Kesämatkailua Covid 19 Suomessa, eli viisi päivää kauniissa Suomessamme


Talvella 2019-2020 olimme suunnitelleet kaverini Jukan kanssa lähtevämme Ranskanmaalle ja Sveitsiin heti vapun jälkeen, mutta kuten tunnettua ei aina kaikki suju, kuten suunnitellaan. Varasin Autoliitosta matkan Kapellskäriin 3.5. kuluvaa vuotta ja paluun 9.5 takaisin Naantaliin. Sain jonkinaikaa painia AL:n kanssa, jotta voisin siirtää matkan elokuun loppuun. Tätä kirjoittaessani en usko, että lähdemme minnekkään vielä elokuussakaan. No tuleehan noita päiviä. En tiedä minkälaiseen ratkaisuun päädymme laivamatkamme suhteen. Voisimmehan toisaalta lähteä Vuosaaresta Travemündeen. Pitkän merimatkan ja aikataulujen reistailun vuoksi tämä vaihtoehto ei suuresti minua enää kiinnosta. Toisaalta laivamatka polttaa toista vuorokautta lyhyestä lomastamme.

Koska tällä hetkellä emme tiedä pääsystämme Ruotsiin ja Ranskaan, olemme enempi kuunteluoppilaina ja teemme tuoreita suunnitelmia, kun siihen on aika.

Neljä kuukautta olin coronakaranteenissa kotona käymättä juuri missään ja nyt oli aika katkoa köydet ja lähteä jonnekin. Jonnekin voisi olla vaikka itä-Suomeen. Halusin rauhassa tutkailla vanhoja sotapaikkoja, sillä niillä kunnailla ei reittimme yleensä kulje. Piakaan ei hanttiin laittanut. Isäimme töistä tämän pienen maamme itsenäisenä pitämisestä on jo kulunut 75 vuotta, joten on aika mennä ihmettelemään ja kuvittelemaan olosuhteita, joissa he taistelivat. Isänikin taisteli Karjalan kannaksella vänrikkinä ja palasi siviiliin haavoittuneena luutnanttina. Kuin kummatkit setäni ja enonikin. Sota jatkui monella myös siviilissä ja kaikki eivät toipuneet sodasta koskaan. Näin kävi isällenikin.

Lähdimme ajamaan Tuusulasta maanantaina 13.7. ennen aamuyhdeksää. Mieli oli täynnä odotusta tulevasta. Keli oli mitä parhain puolipilvinen aina Juvalle saakka. Jatkoimme Savonlinnaan, jossa aurinko paistoi jälleen täydeltä terältä ja lörtsyä nauttiessamme päätin soittaa Sulkavalaiselle Noposen Timolle, jonka luokse emme tällä kertaa poikenneet. Mieshän toimi Sätkälän Säpinöissä taustamiehenä ja halstrasi suuret määrät muikkuja halukkaille. Lisäksi kävin hänen luonaan toissa vuonna vaihtamassa sylinterit ja männät, joista hän taisi vielä edelleen olla tyytyväinen. Lisäksi Citixin parkkipaikalla tuli vaihdettua taakse menevä jarruputki viime kesänä.


Siiispä soitin ja Timo istuikin vaimonsa kanssa parin sadan metrin päässä nauttimassa,- kuinkas ollakkaan - muikkuja. Tarinoimme heidän kanssaan ehkä puolisen tuntia ja matkamme oli valmis jatkumaan Olavinlinnan ja Kerimäen puukirkon kautta Liperiin mökille. Kävimme samalla Pian tädin ja serkun luona tervehdyskäynnillä. Kävimme katsomassa miten mökki oli selvinnyt talvesta. Muutama tosi iso oksa oli pudonnut osittain tielle, joten mökille piti kävellä viimeiset 200 metriä. Emme alkaneet oksia poistamaan, kun emme aikoneet mökillä viipyä. Mökiltä jatkoimme kohti Valamon ortodoksiluostaria, sillä olin sieltä varannut meille huoneen. Vaatimattoman sellaisen.



Trapetsa ravintolassa nautimme illan suussa huikean päivällisen ja maistoimme lasilliset luostarin kuivaa valkoviiniä. Ostimme jopa pullollisen sitä kotiinviemisiksi. Oli huvittavaa seurata, kun eräs rouva meni ruokalan tiskille pyytämään ostamansa viinipullon avaamista, kun oli unohtanut oman korkkiruuvinsa kotiin. Vähän sama kuin olisi pyytänyt Alkon kassan avaamaan sinulle korkkikorkki-pullon. Ei se onnistunut. Luostarissa tulee iltakymmeneltä hiljaisuus, joka sopi minulle sangen hyvin. Tämän tarinan ehdin sepustaa ennen hiljaisuutta.

