierre akrobatisoi konepellin alla yrittäen tukkia ilmantuloa kaasarille. Tilanteen ympärillä oli bensan hajua, paljon ranskankielistä säpinää ja välillä potkittiin renkaitakin, ikäänkuin tiinaraukka olisi ollut syyllinen. Saimme ystävämme rauhoittumaan ennen akun tyhjenemistä, haimme kahvipannullisen kuumaa kraanavettä, jonka kaadoimme imusarjoille ja kohta kuljin käynnistyi ilman ryyppyä. Oppivat siitä ilmeisesti, sillä myöhemmin Tiina starttasi kylmemmässäkin vaikeuksitta ja ilman vettä.

Jakke ja minä lähdimme vihonviimeisinä kalliista, mutta vaatimattomasta yöpymispaikastamme. Palautimme avaimet isännille ja saimme kuulla, että Kainuun Sanomista oli kyselty peräämme. Olisivat tulleet aamuiseen lehdistötilaisuuteen. No, Kajaanissa kuitenkin pysähdyimme toimittajan puheilla ja valokuvattavana porukkaan palanneen Mati Tepon kera.

Tultuamme ikuistetuiksi Kajaanin linnan tms. jäänteiden edustalla, jatkui matkamme pohjoiseen.

Meidän reittivalintamme oli kutakuinkin suoraa ajoa Kuusamoon. Maisemat olivat jo paljon talvisemmat ja kumpuilevammat. Toisinaan pyyhkäisimme Matin 12-kaakkisen ohi, varoen kuitenkin leikkauttamasta konettamme jälleen kiinni ja pysähdyimme välillä valokuvaamaan. Pakkanenkin väliaikaisesti laski lähelle pariakymmentä astetta, mutta vain väliaikaisesti.

Henkka oli vienyt osan porukasta katsomaan kanjonijärvi Julma-Ölkkyä, jonne johtava tie oli ollut ainakin muutaman viikon auraamatta. Laajan Masalta puhkesi toinen takajarruputki, mutta siitähän selviää lyömällä putken umpeen ja tyytyy vain kolmeen jarruttavaan pyörään.

Yöpaikka oli Petäjälammen Matkailu; tasokkaan tuntuinen talviurheilumesta. Täällä oli jo etukäteen käynyt paikallinen partiolippukunta pystyttämässä meille armeijan lämmitettävän puolijoukkueteltan, jos mökit eivät mahdollisesti miellyttäisi.

Seuraavana päivänä olisi vuorossa napapiirin ylitys Kymmenen uutisten videokameroiden edessä ja shownumerona oli suunniteltu kantaa Sätkä napapiirin yli. Temppu ei käynytkään ihan tuosta vain, vaikka harjoitellessamme oli lopulta ainakin kymmenen miestä nostamassa. Sätkä luovutti juuri ja juuri otteensa maanpinnasta, mutta liikkumisesta ei tahtonut tulla mitään. Lopulta keksittiin ajaa sätkän pyörät suksien päälle, jarrut lukkoon ja työntämällä vauhtia. Se toimi.

Illalla harvalukuinen urheiden joukko Mark, Jakke, Late ja meikä löysivät itsensä yrittämästä nukkumista armeijan teltasta. Portugalin Zé oli illalla ollut myös hengessä mukana, mutta uni ei ollut jännittävissä olosuhteissa tullut silmään ja oli ollut aamuyöstä pakko siirtyä nukkumaan kuivempaan. Ongelma oli nimittäin, ettei teltan pohjalla ollut havuja ja kierähtäminen makuualustalta merkitsi kosteaa herätystä sulavassa lumisohjossa. Lämmitys siis ainakin toimi.

PERJANTAI 31.1.

Päivän ensimmäinen ohjelmanumero oli pikakäynti Rukalla, jonka huipulle ei muka autolla olisi päässyt. Mekään emme kuitenkaan yrittäneet, vaan jatkoimme suoraan Kiltakönkäälle vai oliko se Kiutaköngäs. Könkäälle oli parin kilometrin kävely metsässä. Itse nähtävyys on Suomen oloissa ainutlaatuinen kanjoni, jonka pohjalla virtaa koski. Näkemisen arvoinen ja varmasti keväällä parhaimmillaan.

Kohta Kiutakönkäältä lähdön jälkeen varoitti Henkka poroista LA:ssa ja jatkoi kohta: ”Mä odotan teitä täällä edessä, tulkaa nostamaan mut ylös.” Pian löytyikin Henkka ja Tiina, jonka penkka oli imaissut sisäänsä poronväistömanööverin seurauksena. Syyllinenkin tarkkaili tilannetta häpeissään jonkin matkan päässä metsässä.

Taas alkoi olla kiire, sillä MTV odottelisi meitä yhden aikoihin Napapiirin majalla. Minä ja Laajan Masa emme kuitenkaan päässeet ylämäkeen liikkeelle Henkan penkkaanajopaikan vierestä ja kaikki muut olivat jo lähteneet. Tässähän auttoi vanha niksi eli Masa siirtyi painoksi etupuskurin päälle, jolloin päästiin liikkeelle. Jyrkässä nousussa Masa kuitenkin horjahti kahvikuppeineen konepellille jättäen siihen suurinpiirtein itsensämuotoisen painauman, mutta mikä tärkeintä kahvia ei läikkynyt lainkaan.

