Yhdessätoista päivässä sinne ja sieltä pois Nyytiset 8/90

Päätimme poikain,- Savolaisen Pentin ja poikani Matin (8-vuotta), kanssa lähteä tutkimaan polkuja, joita mahdollisesti tulisimme kulkemaan ensi kesänä suunnatessamme matkamme Sveitsin maailmankokoukseen.

11.7. Olimme illalla Naantalin satamassa, josta ajoimme suoraan ketsuppi linen uumeniin. Hytin etsimisessä meni hetken aikaa, mutta tässä vaiheessa matkaa aikaa oli. Tavaramme jätimme hyttiin ja etsiydyimme sarvikuonobaariin, jossa nautimme ”nakit ja muusin”. Lopulta astuimme hyttiimme ja asetuimme yöpuulle.

12.7. Aamulla laiva kolahti maihin ja lähdimme polkemaan kohti Eurooppaa. Illansuussa olimme jo Helsingborgin lauttarannassa. Lautalla nautimme smörrebrödit ja Tuborgin, kuten aina ennenkin. Matti sai rahaa ja meni ostamaan sitä, mistä kahdeksan vuotias poika tykkää.

Sjellannin läpi ajaa reilussa kahdessa tunnissa ja sitten sitä onkin Gedserissä tai Rödbyssä. Me menimme yli Rödbystä ja toistimme saman kuin reilut pari tuntia aiemmin eli söimme smörret ja nautimme pilsnerit.

Matti kävi jälleen tyhjentämässä matkakassaansa tax-free kaupan karkkihyllyillä. Me taas Pentin kanssa tutustuimme taidokkaasti valmistettuihin lasiesineisiin ja taisimmepa muutaman hankkia matkaamme.

Puttgardenin satamassa Pentti hyppäsi kuskin tuhdolle. Satoi ja oli pimeää. Tiesin Hampurin länsipuolella olevan kämppärin, jonne voi mennä myöhempäänkin. Saavuimme Raden kämppärille tuossa aamukahden kieppeissä. Panimme teltan pystyyn ja nostin nukkuvan Matin jatkamaan uniaan teltassa. Tänään ajettu 1090 km.

13.7. Kellon lähennellessä puolta yhdeksää, valmistimme aamiaisen. Opimme jälleen kerran, ettei Trangian sydäntä saa jättää spriillä täytettynä Trangian sisään. Kahvi maistui tosi kamalalta. Toiset kahvit keitettyämme purimme kämppämme ja tervehdimme samalle kämppärille eksyneitä ihmisiä, jotka kenties ihmettelivät aikaista lähtöämme, kun eivät tienneet meidän edes paikalle tulleen.

Aamu yhdeksältä ohitimme Hampurin toistamiseen ja suuntasimme matkamme kohti Berliiniä. Itä-Saksan rajan läheisyydessä oli meidän pudotettava nopeuttamamme, kuten rajoilla on ollut tapana. Vaan yllätys, yllätys. Raja oli jäljellä, vaan ei yhtäkään tulli,- tai rajamiestä, kuten vielä edellisellä kerralla. Vartiotornissa leikki pikkupojat. Jatkoimme matkaamme ja laskimme vastaantulevia Trabantteja, joita kertyi noin 4,3 kpl/km. Metsäisille sivuteillekin oli pysäköity lukuisia Trabantteja. Kenties viimeisen kerran.

Itä-Berliiniin saavuttuamme avasimme katon ja ryhdyin takapenkiltä videokuvaamaan. Berliini on joskus ollut sangen kaunis kaupunki. Ajoimme kaupunkia ristiin rastiin. Neljän ruuhkassa silmiä kirveli Wartburgien, Trabanttien ja muiden kaksitahtisten tuottama sininen savu. Olimme välillä länsi-Berliinissa ja välillä toisella puolen muuria. Entiset rajanylityspaikat olivat vielä jäljellä. Tullimiehiehiä ei näkynyt, mutta tunnelma oli vielä jotenkin aistittavissa. 

 

Muurilla kävimme tietysti ja Matti otti pääkallon kokoisen betonilohkareen mukaansa, jonka hän isänsä kehoituksesta suostui kuitenkin jättämään paikalleen ja ottamaan pienemmän palasen muistokseen. Olimmehan vasta alkumatkassa.

Berliini on paikka, jossa viihtyisi pidempäänkin, mutta aikataulumme ei suonut siihen mahdollisuutta. Ajoimme kohti etelää pitkin autobahnia, joka olikin liki yhtä hyvä kuin lännen puolellakin. Ero oli vain siinä, ettei ruuhkia ollut juuri lainkaan. Paljon oli betonilaattatietä. Sen huomasi tasaisesta jumputuksesta laattojen saumojen kohdalla. Tie oli yksitoikkoinen, niinkuin moottoritiet kaikkialla.