Tänään kilometrejä tuli Garfieldiin reilut 460 km.

Tiistai 14.7. Ei sovi munkinelämä meikäläiselle. Yö oli melko rikkonainen kapeassa munkinsängyssä entisessä vierashuoneessa. Klo kuudelta soivat kellot Jumalanpalvelusta varten. Sen kokemuksen jouduimme jättämään väliin. Suihkun jälkeen odottelimme aamiaiselle pääsyä klo 7.30. Ravintolassa oli useita kehoituksia käyttää servettejä puuron ja muun ottamiseen. Ovatko ihmiset liian sokeita ulkopuolisille ärsykkeille, sillä moni otti ruokansa paljain käsin ja monelta oli jäänyt myös huomioimatta käsien desinfiointipullot. Aamiaisen hoidettuamme lähdimme kohti itää ja Ilomantsia.



Eilen soratiellä meni kivi kuin kenkään, eli varvantapin väliin oli jäänyt kivi, joka piti melkoista rutinaa ainakin Ilomantsiin saakka. Parppeinpirtti Ilomantsissa on kaunis ja käymisen arvoinen paikka. Söimme vatruskat ja karjalanpiirakat. Tutustuimme vaaran laella olleisiin kauniisiin karjalaisiin rakennuksiin. Ilma oli kaunis ja mieli oikein lepäsi. Jatkoimme matkaamme Ilomantsin Nesteelle,-samalla, jonne hukkasin bensakorkin neljä vuotta aiemmin. Tankkauksen jälkeen Hermannin viinitilan viinipuotiin ja ostimme kolme viinipulloa. Kävimme tutustumassa myös viinitorniin, josta oli mahtavat näkymät yli laajan Ilomantsin.


 


Matkasimme rajaa kohti Möhköön ja sieltä sotatantereita katsastaen rajanpintaa nuollen. Öykkösenvaaraan tienoille rajan vaikutus oli huomattava, sillä navigaattori oli aivan pihalla ja puhelimissa ei ollut mitään kenttää noin sadan kilometrin matkalla. Ainoat opasteet olivat puissa olleet tekstit varoittamassa rajasta ja liki kaikissa puissa idän puolella oli keltaisia lätkiä. Hieman ahdistavan tuntuista. Aivan kuin raja olisi työntänyt meitä poispäin rajasta. Ja hyvä niin. Siellä täällä pieniä asumuksia tosi harvakseeltaan. Huonokuntoisia sorateitä taisimme ajaa noin 70 km ilman luotettavaa karttaa ennenkuin saavuimme Taistelijan talolle.

Olimme odottaneet saavamme ruokaa kuten ennenkin, mutta saimme tilauksesta täytetyt sämpylät ja puolikkaan oluen mieheen/naiseen. Matkasimme kohti Lieksaa, kunnes navi ilmoitti meillä olevan yli kaksisataa kilometriä Lieksaan, vaikka todellisuudessa meillä oli matkaa noin 70 km. Pitkällisen kuoppaisen soratien ajon jälkeen saavuimme Lieksaan Pielisjoen varressa sijainneeseen Pielisen museoon, jota ihmettelimme noin tunnin verran. Kaikkea esi-isämme ja äitimme ovat osanneet tehdäkin. Museo oli yllättävän laaja emmekä ihan joka torppaa menneet sisälle katsomaan.



Lieksasta yritimme löytää ruokapaikkaa, mutta ainoat jotka löysimme oli pitseriat. Ei paljoa napannut. Lopulta ajoimme Nurmekseen, mutta siellä oli aivan yhtä huono tilanne. Ehkä huonompi jopa kuin Lieksassa. Lopulta Porokylästä löysimme ABC Delin, josta tilasimme lohta ja lihapullia. Parempi kuin ei mitään. Porokylästä, joka aikoinaan paloi 1890 luvulla ja josta paikkakunta sai nimensä, jatkoimme kohti pohjoista ja Karhunpäätä. Sieltä olin varannut maatilamajoituksesta yöpymispaikan. Viehättävä maatilamajoituspaikka keskellä maaseutua. Illalla tuli mentyä ajoissa nukkumaan munkkielämän vastapainoksi.

Tänään tuli ajettua 380 km. Osin itärajan huonokuntoisista teistä johtuen.