Napapiiri ylitettiin vaivihkaan jo ennen Kemijärveä kertomatta ulkomaalaisille mitään. Sitten saavuttiin ikäänkuin väärästä ilmansuunnasta napapiirin majalle Rovaniemelle ja suoritettiin Kymmenen uutisia varten uusi ylitys tyylikkäästi hiihtävine Sätkineen. Napapiirillä oli vastassa myös muutamia Lapin sätkäilijöitä mm. Lillbergin Leila, joka oli hoidellut yhteyksiä Kymmenen uutisiin ja Lapin Kansaan, joka oli tietysti myös paikalla. Ainakin 15. lehti tähän mennessä, joten oli todella tehty Kiltaa tunnetuksi Raidillamme.

Napapiirillä alkoi porukka vaivihkaa liueta kohti Kittilää ja Henkka sekä Roope Rovaniemen lentokentälle odottamaan vahvistuksia: Castrénin Joonasta, Wilckenin Henriä ja Luukkosen Mirjaa. Samassa kuljetuksessa piti myös saapua uusi jarruputki Masan pakuun.

Illalla Kittilässä liittyi porukkaan Vaasasta 700 km ajellut Haakanan Kajtsu ja klo 22 oli koko porukka tiiviisti kasassa TV:n ääressä. Marcelin liipasinsormi oli yliherkkänä ja kaitafilmikamera suunnattuna ruutua kohti ja tulihan se sieltä ”Jotakin uutta ja erikoista, rättisitikoiden talviralli”.

Jatkakoon Leinosen Jakke kertomusta eteenpäin.

LAUANTAI 1.2.

Aamuyöstä saapuivat Jorma Mero ja Seppo Niemi Kittilään ajettuaan läpi yön Lahden tienoilta asti. Heidän matkantekoaan oli hidastanut Rovaniemen läheisyydessä eräs neliveto mersu, joka oli puhaltanut ulos tieltä ikävin seurauksin. Poliisi tahtoi kuulustella silminnäkijöitä ja lainata jopa poikien filmiä, jolle oli tallentunut kolarin seuraukset. Sitikalla ei taaskaan ehditty kolariin – Kittilään kuitenkin.

Aamulla järjestimme hiihtokilpailun , johon osallistui suuri ulkomaalaisjoukko + muutamia aktiivisia suomalaisia Kilpailun nopein oli Marc Belgiasta. Tyylin perusteella poika ei ollut ensimmäistä kertaa suksien päällä.

Sillanpään Pena ja Närväsen Iikku olivat ajaneet Sätkänsä edellisiltana junaan Helsingissä ja heränneet reippaina Rovaniemellä, josta sitten saapuivat Kittilään.

Tällä välin oli Turun Roope ottanut vauhtia ja lähtenyt jo kohti Kautokeinoa, jossa tarkoituksemme oli alun perin yöpyä. Roopen kartassa oli paikkakunta nimeltä Enontekiö, josta piti kääntyä kohti Kautokeinoa, mutta tienviitassa oli vain Hetta. Niinpä Roope ajoi Hetan ohi, mutta palasi kuitenkin 100 km:n lenkiltään todettuaan, että Hetta = Enontekiö.

Lähdettyämme jälleen matkaan Kittilästä, leikkasi koneemme kiinni neljännen kerran. Hetken aikaa jäähdyttelimme sitä ja käynnistimme uudestaan. Matka jatkui, mutta vain hetken – viides kiinnileikkaaminen tapahtui noustessamme Pallastunturin mäkeä Raattaman kylän tiellä. No kahvipaussin jälkeen matka jatkui läpi Raattaman.

Kylähän oli niitä harvoja, joita saksalaiset viime sodassa eivät polttaneet. Kaunis talokokoelma se olikin. Jatkoimme matkaa Ounasjokivartta pitkin Pallastunturin ohi ja ylitimme joen jäätietä pitkin.

Tankkasimme Hetassa Esson huoltoasemalla, jonka tuotevalikoima oli uskomattoman laaja: moottorikelkan suksesta aina hiirenloukkuun. Ylitimme rajan ja saavuimme Norjaan. Pakkanen kiristyi tullessamme Kautokeinoon – 20 asteeseen asti.

Roope oli saapunut ajoissa paikalle, mutta ei löytänyt yövyttäjäämme, vaan jäi odottamaan jälkijoukkoa tien varteen, tosin vain 100 m:n päähän majapaikastamme. Isäntämme laittoi lämmön päälle pieniin mökkeihinsä ja huoneisiinsa, ja ne lämpenivät varsin nopeasti. Lähdimme katsomaan paikallista valaistua hyppyrimäkeä oikein joukolla. Etsiessämme tietä mäelle jouduimme tekemään u-käännöksiä – ja ulkomaalaisille tuntui tuottavan ongelmia kovalta ja tasaiselta näyttävät tien vierustat. Mm. John Colley päätti koukata pakunsa hangen kautta tielle, mutta jäi puolen metrin kinokseen…

Saavuttuamme huipulle totesimme mäen käyttämättömäksi; ei suksen uria, vain peffanjäljet. Niinpä piti luistoa kokeilla Nella-Tex haalareillakin. Lystimme kuitenkin loppui, kun paikallinen huoltomies saapui ja kertoi, että huomenna oli tarkoitus järjestää mäessä kilpailut, mutta mäki on nyt pilalla.