Tankkasimme kahdesti ja suurin ero muiden maiden bensamittareihin oli se, että superbensiini oli 2- tahtisia varten. Meidän olikin tyytyminen johonkin muuhun bensaan, mutta kovaahan silläkin kulki. Dresdenissäkin tuli käytyä, mutta kaupunki oli hiljainen perjantai – illasta huolimatta. Sodan jäljiltä Marian kirche oli jätetty vielä rauniokasaksi. Tummimmat kivet olivat olleet lähimpänä tulipaloa. Kaupungista päästyämme moottoritie loppui ja tie muuttui kantatieksi. Tie alkoi vähitellen nousta ylöspäin.

Meillä oli tiukkoja kisoja Trabanttien kanssa. Voitimme useimmat kisamme. Varsinkin ylämäissä sätkä oli Trabantteja rivakampi, mutta alamäissä Trabantit vinkuivat ohi sinistä savua puskien. Tsekkoslovakian tulli sijaitsi ylämäen huipulla. Sammutin sätkän koneen ja passien tarkastukseen jälkeeen emme meinanneet millään päästä jatkamaan matkaamme, sillä kone ei suostunut millään kuumana käynnistyä. Rajalta lähdimme pudottelemaan alaspäin. Rekoille oli tehty suuria hätäjarrutuspaikkoja. Merkillepantavaa oli, se että havupuut olivat pudottaneet neulasensa liki poikkeuksetta. Näky oli melko lohduton. Alhaalla laaksossa tilanne oli parempi, tosin siellä ei ollut havupuitakaan. 

Etsimme kiihkeästi yöpymispaikkaa. Se löytyikin varttia vaille 22. Talo löytyi pienestä kylästä, jota tuskin löytyy maantiekartasta. Talon pihaa rajaavassa aidassa oli kilpi, jossa luki ”Zimmer frei”, joten Pentti koputti oveen. Pentti pisti kielitaitonsa peliin. Niin teki talonväkikin, sillä he puhuivat yhteensä kuusi sanaa englantia. Saimme siistin, halvan ja miellyttävän yöpaikan. Kilometrejä tänään 702 km.

Pentti ja Matti katsoivat tsekiksi dupattua Dallasia mustavalko telkkarista. Minä puolestani seurasin yläkerran ikkunasta kylän raittia horjahtelevia keskiverto tsekkejä, jotka toisiaan kaulaillen ja hirveästi mölyten etenivät näkyvistäni seuraavaan mutkaan. Melko tunnelmallista. Kyläkapakka oli tyhjennyt asiakkaistaan.

14.7. Aamuruiskuun ja aamupalalle, joka sisälsi kahvia, pari sämpylää ja makkaraa, joka maistui vielä vanhalle kunnon makkaralle. Hyvästelyt miellyttävälle isäntäväelle, joka tyytyi 50:n Suomen markkaan ja ei muuta kuin kohti kohti Prahaa. 

 

Maakaasu Pena oli käynyt kuukautta aiemmin Prahassa ja kehoitti meitä käymään Camping Busekilla, jossa olisi ihan peliukko kämppärin pitäjänä. Saavuttuamme kämppärille, isäntä innostui jakamaan suomitietoa sanomalla ”Finski Koskenkorva gut”. Ymmärsimme olevamme tervetulleita hänen kämppärilleen. Isäntämme sai lempinimen ”Keine problem”, sillä hänellä ei ollut minkään asian kanssa ongelmia. Häneltä onnistui kaikki. Valitin hänelle jonojen pituuksista huoltoasemilla. Hän kysyi: ”Paljonko haluat?” Sitten iltapäivällä nuori mies toi 20:n litran jerrykannullisen bensaa meille.

Kävimme vanhassa kaupungissa kävelyllä. Mielenkiintoinen paikka. Kaikesta näki, että on sitä eletty ennenkin ja jotkut jopa paremminkin.

Vanhassa kaupungissa eli Stare mestossa on paljon ravintoloita. Hintataso oli hieman korkeampi, kuin uudessa kaupungissa. Kuitenkaan emme me kolme mahtuneet lauantai-iltana sisään ravintoloihin, vaan jouduimme kävelemään Vltava joen rantaan, josta löytyikin ravintola, jossa tilasimme lihaosastolta kalleinta mitä kapakasta löytyi, koska ei tuo tsekin kieli ollut vielä tarttunut päivässä. Ruoka, jonka saimme oli pihvi ranskalaisilla. Oluthan kuului selvästikin ruokajuomaksi ja se oli hyvää. Matti oli tyytynyt Pepsicolaan. Ruokailu kolmelta hengeltä maksoi vaivaiset 50 mk vastaavan summan. Retken lyhin päivä. Noin 80 km.