Aamulla heräsin vähän viiden jälkeen, jolloin pari kauppamatkustajaa lähtivät taipaleelle. Huoneen kuntoonlaittoa ja ruiskussakäynti, sekä aamiaisen odottelua. Sätkässä oli moottoriöljyt vielä aivan ylätasossa, mikä osoittaa että kone on kunnossa. Tänään jouduimme ajamaan aluksi takaisin Porokylään päästäksemme jatkamaan kohti Kuhmon erämaita. Lopulta päätimmekin jättää Porokylän väliin ja siirryimme soratielle, jonka tuli oikaista, mutta matkavauhtimme hidastui tosi kuoppaisilla sorateillä. Aivan loppumatkasta tie muuttui mustaksi sileäksi asfalttitieksi, jota oli ilo ajaa. Tulimme lopulta Saunajärven tielle.


Sillä tiellä on kaksi mielenkiintoista taistelupaikkaa. Saunajärvi ja Kilpelänkangas joten käännyimme pienemmälle Saunajärven tielle, jossa kävimme katsomassa muutamia sodan taistelupaikkoja.

Paljon oli kunnostettuja taisteluhautoja, ja katettuja konekivääripesäkkeitä. Vielä kunnostamattomista juoksuhaudoista löytyi sodanaikuisia rautalankakieppejä joilla juoksuhaudan pystytukipuut oli kiinnitetty maastoon. Nyt 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen moni juoksuhauta kasvaa uutta puuta. Jatkoimme ajoamme ja kuinka ollakkaan, saavuimme raja-asemalle, jonne meidän ei kuulunut tulla. Ei muuta kuin u-käännös ja tosi heikkokuntoiselle tiellä, jossa keskinopeus ei juuri kolmeakymmentä kilometriä tunnissa ylittänyt. Täälläkin navigaattori oli menettänyt mielenkiintonsa ihmisten opastamiseen.

Tätä tietä ajoimme varmaan kaksikymmentä kilometriä. Kivet hakkasivat jatkuvasti pohjaan. Jatkoimme kammottavaa soratietä, jossa kivet olivat pikkuvauvan nyrkin kokoisia. Sitä jatkoimme toistakymmentä kilometriä kun havaitsin, että bensa alkaa loppua. Pääsimme kuitenkin tankille Kuhmoon ja tankkiin meni  25,4 litraa. Eli taisi viimeisiään vedellä. Emme jääneet Kuhmoa ihailemaan, vaan ajattelimme pysähtyä Lentiiran K-kaupassa. Se oli suljettu jo jokunen vuosi sitten. Joten se siitä. Ennen Suomussalmea käännyimme pienelle tielle, jonka piti oikaista Raatteen vartiotuvalle. Pieni tie heikkeni heikkene-mistään. Olin tämänkin tien löytänyt karttakirjastani. Navigaattorini oli tiestä täysin tietämätön, tai välinpitämätön. Tiellä mahtui menemään yksi auto väistellen suuria maakiviä.

Jossain vaiheessa vastaamme tuli Citroen Jumpy, joka pysähtyi kohdallemme ja kuljettaja mittaili silmillään sätkäämme, kun kysyin, että pääseekö tästä vartiotuvalle. Hän kertoili, että kovin varovainen täytyy olla, sillä maakivet nousevat välillä korkeiksi. Hän oli käynyt poimimassa lakkaa ja saanutkin 12 litraa tätä keltaista herkkua. Kymmenen kilometriä oli yhtä kivien väistelyä. Muistin, että duralalumiininen pohjapanssarini odottelee tallissa kunnostusta ja kuljettaja ajelee nälkämaalla ilman huolenhäivää. Lopulta pääsimme vartioasemalle kuuntelemaan esitystä alueen historiasta.

Venäläiset olivat vallanneet vartioaseman niin nopeasti, että viimeinen suomalainen aliupseeri oli joutunut pakenemaan ikkunan kautta ja juoksemaan metsään. Venäläiset tekivät vartiotuvasta itselleen kenttäsairaalan. Lopulta suomalaiset valtasivat vartioaseman uudelleen ja venäläiset pakenivat jättäen erään potilaansa pöydän päälle kesken leikkauksen, niin ettei potilaan mahaa oltu ehditty ompelemaan kasaan.


Koska olimme jo nähneet riittävästi taistelupaikkoja, ajoimme Raatteen Porttiin katsomaan näyttelyä ja seuraamaan elokuvaa Raatteen taisteluista. Tuli yksi kirjakin jälleen ostettua. Teemu Keskisarjan "Raaka tie Raatteeseen".