Yhteisvoimin sitten kannoimme kovaa jäälunta mäkeen ja tamppasimme mäen kuntoon. Istuessamme iltaa eräässä mökissä aiheuttui kaminan päällä ollut iso kivenjärkäle meissä hilpeyttä. Pohdinnan jälkeen totesimme sen keräävän lämpöä itseensä ja luovuttavan sitten hitaasti lämpöään huoneilmaan. Nokkelaa.

SUNNUNTAI 2.2.

Aamulla pakkanen oli laskenut -22 asteeseen. Jännityksellä odotin käynnisyrityksiä. Laajan Matin Paku oli ainoa, joka ei omin voimin käynnistynyt. Vaihdoimme siihen 6 V:n puolan, eikä sekään auttanut. Lisävirtaa otettiin Pakkasakun lainaamasta Super Power 120 Ah käynnistysakusta. Ehdotin pientä paussia ja pakosarjan lämmittämistä vedellä. Lähdettyäni siitä pakkaamaan omaa kuljintamme, kaatoi Matti termospullosta, jonka olin unohtanut hänen pakunsa luokse, kuumaa Saludo kahvia pakosarjan päälle – ja Paku käynnistyi. Myöhemmin kahvia termarista nauttien, ihmettelimme sen vähyyttä, mihin Matti LA:n kautta antoi selvityksen. Toinen käynnistysongelma ilmeni, kun Paul Bateson käynnistäessään huomasi öljyn värjäävän valkoista lunta koneen alla. Selitys löytyi varsin nopeasti: öljynsuodattimen kumitiiviste oli pullahtanut ulos. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vuotta aiemmin, kun olin Henkan ja Matti Tepon kanssa täällä paikkoihin tutustumassa, laukesi ruotsalaiselta Robert Svartholmilta öljynsuodattimen tiiviste samasa paikassa ja samassa lämpötilassa.

Kaj Haakana sai paikallisen asukkaan kyytiinsä Kautokeinosta Masin kylään asti. Ruotsin kielellä tuntui pärjäävän, mutta kovin oli hiljainen, kuulemma.


Lämpötila laski -24 asteeseen, mutta lähestyessämme Altaa ja Jäämerta, ilma lauhtui. Kautokeino - Alta väli oli maisemiltaan todella vaihteleva. Tiehän seurailee Alta-jokea. Belgialaiset kuvasivat ahkerasti kaitafilmikamerallaan. Välillä apuohjaaja roikkui ovesta ja antoi kameran pyöriä. Välillä takaovet olivat auki, kun perässäajelijat ikuistettiin.

Altassa pysähdyimme vain tankkaamaan, sillä suunnitelmissamme oli syödä Skaidissa kolmen tien risteyksessä olevassa baarissa. Altasta lähdettyämme oli edessämme suuret nousut, jotka aiheuttivat koneemme kuudennen kiinnileikkautumisen. Matka jatkui silti. Syötyämme Skaidissa halusivat eräät kiireiset einarit ehtiä aikaisempaan lauttaan ja siksi lähtivät varsin vilkkaasti Skaidista. Jälkiporukka ihaili sulaa merta ja keittelipä vielä kahvitkin; aikaa riitti ihmetellä 3 km pitkää tunneliakin. Repvågin laivarantaan saapuessamme värjöttelivät kiireiset einarit kolmatta tuntia paikoillaan… no, tapansa kullakin.

Laivamatka kesti noin tunnin, jonka aikana ainakin englantilaiset pitivät hauskaa kaljan hinnalla: 22kr/pullo.


Honningsvågissa ajoimme suoraan hotelliin, jonka ovesta löytyi lappu: suljettu korjaustöiden takia. Hiukan se hämmensi, mutta pienen keskusteluhetken jälkeen johtaja järjesti huoneet kuntoon ja jokainen sai pedin alleen. Olimme etukäteen pyytänet ja saaneet tarjouksen yöpymisestä ja vahvistaneet varauksen, mutta jostain syystä meidän ei uskottu kuitenkaan tulevan.

Hotelli Valanbon yhteistiloissa vietimme yhteisen illan. Henkka ja Kivisen Late kävivät katsomassa, miltä tie Nordkappiin näytti; lunta oli 2-4 m:n kinoksissa paljon. Paikalliset asukkaat kertoivat, että talvi oli ollut hieman poikkeuksellinen; normaalisti, kun lunta sataa, on myös tuulista, mikä ajaa puuttomalta saarelta lumen mereen. Tänä vuonna ei ole pahemmin tuullut ja jälki on sen näköistä. Illalla päätimme, kuitenkin mennä Nordkappiin hinnalla millä hyvänsä. Kertokoon tuo Isomäen Jukka, kun oli ensimmäistä kertaa Euroopan katolla, miten se onnistui.

Jakke

Jukka jatkaa….

Niin, siispä suunnistimme Henkan kanssa selvittämään mahdollisuuksia päästä suraavana päivänä Nordkappiin, kenties jopa kulkimen kera. Entuudestaan oli kuitenkin tiedossa, ettei saaren päätiestä Norkappiin erkanevaa haaraa pidetä talvisin avoinna ja jos täällä nyt tosiaankin oli satanut runsaammin lunta kuin sataan vuoteen, lienevät mahdollisuudet vähänlaiset.