 

                                                  Keine Problem

15.7. Sunnuntai. Tänään meillä pitäisi olla treffit kaverimme Horstin kanssa etelä-Unkarissa Harkanyssä. Horstin moni tuntee. Ainakin, jos on ollut mukanamme toissakesän Orleanssin retkellä tai kahdella viime Raidilla.  Pakkasimme tavaramme ja jätimme jäähyväiset ”Keinelle”, mutta ennen sitä ostin häneltä kaksikymmentä puolen litran olutpulloa takaluukkuun ihan vain varoiksi. Lupasimme palata suuremmalla porukalla takaisin ensi kesänä.

Nytkähtelimme etelään johtavalle moottoritielle ja ohitimme aikanaan Brnoon, josta jäi mieleemme mahtava esikaupunkialue. Alue oli täytetty kymmenillä samanlaisilla kerrostaloilla. Mahtaa olla mielenkiintoista saapua kotiinsa pienessä laitamyötäisessä. Avainten kokeilussa saattaa mennä useampi tunti. Illallinen on saattanut vaihtua aamiaiseksi, tai ulkoruokinnaksi.

Bratislawassa kävimme tuhlaamassa viimeiset koronamme. Baarissa, jossa kävimme, oli vain spagettia, joten tilaus oli helppo suorittaa. Tulliasemalle saavuttuamme, tullimies pyysi avaamaan takaluukun. Avatessani muistin latoneeni 20 puolen litran olutpulloa kauniiseen riviin päällimmäiseksi. Hieman hikeä pukkasi.

Vilkaisin tullimiestä, ja hän pyysi paikalle toisen tullimiehen ja nähdessään aarteeni, he purskahtivat nauruun. Ei kai sitten muuta, kuin taas tien päälle. Györistä tie kääntyi Budapestiin, mutta me jatkoimme kohti Balatonia. Ylitimme Balaton järven Tihanystä lautalla.

Maihin päästyämme kävimme syömässä Som nimisessä kylässä. Paikan neuvoi Isomäen Jukka ja Lehtikunnaksen Päivi. Olivat eksyneet sinne Orleansin reissullaan. Saavuimme illansuussa Harkanyyn. Kilometrejä oli kerääntynyt noin 750 km. Ilta meni tsekkioluita maistellen ja katsellen, kun Matti tiputteli luumuja puista. Keltaisia ja violetteja. Luumut olivat makeita ja tosi herkullisia.

16.7. Horstia ei ole vieläkään näkynyt. Käyskentelimme läheiseen hotelliin aamupalalle ja aamiaisen jälken kävelimme läheiseen uimalaan, joka oli tullut tunnetuksi eri asteisista altaistaan ja rikkikylvyistään. Matti jäi pulikoimaan lasten altaaseen, mutta me Pentin kanssa rohkeina menimme 38 asteiseen rikkikylpyyn. Siellä ei kannata pitää yllään hopeakoruja, sillä ne muuttuvat melko nopeasti mustiksi.

Illalla soitin Itävaltaan Horstille, joka kertoi passinsa menneen vanhaksi ja huomattuaan sen, ei voinut sitä minulle ilmoittaa. Se oli aikaa, jolloin harvalla oli matkapuhelin ja Horstilla ei tainnut olla minun numeroanikaan. Minulla oli tällöin raahattava Bosch merkkinen NMT puhelin, jonka luurilla olisi voinut vaikka tappaa. Itse puhelin taisi painaa ainakin 7 kg.

17.7. Aamulla menimme kämppärin ravintolaan ja pyysin Penttiä tilaamaan meille aamiaisen sillä aikaa, kun käyn hakemassa passimme kämppärin toimistosta. Palattuani takaisin Pentti istui Matin kanssa hieman miettelijäinä makkarat edessään. Ajattelin tämän olevan Pentin käsityksen aamiaisesta. Tosin jonkin ajan kulutua tarjoilija tuli kysymään, jos meiltä puuttuu vielä jotakin. Loppujen lopuksi asiat saivat mieleisemme käänteen, joten saatoimme nauttia hyvän aamiaisen.

Lähdimme taas maantielle ja ajoimme aluksi Pecksiin, joka on kai Unkarin toiseksi suurin kaupunki ja joka johtaa Unkarin itsemurhatilastoa. Pecksin hautausmaata kutsutaankin tiettävästi Golgataksi.