Olin varannut Suomussalmelta meille melko onnettoman hotellihuoneen. Onnettoman siihen nähden mikä oli hotellin tarjonta/hinta ja vielä ilman aamiaista. Keski Euroopassa tällä hinnalla olisi saanut siistimmän ja paremmin varustellun hotellin aamiaisella, mutta nyt emme olleet Keski-Euroopassa. Kävimme Kiantajärven rannan pitseriassa syömässä, kun kylän ravintoloissa ravintoloissa ei ollut oikein sopivaa syömistä. Pitsa oli hyvää, mutta ei kaikkea jaksanut kuitenkaan syödä. Illan istuimme hotellin parvekkeella nauttien lonkeroa ja punaviiniä.

Tänään tuli mittariin 340 km.


Torstai 16.7. Aamulla klo 07.00 herätys ja suihkuun. Aamiainen ei kuulunut Matka Moilasen hotelliin. Oli muutenkin epämääräinen paikka, sillä heillä oli vain kaksi maksutapaa: Pay ball tai käteinen. Käteistä oli, joten sillä maksoimme. Yhtään merkintää ei ollut hätäteistä ja ikkunoita ei saanut auki, jos olisi pitänyt sitä kautta paeta tulipalon sattuessa. Suihkussa ei ollut lattian kuivauslastaa, joten lattia jäi märäksi käyttömme jälkeen. Ei olisi lasta paljoa maksanut. Aamulla kävimme Tokmannilta ostamassa Pialle marjastussaappaat ja marjaämpärin. Kävimme Kiantajärven rannassa konditoriassa aamukahvilla. Varsinkin mansikkawieneri oli herkullinen.

Lähdimme kohti Puolankaa. Tarkkailimme lakkasoita, joita näyttikin olevan runsaasti. Joltain pikkutieltä löysimme hyvän parkkipaikan ja Pia laittoi suojavarustuksen hyttysiä vastaan. Mielestäni hyttysiä ei ollut ihan hirveästi ja muutaman paarman näin parkissa istuessani. Pari poroa jolkottelikin Dyanen edestä. istuin sätkässä suljettujen ikkunoiden takana ja sain olla rauhassa paarmoilta.


Tilasin netistä labra-ajan seuraavaksi maanantaiksi ja jatkoin tämän jupinan kirjoittamista. Kaikkea sitä ihminen hommaileekin erämaassa yksin jäädessään. Aurinko paistoi lämpimästi. Pidin katon kiinni paarmojen takia. Tunnin odottelun jälkeen Pia saapui saaliineen ja lähdimme jatkamaan erämaiden lumon jälkeen kohti Puolankaa. Lakkaa oli löytynyt jonkin verran ja laitoimme marjat jääkaappiin. Puolangalla tarkistimme ulkopuolisesti Puolangan pessimismitalon.

Jatkoimme matkaamme Utajärvelle. Etsimme paikkaa, jossa saattaisimme nauttia eväämme. Käännyimme hautausmaan parkkipaikalle, mutta emme pysähtyneet, sillä hautausmaalla oli suuret mustalaishautajaiset ja meitä ei sinne kaivattu. Heimoa oli varmaan yli sata. Pia sanoi, ettei romaneja saisi kutsua mustalaisiksi. Minusta on selvää, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillään. Hieman hankalaa, kun ei ole enää neekereitä, eskimoita, aborginaaleja jne. Kohta hevostakaan ei saa puhutella hevosena vaan kavioeläimenä.

Tyrnävällä tankkasimme. Taas jäi bensakorkki takaikkunan päälle, kuten neljä vuotta aiemmin. Onneksi korkki oli pysynyt kyydissä. Mitään kiirettä ei ollut, sillä Raaheen oli niin lyhyt matka.

Saavuimme kaupunkiin siinä kahden maissa ja löysimme hotellimme Raahen Hovin. Ilmoittauduimme ja veimme kassit ja jääkaapin huoneeseemme. Ilma oli mitä parhain ja lähdimme katselemaan Raahen nähtävyyksiä. Paljon oli vanhoja puutaloja, joista näki, että kaupunki oli ollut aikoinaan melko vauras. Merenkulku oli vaurastuttanut ja kasvattanut kaupunkia. Paljon oli myös liikkeitä, jotka olivat muuttaneet kaupungista tai lopettaneet kokonaan. Lopulta lähdimme myöhäiselle lounaalle meksikolaiseen ravintolaan. Pancho Villassa mahtavan pihvin näkeminen vei nälän mennessään, saati sen syöminen. Jatkoimme aterioinnin jälkeen kaupungin katujen tutkimista, kunnes lopulta siirryimme hotelliimme. Kilometrejä tuli vain 253 km

17.7. Perjantai. Säätiedoitukset lupasivat helteistä päivää. Täytyi laittaa shortsit jalkaan. Kesän ensimmäisen kerran. Aamiainen oli aivan tavanomainen, mutta aivan syötävä. Aamiaisen jälkeen normaalit aamurutiinit, eli pakkausta ja sätkän takaluukun uudelleen järjestelyä.