Joukkoomme liittyivät Zé ja Late omalla sätkällään ja nousimme kukkuloille ihmettelemään ja ihailemaan lumen valtavaa määrää. Täällä oli tarkoitus pitää tiet avoinna linkojen avulla ja nyt niillä oli paikoin jouduttu puhkomaan reitti jopa nelimetriseksi pakkautuneen kivikovan lumimassan läpi. Vähän väliä oli lingolla jostain syystä ajettu tienviereen koukkauksia umpilumeen, ikäänkuin levähdyspaikkoja. (Tehty lumiesteiksi, jolloin pyryävä lumi jäi tälle levennykselle).

Henkkaa ja minua nämä kiinnostivat erityisesti ja suunnittelimme pujahtavamme johonkin niistä Latea piiloon. Näin Henkka tekikin reippaalla vauhdilla, mutta ”levähdyspaikan” pohja olikin yllättävän viimeistelemätön ja upottava ja huomasimme edenneemme parikymmentä metriä kuin suohon. Tilanne vaikutti lähes epätoivoiselta. Tiinan runko makasi etuosastaan kovan lumen päällä, mutta pyörillä ei ollut minkäänlaista pitoa syvissä urissa. Etenimme työntämällä enintäin puoli metriä kerrallaan takaperin, jonka jälkeen oli aina korjattava perän kurssia ja lapioitava jokaisen pyörän takaa. Peruuttaminen oli niin toivottoman hidasta, että oli otettava riski ja yritettävä ajaa 50-metrisen ”levähdyspaikan” läpi, sillä edempänä lumi vaikutti kovemmalta. Riski kannatti, Tiina nousi kovalle lumelle ja pääsimme pälkähästä.

Nordkapin tiestä ei sitten ollut muuta näkyvää, kuin lähes täysin lumen sisään hautautunut tienviitta. Totesimme, että ainoa keino päästä perille olisi joko hiihtää 20km erittäin mäkisessä maastossa ilmaan latuja tai järjestää jostain lumessa kulkevaa motorisoitua apua.

Asialle ei tässä vaiheessa voinut tehdä sen enempää, joten jatkoimme saaren toiseen kalastajakylään Skarsvågiin. Sieltä löysin elämäni suurimman turskanpään, jonka potkin hieman syrjemmälle kalasatamassa, jotta sitä voitaisiin seuraavana päivänä näyttää ja esitellä muillekin. Tämä oli virhe, sillä paluumatkan Tiinassa vallitsi kuvottava turskanlemu, joka erittyi saappaistani.

Paluumatka kuten menomatkakin oli hyvin vauhdikas, olihan Henkka ”erittäin nopeiden” epävirallnen ryhmänjohtaja. Varmasti vauhti olisi ollut hillitympi, jos olisi ollut valoisaa ja mahdollista nähdä ne rotkot ja pudotukset, joiden reunoilla tie mutkitteli. Eräs serpenttiini oli niin jyrkkä, että Tiina tuntui väkisin haluavan puskea ulos, mutta juuri ja juuri siitäkin selvittiin. Näillä kohdin hävisivät kuitenkin Laten valot takaamme ja aloimme hiljentää ja odottelemaan. LA- kutsuun ei tullut vastausta, mutta pian näkyi taas valoa – ja vain joku Mersu pyyhkäisi ohitsemme. Tässä vaiheessa kutsuimme uudelleen ja saimmekin vastauksen, että he olivat jääneet ”puhdistamaan lokasuojia” ja lähtisivät pian taas liikkeelle. Ihmettelimme, mutta ajattelimme, että Late vain pitää ”Herleviläistään” siistissä kunnossa. ”Lokasuojien puhdistaminen” jatkui vielä hotellin pihassakin ja hyvin Late puhdistikin, sillä ne näyttivät samanmuotoisilta kuin ennenkin.

MAANANTAI 3.2.

Edellisenä iltana Henkan kanssa olimme jo ajatelleet pitävämme Nordkap- seremoniat sen lumeen hautautuneen tienviitan ympärillä, mutta britti Mark sai meidät harkitsemaan asiaa uudelleen. Hänet esimerkiksi tapettaisiin kotona, ellei hän pääsisi perille. Kaikille muillekin ulkomaalaisille Nordkappiin pääseminen tuntui olevan ehdottoman tärkeää. Onneksi Jakke oli jo pohjustanut asiaa keskustelemalla hotellin omistajan kanssa, joka varmastikin tunsi suuren osan saaren väestöstä. Hotellin omistaja kertoi, että Naton sotilaat pääsevät mukaan. Meistä kaikki olivat Naton sotilaita, jopa meidän poikamme ja naiset.

Täytenä yllätyksenä tuli kuitenkin tieto, että kaksi Naton lumikissaa tulisi hakemaan meidät puolen tunnin kuluttua. Tästäpä syntyi kunnon säpinää, sillä useimmilla oli vielä aamutoimet kesken. Nelitelavetoiset lumikissat tulivatkin täsmällisesti ja komensivat sätkäletkan ensin ajamaan perässään Nordkapin risteykseen. Tässä vaiheessa Henkka oli vielä tiellä tietämättömillä. Itseasiassa paraikaa Honningsvågin keskustassa hukkaamassa Visa korttiaan paikallisen Fiskernas bankin tiskille. Siitä huolimatta Henkka lennähti paikalle juuri, kun viimeiset olivat tekemässä lähtöä. Nyt oli vain epäselvää, oliko Joonas Roopen kyydissä vaiko ei. LA:lla selvisi että ei ja Joonas noudettiin hotellista.