Nagyatadissa kävimme maauimalassa. Suihkun jälkeen astuimme altaalle. Ihmettelimme uimareiden päähineitä. Tiesin Unkarin hyväksi vesipallomaaksi ja yhtäkkiä meidätkin oli liitetty tähän uintiseuraan, sillä kaikilla tuli uidessaan olla kumilakit päässään. No menihän se niinkin.

Illan pimetessä saavuimme Itävaltaan ja tarkemmin Graz nimiseen kaupunkiin ja Judendorfin asuinalueeseen, jossa Horst asui. Kuulumisten vaihtamisen jälkeen läksimme Horstin kyydissä paikalliseen pihvipaikkaan syömään sveitsinleikkeen. Jutustelimme iltamyöhään. Matti ja minä nukuimme Horstin sängyssä, Pentti leposohvalla ja Horst keittiön lattialla.

Tänään tuli kilometrejä 360 km.

18.7. Aamulla pojat jäivät nukkumaan, kun lähdimme Horstin kanssa käymään passitoimistossa. Passin saatuamme teimme vielä nukkuville pojille aamupalan.

Aamupalan jälkeen lähdimme Horstin tallille, jossa tarkoituksenamme oli vaihtaa tiinaani suurempitehoinen kone. Veimme Pentin ja Matin Grazin keskustaan ostoksille. Matti oli hieman enempi kiinnostunut leluista, kuin hieman suurempi toverinsa. 

 

Iltapäivällä oli kone nokalla ja kävimme tekemässä paikallisessa vuoristossa koeajolenkin. Tulos tyydytti suuresti. Tehoa oli tullut tuntuvasti lisää, joten vanha kone takaluukkuun ja takaisin Horstin asunnolle.

Iltapäivällä kävimme syömässä itävaltalaisessa erikoisuudessa ”Bussenschankissa” (meniköhän nimi pahasti pieleen?) Se on paikka, jota ylläpitää yleensä paikallinen maanviljelijä. Siellä syötiin ja juotiin viljelijän itsensä viljelemiä ja valmistamia tuotteita. Ruuat olivat kylmiä, mutta herkullisia. Juustoa, kinkkua, makkaroita, rasvaa ja ruokaöljyä sekä vihanneksia. Juomana omenamehu ja valkoviini. Kyllä se ruoka miehet tiellä piti.

19.7. Lähdimme ajamaan Grazista kohti Klagenfurtia ja Villachia. Villachista ajoimme Jugoslavian puolelle. Tiellä, jota ajoimme oli osunut 28%:n nousu. Hyvin sätkä jaksoi. Vaihdoimme rahanvaihto pisteellä dinareita. Olivat ottaneet dinarista neljä 0:llaa pois viime käynnistämme. Tankkasimme automme ja jatkoimme matkaamme kohti Italiaa. Kävimme siellä syömässä ja palasimme jälleen Itävallan puolelle. Jatkoimme matkaamme nousemalla Grossclockner alpille. Moottorin sisäänajo ei olisi voinut osua pahemmalle reitille, mutta päätetty mikä päätetty. Nousimme tunteja mutkikasta tietä ja saavuimme Hochtor nimiselle paikalle, joka sijaitsee 2500 metrin korkeudessa. Yritin löytää Edelweissejä siinä kuitenkaan onnistumatta.

 

Lämpötila oli noin +7 astetta ja paikoin oli lunta jäljellä. Jos matka huipulle oli ollut tiukkaa menoa, alasmeno oli sitäkin kovemman tason urheilua. Minulta katosi nimittäin sätkästä jarrut. Mäet olivat jyrkkiä ja kakkosvaihteella jarruttamisesta ei ollut juurikaan hyötyä. Otin kerran jopa virrat pois koneesta, mutta ei se vauhti lainkaan hiljentynyt. Jarrujen jäähdytyspaikkoja ei ollut missään, vaan oli vaan laskettava kohti laaksoa. Jyrkkiä mutkia serpenttiinitiellä oli yli neljäkymmentä. Jokainen mutka oli numeroitu, mutta ei se vauhtia hidastanut. Erääseenkin mutkaan tultaessa painoin Pentin laskujen mukaan jarrupoljinta 13 kertaa ennenkuin vauhti hiljeni. Jos mutkia olisi ollut noin 40, niin jouduin alas ajettaessa painamaan jarrua noin 400 kertaa. Pentti sanoikin, että olisin voinut pestautua hevibändiin bassorummun polkijaksi. Alkoi olla kokemusta

Laskeuduimme Zell am Seehen ja jatkoimme matkaamme kohti Münchenia, jonka läheltä aloimme etsiä kämppäriä. Se löytyi Chiemsee järven rannalta, joka oli tietenkin täynnä, mutta löysimme pari sätkän kokoista reikää, johon parkkeerasimme itsemme.