Katselimme vielä viimeiset silmäykset Raaheen ja lähdimme ajamaan Pyhäjoelle katsomaan Linnapuomin Paulaa, vaikka Ramppa oli lähtenyt pakukokoukseen. Viihdyimme hyvin ja nautimme kahvit ja raparperipiirakat. Ennen lähtöämme kävimme tutustumassa paikalliseen campingalueeseen ja joenrantaan. Dyane odotteli jo meitä malttamattomana, joten päätimme lähteä ajamaan kohti Pietarsaarta 7 sillan reittiä pitkin. Meillä oli keskustan Kaupunginhotellissa huone katunäkymällä. Kävimme kävellen tutustumassa ensin Aspegrenin puutarhaan, joka olikin varsinainen runsauden sarvi.

Sieltä kävelimme takaisin hotelliimme syömään herkullisen Oskarin leivän ja kuten tiedämme,- syöminen on hauska harrastus. Pari Stallhagenin oluttakin tuli samalla puraistua. Lähdimme jälleen kylille katsomaan kirkkopuistoa, jossa oli myös jos jonkinlaista kasvia. Sieltä kävelimme tupakkamuseolle, vaikka se oli jo tällöin suljettu. Vanhoja kujia ja taloja oli kuten Raahessakin. Emme menneet enää syömään, vaan söimme huoneessamme pähkinöitä ja hedelmiä.

Kilometrejä syntyi vain noin 200 km.

Lauantai 18.7. Kotia kohti. Kävimme jo klo 7.15 aamiaisella ja salista oli vaikeaa löytää pöytää ja kahta tuolia. Hotellissa oli paljon ampujia, sillä lauantaina oli paikalliset ampumakisat. Lopulta saimme syömisemme syötyä ja jätimme Stadshotellille hyvästi kahdeksan aikaan. Avasimme katon ja keli oli melko raikas näin aikaisin aamulla.  Pietersaaresta ajoimme kohti Pojanluomaa, sillä Lampilan Matti oli saanut Kroatiassa viime vuonna hajonneen 123:sen korjautettua. Matti ei taida herätä kuin jänis makuulta, sillä soitin tankkauksen yhteydessä joskus yhdeksän jälkeen Lapualta, että olemme tulossa puolen tunnin päästä. Puhelimesta vastasi unenpöpperöinen mies. Perille löysimme ja vaihdoimme omaisuutta.

Jatkoimme Jalasjärveltä Tampereen tielle. Aamulla tiellä oli jo runsaasti kulkijoita, mutta mikäs se oli ajellessa kauniissa kelissä. Minua ihmetytti ihmisten tyyli. Ajetaan alinopeutta ja painetaan jatkuvasti jarrua. Eikö moottorijarrutusta osata? Ymmärrän jarruttelun automaattilootalla, mutta silloin ajetaan liian lähellä edelläajavaa. Yksi vakava tilanne tuli matkallamme, kun Lempäälän Ideaparkkiin matkaava nuija ajoi vasemmalta suoraan edestämme liittymään. Mies oli joku kananaivo. Ajoi bemarilla. Kuinkas muutenkaan.

Hämeenlinnasta jatkoimme kohti Renkoa ja kävimme hakemaan nelkun etuakselia kaveriltamme Maralta. Mutta kas kummaa: läjästä löytyi vain tukivarret. Etuakseli oli Uudenmaan läänin puolella toisella mökillä. Jatkoimme matkaamme kotia kohti ja olimme ajaneet tänään 481 km. Kotona oltiin hieman klo 16 jälkeen. Purimme tavaramme sätkästä ja kun en muutakaan keksinyt, aloin ajamaan nurmikkoa. Siitä tuli niin mukava hiki, että grillasin itselleni pari makkaraa ja Pialle grillijuustoa. Vaivan palkaksi nautin yhden oluen ja Pialla oli myös Mojitoa sitruunaviipaleilla. Viidessä päivässä tuli ajettua noin 2200 km. Öljyä laitoin Suomussalmella puoli litraa ja öljynpinta on edelleen ylärajassa.

Henkka kirjuutteli ja kuvat ovat Pian.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