Sätkät jäivät tienviereen näyttävään riviin ja porukka kapusi lumikissojen ”matkustamoon”. Nämä kissat olivat päteviä laitteita, sillä ne menivät suoraan ylös jyrkintäkin rinnettä. Paras olla kertomatta sitä noloa yksityiskohtaa, että laitteet olivat Volvo merkkisiä. Meno oli hurjaa ja matka tuntui paljon pidemmältä kuin 10 km. Toisessa kissassa esiintyi häiriöitä ja osa porukkaa joutui kävelemään jyrkimmät kohdat ylös, mutta perille päästiin.

Nordkapp ei paikkana ole erityisen ihmeellinen. Maa vain ikäänkuin loppuu kesken Jäämereen, tosin hyvin äkkijyrkästi 307 m. Kasvillisuutta ei näy, ainakaan talvella ja tuntuvin luonnonilmiö lienee tuuli. Lunta oli täälläkin niin pajon, että saatoimme muitta mutkitta kävellä suoraan kesäisen turistipyydyksen Nordkapphallenin katolle valokuvausta varten.

Henkka ja minä keittelimme salaisen Super Finn- sermoniajuoman. Ehkä se sisälsi mustaa kahvia, tähkäviinaa, menneen kesän ruohoa, ehkä ei. Juoman lisäksi Super Finniksi vihkimiseen kuului dokumentin luovutus. Dokumentin tekstin luki Marcel Belgiasta ääneen kuuluvalla Suomen kielellä. Britit olivat raahanneet suurikokoisen taulun, joka liittyi johonkin heidän sponsoreistaan. Samainen taulu oli oli kuulemma ollut mukana myös Saharassa ja nyt se ikuistettiin myös täysin päinvastaisessa ympäristössä. Belgialaisillakin oli mukana paikallisen Citroën-piirimyyjän lakana, mutta sensijaan oma Raid Laponie -lakanamme oli lähtöhässäkässä unohtunut hotellin pihalle.

Paluumatka kissoilla sujui samaan tyyliin ja tunnelma oli tiivis porukan puristuessa matkustamossa kasaan suuntaan tai toiseen, riippuen oltiinko menossa ylä- tai alamäkeen. Lisäksi tuuli oli kääntynyt niin, että lavan avoimen peräosan kohdalla istuneet peittyivät täysin lumipölyyn. Kissojen kuskit eivät missään tapauksessa halunneet vastaanottaa rahaa palveluksistaan… ”men om ni har sprit” ja Jon Colleyltä löytyi onneksi iso pullo Giniä ja kuskit kissoineen poistuivat ilmeisen tyytyväisinä.

Ennen paluuta hotelliimme kävimme vielä Skarsvågissa ja sain esitellä joillekin kalanpäätä, joka oli suurempi kuin omani. Vierailimme paikallisessa kalanviljelylaitoksessa, josta Meron Jorma ja Niemen Seppo ostivat koko porukkaa varten taatusti tuoreita puna-ahvenia hintaan 7 mk/kg. Joku voi sentään Norjassakin olla halpaa.

Puna-ahvenia sitten paistettiin talkoilla illalla hotellissa Jussin johdolla. Välissä belgi Pierre esitteli ulkona uskomattoman tulennielentäesityksen joskus Pariisissa oppimallaan taidoilla. Polttoaineeksi kävi Esson juhlalamppuöljy. Tuloksena oli vähintäin viisi metrisiä liekkejä ja hämmästyneitä tai huolestuneita ilmeitä vastapäisen talon ikkunoissa.

Puna-ahventa porukalla syödessä oli jo ikäänkuin viimeisen illan tunnelmaa. Olihan etappi saavutettu, vaikka oltiinkin vasta puolessa matkassa. Vaihdeltiin tarroja ym. krääsää, kirjoiteltiin toistemme osoitteita ylös, Mark parturoi halukkaiden tukat ja myös Meron Jussin parran.

Lautta oli lähtevä aamulla klo 7.15, joten herätys oli aikainen. Matkaa Honningsvågista Repvågin lauttasatamaan on 57 km. Mantereen puolella vasta huomattiin, että yksi Sätkä oli joukosta poissa: Haakanan Kajtsu oli eksynyt Honningsvågin Cityn keskustaan ja oli täpärästi myöhästynyt lautalta. Kun seuraava lautta kulkisi vasta puolenpäivän aikoihin, emme voineet muuta kuin LA:lla antaa ohjeet yöpymispaikasta ym. ja jatkaa matkaa.

Tunnelin suulla koottiin porukka. Jakke meni edeltä tunneliin kuvaamaan ja minä puolestaan jäin viimeiseksi ikuistamaan sätkäjonon katoamista tunnelin nieluun. Tietysti minun kohdalla tunnelin automaattinen portti meni epäkuntoon ja jätti minut ulkopuolelle ihmettelemään. Lopulta täytyi toimia ohjeiden, ”Om dörren ikke öbnes automatisk” mukaisesti ja käydä tunnelin puolella nostamassa ovi käsin taljalla.