20.7. Ajoimme Müncheniin rahanvaihtoon ja sain maksettua koneen hinnan Horstille. Tämän jälkeen suuntasimme sätkien keulat kohti Dachaun kaupunkia, jossa piti oleman erään natsi-Saksan pahamaineisimmista ei arjalaisten tuhoamisleireistä. Hämmästelimme tätä pahuuden ilmentymää. Emmekä voineet edes kuvitella minkälaista elämä leirillä oli ollut 50 vuotta aiemmin. Täällä emme viihtyneet kauaa.

Suomessa ollan kovin autovastaisia, mutta ajettuaan kerrankin Münchenin, Lontoon, Pariisin tai jonkun suurkaupungin ruuhkassa, kannattaa avata suunsa. Siellä pakokaasut ovat todellinen ongelma. Vaikka me lopettaisimme Suomessa kaiken autolla ajamisen, ei se mielestäni maailman ilmaa juurikaan parantaisi. Se niistä pakokaasuista ja besserwissereistä.

Keskitysleiriltä jatkoimme paikalliseen camping tavarataloon. Valikoimat olivat paljon laajemmat, kuin koto- Suomessa. Jätimme Horstille jäähyväiset ja lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Erään pikkutien varresta löysimme kämppärin, jolle päätimme jäädä. Tutustuimme baijerilaisiin oluihin ja makkaroihin. Mitä sitä mies parempaa voi toivoa. Matti tutustui venyviin karkkeihin, jäätelöön ja hampurilaisiin. Tämäkin yhdistelmä kuulemma maistui hyvältä. Tänään 420 km.

21.7. Aamulla aikaisin baanalle, koska tarkoituksenamme on olla illalla Helsingörin kämppärillä. Matkaa sinne on noin 800 km, joten sinne pitäisi keretä helposti. Kasselissa kävimme kaupoilla, mutta havaitsimme kameratarvikkeiden olevan edullisimpia Suomessa. Iltaseitsemältä olimme lähellä Puttgardenia. Autojono nimittäin seisoi noin 4 km ennen satamaa. Jouduimme matelemaan kohti laivaa noin 5 tuntia, joten saatoimme haudata ajatuksen yöpymisestä Helsingörissä. Sinne olisi matkaa vielä noin 200 km. Seuraava lautta Helsingöristä Helsingborgiin lähtisi vasta klo 3:lta. Nukuimme istualtamme paitsi Matti, joka oli nukkunut jo laivarannasta lähtien. Tänään pitkä päivä eli 1037 km.

22.7. Klo 4:n jälkeen tankkaamme sätkämme Helsingborgin ulkopuolella. Ajoimme lähelle Jönköpingiä ja valmistimme itse aamiaisemme. Aamupäivällä soitin sätkästäni vanhalle Ruotsin tutulleni, joka pyysi meitä pysähtymään heillä. Ajoimme Boxholmiin, jossa työskentelin -70 luvun alussa. Kahvin ja voileipien lomassa vaihdoimme kuulumisia.

Meillä oli Boxholmista vielä yli 300 km Kapellskäriin, joten ei muuta kuin hej, hej ja banalle.

Iltaseitsemältä olimme satamassa ja odottelimme pääsyä laivaan ja hyttiin nukkumaan. Tosin ensin nautimme iltaeväät. Lihapullat muusilla. Kyllä nyt väsyttikin sopivasti.

23.7. Työpäivä. Paimion Valtatie 1:ssä kävimme aamiaisella, paitsi Matti joka jälleen nukkui. Toisia se nukuttaa nukkuminenkin. Puoliltapäivin olimme Helsingissä ja Pentti lähti töihin. Minä itse pidin vapaapäivän.

Ajoimme retkellämme noin 6300 km. Kävimme enemmän tai vähemmän 9:ssä maassa. Matkailu avartaa ja jollei muuta, niin lompakkoa. Saimme paljon vaikutteita ensi kesän Sveitsin retkeä varten.

Henkka- se hupimestari.

PS. Jarrujen huono pito selittyi sillä, että jarrupalojen kitkapinnat olivat käytännössä loppuneet. Yhdessä palassa oli pintaa jäljellä 1 mm ja kolmessa 0.5 mm. Tyhmää, etten tarkastanut levyjarrujen paloja ennen reissua, mutta olisi uudetkin palat lämmeneet tuolla kuormalla ja toisekseen, emme suunnitelleet koto- Suomessa vuoren ylittämisestä.