Yhteensattumana voi kertoa, että päivän aikana rikkoutui sekä belgialaisten, että Jon Colleyn pakusta vetari. Molemmissa tapauksissa korjaus ei kestänyt kuin 15 minuuttia kauempaa ja varavetari oli ennakoitu mukaan. Kaikenkaikkiaan sätkät olivat kestäneet hyvin. Suurin ongelma oli ehkä oma kiinnileikkautuva Tiinamme, mutta onko sitä pakko lähteä tekemään kaikenlaisia virityksiä Citroenin insinöörien hyväksi havaitsemaan koneeseen. Joka tapauksessa vedot olivat tallella, mutta mitään luukutusta ei kannattanut yrittää, sillä öljyn lämpötila nousi heti yli sadan, vaikka kaikki talvipeittelyt koneesta oli poistettu. Lisäksi bensankulutus oli noussut sietämättömäksi lähelle 8 litraa tavallisessa reippaassa matka-ajossa.

Lakselvissä tavoitimme muut, mutta sillävälin kun kävimme Henkan kanssa rasvaostoksilla olivat nämä muut menneet menojaan. Oletimme heidän odottavan meitä viimeistään Suomen rajalla. Karasjoki oli viimeinen kylä Norjan puolella ja siellä oli lupavat 20 astetta pakkasta, kun Norkapissa pakkanen oli Golf virran vuoksi vain muutamia asteita.

Suomen rajalla ei kukaan ollut meitä odottamassa, ei edes Henkka, joka ilmeisesti yritti ajaa kärkeä kiinni. Toistakymmentä kilometriä rajan jälkeen oli sopimamme poroajelupaikka, missä saimme kuulla, että pitkä sätkäletka oli ajanut suoraan paikan ohi jo muuutama tunti!? sitten. Saimme Henkkaan yhteyden LA:lla Hän oli jonkin matkan päässä yöpymispaikallamme Kiellatuvalla ja yksin hänkin, joten porukka oli edelleen vain jatkanut suoraan jonnekin.

Päättelimme, että nyt on kaamea 2cv ruuhka Kaamasen tiellä, vaikka tosin tämäkin oli jo Kaamasta, joka taas on pinta-alaltaan eräs Suomen suurimmista kunnista. Järjestämällä tiesulun Kaamasen kylän postille, saatiin porukka lopulta käännytettyä parinkymmenen kilometrin päästä takaisin Kiellatuvalle ja kahvinjuonnin jälkeen edelleen poroajelupaikalle. Ulkomaalaiset ja muutamat suomalaisetkin saivat poroilla ja ahkioilla kyytiä. Lisäksi kaikki saivat kokeilla moottorikelkalla ajoa ja käristää nuotionloimussa poronreittä ihan oikeassa kodassa. Oli myös erittäin mukavaa tavata oikeita lappalaisia ja kuulla heidän elintavoistaan nykyaikana. Illalla Kiellatuvalla hyvästelimme Jon Colleyn, jolla alkoi olla kiire työpaikalleen Lontooseen. Jon otti ensin suunnan kohti Vaasaa, jossa odottivat hänen kesärenkaansa vaihtoa.

Muiden osalta alkoi viimeinen ilta no: 2:n vietto. Yöpymispaikan omistaja Lissu oli myös hengessä mukana ja tehtiin jo hurjia suunnitelmia seuraavaa Raid Laponieta varten: Sätkä moottorikelkalla tunturiin.


Tästä tulikin ihan oikea viimeinen ilta, jossa kaikki olivat yhdessä, sillä seuraavana päivänä tiet erosivat kunkin omien suunnitelmien ja aikataulujen mukaan. Henkka jatkakoon ja kertokoon koukkauksestaan Ruotsin Jokkmokkiin.

Jukka

KESKIVIIKKO 5.2.

Aamuhämärissä ajoin kohti poroajelupaikkaa, jossa Marc, Marcel ja Pierre olivat yöpyneet lapinkodassa. Matkaa oli noin 10 km ja maisema oli todella komean näköinen mahtavine tuntureineen ja arktisen kylmyyden huokaillessa ympäröivästä erämaasta.

Kodan luokse päästyäni, havaitsin poikien olevan jo jalkeilla ja hyppivän ulkona. Eivät kuulemma pystyneet olemaan kodassa, koska siellä oli niin savuista. Kodan liepeet oli nostettu korkealle, jotta savu hälvenisi, mutta totuushan oli se, että liepeiden tuli olla tiukasti lumessa ja maassa kiinni, jos haluaa viettää savuttoman yön. Pojat kertoivat, ettei ollut lunta, johon vastasin Lapin olevan täynnä lunta, jolla voi kodan liepeet peittää. Mark oli kaiken lisäksi polttanut aimo reijän makuupussiinsa. Hyvästelimme Markin kanssa belgit ja ajoimme takaisin Kiellatuvalle, jossa Paul ja Joonas jo odottelivatkin meitä.

Hyvästelimme muut matkakumppanimme sekä Kiellatuvan väen ja lähdimme 2:lla sätkällä kohti Jokkmokkia, jossa tuli pidettämän 381:t talvimarkkinat. Matkaa Kiellatuvalta Jokkmokkiin tuli kaikkiaan noin 580 km. Inarissa tankkasimme ja kysyin briteiltä, jos heille sopisi käydä kahvilla Alman baarissa Pokassa, joka sijaitsee puolessaväliä Inaria ja Kittilää. Siispä päätimme käydä Almalla.

Matka Inarista Kittilään on noin 195 km ja koko matkalla ei yksikään auto ajanut ohitsemme. Ennen Pokkaa pysäytin Tiinan ja kävin pojille esittelemässä yhtä monista tien läheisyyteen pystytetyistä autiomajoista. Samantapaisia löytyy kuulemma Skotlannistakin. Mökissä oli tulisija, makuulaverit ja erämaapuhelin.

Pokan kylä tulee eteen aivan yllättäen. Ei kai siinä montaa taloa ole, mutta pitkän erämaataipaleen jälkeen talojen näkeminen hieman oudoksutti. Vasemmalla puolella tietä oli pari savua ja kyltti ”Alman baari”, joten päätimme ajaa sinne. Noin 500 m:n ajamisen jälkeen tulimme paikkaan, jossa oli talo, autotalli ja liiteri. Pihalla tallusteli poroja. Talon porstuan seinässä oli kilpi jotenkin näin: ” Kielän! Nurkiin kuseminen kielety. Miesten kusipaika on tallin takana. Naisten kusipaika toisella puolella. Kunioittaen Alma”.

Astuin porstuaan Joonas ja britit kannoillani. Koputin pirtin oveen parikin kertaa. Ei vastausta. Avasin oven. Lattian päällä oli sanomalehden päällä kaksi veristä poron päätä ja mies löi polvillaan juuri toista niistä kirveellä halki. Takanatulijani jäykistyivät laillani ovelle.

Alma istui suuren pirtinpöydän takana ja pyysi astumaan peremmälle. Joonas ja britit jäivät istuskelemaan seinustalle ja istahdin itse Almaa vastapäätä. Kysyin: ”Mitäs lihoista siinä ovenpielessä valmistetaan?” Johon Alma vastasi että ”poronpääsoppaa”. Olivat aamulla tulleet makailemaan porstuan rappusille. Yritin kääntää Alman tarinaa englantilaisille. Englantilaiset halusivat jostain syystä vain pelkän kahvin, eikä mitään syötävää. Olin käynyt Alman luona edellisen kerran vuonna -84 perheen kanssa, joten hieman oli tuttu paikka.

Kävimme läpi Hannu Karpon tekemän Alman itsenäisyyspäivä ohjelman, Alman sussun tunturissa, sairaalareissut, kyläläiset, vanhan presidentin ja uuden, poronpurennan, tukkien myynnit ja konjakin juonnit. Välillä hän kyseli mitä haluaisimme ja kerrottuamme haluavamme kahvit ja yhden Jaffan. Kävimme läpi Alman autokaupat ja Alman lapsuuden. Alma kävi välillä laittamassa kahvin tulelle ja palasi keskuuteemme.

Englantilaisia huvitti Alman mahtava puhetulva ja Mark vertasi Almaa isoäitiinsä. Puhetulva oli yhtä tauotonta. Joimme limsat ja kahvimme ja nousimme ylös kiittääksemme ja jatkaaksemme matkaamme, jolloin Almalta tuli taas ja istahdimme kuuntelemaan. Toista tuntia kuunneltuamme, pääsimme livahtamaan, kun paikalle tuli kiertävä kellokauppias. Ovensuussa Alma kehui minua vielä hyvästä juttelutaidostani, vaikka en koko aikana ollut juuri muuta kuin nyökkäillyt ja muut eivät sitä vähääkään. Minkähänlainen on huono juttelija? Varmaan nukkuu toisella puolella pöytää, jos pystyy nukkumaan. Alma Pokka kuoli vuonna 2003.

Pokasta suunnistimme kohti Levitunturia, jossa päätimme käydä katsomassa jos meitä olisi tultu Jokkmokista tapaamaan. Matkailukeskuksessa ei ollut kuin myyjä ja hän kertoi, ettei ollut nähnyt ketään ruotsalaista, joten joimme kahvit omassa porukassa. Seinälle lehtitelineeseen oli ilmestynyt Lapin Kansan, jossa oli kertomus matkastamme. Kittilästä ajoimme jo illan hämärtyessä Kolariin, jossa sijaitsi Ruotsin vastainen tulli. Englantilaiset ihmettelivät miksi tulimme tulliin? Vastasin Jokkmokin sijaitsevan Ruotsissa. Englantilaiset totesivat: ”Öy, I see”, vaikka olin illalla sen kertonut. Tullimiehet kysyivät: ”Missä ne muut ovat?” Kerroin heidän lähteneen jo kohti etelää. Joten paikallinen väestö tiesi melko tarkkaan missä liikuimme. Tämänkaltaisia havaintoja saattoi tehdä pitkin matkaa. Matkaa Kolarista Jokkmokkiin oli vielä noin 260 km. Alma oli vienyt paljon valoisaa ajoaikaa.

Pajalassa tankkasimme edullista ruotsalaista bensaa ja mittari alkoi näyttää -26 C. Lämpöä riitti hyvin Tiinan sisällä ilman Eeberiäkin, tosin Skodan entinen puhallin alkoi olla hyvä olemassa. Lasit olivat auki ja sisällä oli +30 – 35:n asteen välissä, joten hyvin tarkeni.

Olin käynyt Tårrajaurissa 2 kertaa aiemmin. Robert oli kutsunut Raidilaisia Jokkmokin talvimarkkinoille. Hän toimi Jällivaarassa, Jokkmokissa ja Kiirunassa kunnanlääkärinä. Työmatkaa tulee reilut sata km/suuntaansa. Kiirunaan peräti 260 km. Ensimmäinen puhelu Tårrajauriin tuotti tuloksen. Robert ja tyttöystävänsä Kajsa odottelivat meitä jo siellä. Kerroin meidän olevan perillä Tårrajaurissa ennen klo 22. Ajoimme Gällivaren kautta tielle, joka johtaa kohti Jokkmokkia. Laitoin kattotelineellä olleet ”porovalot” jälleen toimintaan. Lähdimme viimeiselle 100 km:n erämaataipaleelle. Sovimme Markin kanssa, että nyt annamme hanaa.

Ajoimme ohi Porjuksen suuren voimalan ja saavuimme Jokkmokkiin runsaan tunnin kuluttua. Ajoimme vielä noin 20 km etelää kohti ja saavuimme Tårrajauriin, jossa eksyin jälleen, kuten aiemminkin. Taloja on noin kaksikymmentä, mutta pimeässä ajaessamme kesti aikaa, ennenkuin löysimme Robertin mökin. Se oli pienen sivutien varrella. Pakkanen oli kiristynyt -28 asteeseen. Kerroimme matkakuulumisistamme iltateen lomassa. Puolen yön aikaan asetuimme yöpuulle.

TORSTAI 6.2.

Aamulla herättyämme, joimme kahvit, toivottelimme Kajsalle ja Robertille tervemenoa. He kun olivat lupautuneet vihreiden talkoisiin. Me jäimme kunnostelemaan paikkoja ja olimme pikkuhiljaa itsekin valmiina lähtöön. Kävimme kaupoissa. Englantilaiset kauhistelivat hintoja. Itse pidin hintoja halvempina, kuin Suomessa. Yritin selittää kurssin olevan halvemman kuin Suomen vastaavan. Se ei kuitenkaan mennyt läpi. Markkinoilla oli mahtava määrä nahkoja, jalkineita, villavaatteita, poronlihaa, sarvia, makeisia ja paljon muuta. Myyjiä oli kaikista pohjoismaista, Grönlannista ja Kanadasta. Jossain talossa kävimme katsomassa lapin taidetta ja lopulta ajoimme takaisin kohti Tårrajauria. Matkalla britit halusivat poseerata Napapiirin kyltin edessä. He halusivat dokumenttia tukijoilleen. Illalla söimme poronlihapataa ja vietimme ties monettako lähtöiltaa.

PERJANTAI 7.2.

Tänään on tarkoituksemme ajaa Hauholle Itkosen Lean synttäreille. En kertonut briteille etäisyyttä, eivätkä he vielä tässä vaiheessa sitä edes kyselleet. Tårrajaurista Hauholle on matkaa vain 920 km eli 570 englannin mailia. Ei mikään mahdottomuus talvellakaan. Laskeskelimme meidän olevan perillä ennen puolta yötä. Kiittelimme talon väkeä ja jätimme jäähyväiset ja lähdimme baanalle. Ajoimme pikkuteitä kohti kaakkoa suuntana Luulaja. Olimme siellä puolenpäivän kieppeillä. Ostin elintarvikkeita ja suuntasimme kohti Haaparantaa, jossa olimme noin klo 14 tienoilla. Tankkasimme vielä halpaa bensaa ja jälleen jouduimme tulliin. Tullimiehet olivat kiinnostuneita siitä miten olimme pärjänneet Nordkapissa ”kylmissä autoissamme”. Oulussa olimme klo 16 kieppeissä ja matkaa tuntui vain riittävän.

Vaskikellossa kävimme pikaisesti kahvilla ja sämpylällä. Matka jatkui kohti etelää. Siellä tuli puheeksi matkamme pituus syntymäpäiville. Laskin, että meillä olisi enää noin 360. Pojat kysyivät: Mailia vai kilometrejä? Kerroin, ettei meillä ole maileja käytössä. Laskettiin, että maileja olisi vain noin 223 mailia. Kahvin jälkeen jatkoimme kohti etelää. Jyväskylässä tankkasimme jälleen ja jatkoimme edelleen etelää kohti. Padasjoelta käännyimme pikkutielle joka johti kohti Hauhoa. Perille saavuimme klo 23.30, joten olimme pysyneet hyvin aikataulussamme.

Sisällä oli Sankaritar kukkeana sukunsa ympäröimänä ja siinä vaiheessa havaitsin, että meidän olisi pitänyt tulla juhliin vasta seuraavana päivänä.

Asiaa ei voinut enää auttaa. Synttärit pidettiin ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Kiitos vielä kerran.

Kutsuilla tapasimme paljon tällaisia harvemmin tavattuja kiltaeläimiä, kuten Sekun ja Jaskan, Länsipuron Kimmon, Eerolan Teemun ja monen monen muun. Sunnuntai aamuna kävimme Tampereella jäärata-ajoissa, josta meille tuli todella kiire ehtiä Helsinkiin laivarantaan.

Satamassa oli pieni, mutta sitäkin pippurisempi porukka.

Hieno retki kaikkiaan. Jos se olisi onnistunut paremmin, olisi se varmaan mennyt pilalle.

”Very funi and luvli trip”.

PS. Kuvat osin vanhasta Nyytiset lehdestä.

Henkka

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