OLIN SIELLÄ MINÄKIN, ELI 4:S RAID LAPONIE 1992
Pohjanmaan kautta tapahtuman jälkeen tilanne näytti melko vakavalta. Lähtijöitä olisi aivan liikaa. Mukaan saatettiin ottaa vain 50 ensimmäiseksi ilmoittautunutta. Syksyllä Isomäen Jukka hoiteli ulkomaan yhteyksiä ulkomaan eläviin kirjeillä ja faksilla, sekä toivoi muutamia peruutuksia.
Samaan aikaan aloitin omalta osaltani suunnitella reittiä ja pyytelemään tarjouksia majoitusliikkeiltä ja Statens vegveseniltä, koskien aurausta Nordkappiin. Neljännen raidin oli vuoro suuntautua Muurmanskiin, mutta tunnetut tapahtumat naapurissa, sai järjestäjien päät kääntymään kohti Nordkappia. Eri kiltalaiset tiesivät hyviä yöpymispaikkoja Suomesta. Vinkeistä heille suurkiitos.
MATKA LÄHENEE
Ensimmäiset ulkolaiset saapuivat Helsinkiin kolme päivää ennen Raidia. Kävimme heitä vastaanottamassa Finnjetin terminaalissa. Ajoimme satamasta töihini vaihtamaan renkaita ja öljyjä. Ja tietysti kun Suomessa oltiin juotiin hirveästi kahvia. Porukassa oli 4 henkeä Sveitsistä ja 2 Belgiasta. Istuimme kaikki 7 henkeä 9:n neliön konttorissani kahvittelemassa.
Mieleeni jäi heidän tokaisunsa, kun kerroin minulla olevan hieman kiire töitteni kanssa ennen Raidia. ”Emme halua olla häiriöksi, tee vain töitäsi”. Tee siinä sitten töitä, kun ahtaissa paikoissa kuusi ihmistä törmäilee, keität kahvia ja suunnittelet heille kiertokäyntejä jne, ilman että olet itse mukana.
Minulla oli toimitilassani 120 neliötä tilaa olla, mutta kaikki halusivat istua konttorissa, kun siellä sai kahvia, eikä ollut vessaankaan pitkää matkaa.
Illalla ensimmäiset Raidilaiset kävivät iltaa viettämässä Tuusulassa Rannoilla ja emännät Sari ja Tepa olivat asettaneet herkkuja tarjolle, niin että pöytä notkui. Söimme ja joimme ja osa porukasta kävi saunassakin.
Ei ole syytä jättää mitään viime tinkaan, joten painoin aamulla Raidi tarrat pois kuleksimasta. Toimitin tarrat stanssaamoon ja tarrat kerrottiin olevan valmiita vielä illalla.
Illalla kävin lentoasemalla vastaanottamassa Thomas Collinia Saksan Oldenburgista.
LAUANTAI
Olimme isolla porukalla Finnjetin terminaalissa vastaanottamassa pääporukoita. Ajoimme Merihaan Autotaloon vaihtamaan öljyjä ja nastarenkaita. Siellä minulle selvisi, että Chr. Andersenin satu rumasta ankanpoikasesta oli muuttunut lihaksi, eli 2 cv Sahara olikin yllättäen muuttunut kauniiksi Saab 9000:ksi. Ihmettä kerrassaan. Saabiin ei vaihdettu renkaita eikä öljyjä. Jaoin porukan pieniin ryhmiin ja lähdimme kohti ensimmäistä etappia, jossa tapasimme Kristiinan, Hessun ja Serssin Ranskan Pariisista.
Jaoimme jälleen ryhmät ja ajoimme kohti mustamakkaratehdas Tapolaa, jossa söimme tuota Tamperelaista herkkua. Maistoin ensi kertaa mustaa makkaraa ja ei se niin pahaa ollutkaan, joten söin elämäni ensimmäiset kaksi mustamakkara - annosta puolukka-survoksella.
Lähdimme Tampereelta viimeisenä, mutta matkalla ohitimme raidilaisia sankoin joukoin. Vaasan torille saavuttuamme, olimme kartturini Savolaisen Pentin kanssa hieman epävarmoja, josko olisimme oikealla torilla, koska muita ei näkynyt.
No tulihan sitä muitakin pikkuhiljaa ja Vaasalaisetkin saattajat pääsivät tutustumaan raidilaisiin ja heidän kulkimiinsa. Illan hämärtyessä suuntasimme kulkumme kohti meren jäätä, jossa meille tarjoutui tilaisuus kokeilla renkaiden pitoa.
Jäältä suuntasimme kohti hostelli Teklaa. Täällä pidettiin porukan esittely ja ensimmäinen ajajakokous. Ilta kului rattoisasti syöden ja juoden sekä toisiin tutustumisessa.
SUNNUNTAI
Aamupalan jälkeen lähdimme tankkaaman sätkiä. Satamassa odottelua ja pientä sätkän kunnostusta. Jukka kävi noutamassa ryhmäliput. Laivassa porukka hajaantui täysin. Meidän porukkamme Tuula, Pirkko, Päivi, Jukka, Pentti ja minä istuimme liki koko ajan samassa pöydässä suunnitellen tulevaa ja muistellen menneitä,- sen minkä muistimme. Dementiaryhmä alkoi muodostua.
Uumajan satamasta suuntasimme pikkuteille. Kartanlukijakin joutui koville, sillä risteyksiä riitti. Ilta oli hämärtymässä, kun kohtasimme ensimmäiset porot. Porot löytyivät noin 50 km luoteeseen Uumajasta. Olimme voittaneet poronmetsästyskilpailun.Tuula ja Pirkko tulivat toiseksi. Minneköhän Jukka ja Päivi olivat jääneet?
Arvidsjaurissa olimme hieman jälkeen klo 19. Illanvietto sujui vanhan kaavan mukaan. Yhden huoneiston avain oli kateissa, mutta sekin löytyi lopulta yhden muovikassin pohjalta.
MAANANTAI
Aamupalan jälkeen lähdimme Pirkon kanssa kauppaan ostelemaan noviisien kasteeseen liittyvää tarpeistoa. Meillä oli vilpittömän hauskaa kaupan käytävillä suunnitellessamme tulevaa. Ostimme suolakurkkuja, tunnbrödiä, eli ohutleipää, kokista, kevytkaljaa, mausteita ja pienen ämpärin. Mukaan tuli myös kertakäyttömukeja,- ja lautasia haarukoin.
Koska dementia oli jo alkanut vaivata muistiamme ymmärsimme, että meillä tuli olla myös jätesäkkejä mukanamme. Jokainen entinen noviisi tietää syyn. Pohjoisessa ei ole liikaa roskiksia ja ruokalautaset tulisivat haisemaan, kuin kärpänraato.
Ohitimme matkallamme Volkerin ja Julienin ainakin kolme kertaa. Hauskin paikka, oli kun ohitimme heidät porotokassa. Tuntui aivan keilapalloilta, joka ei osunut yhteenkään keilaan.
Saavuimme Napapiirille. Teimme lapiolla aukon itsellemme. Peittelimme takaluukun jätesäkillä, jotteivät mahdolliset roiskeet pilaisi loppumatkaamme.
Porukka alkoi pian olla paikalla. Robert,- kunnanlääkäri Jokkmokista oli jällen paikalla,- tällä kertaa lehtimiehen kanssa. Pirkko teki juoman valmiiksi. Juomaan tuli 3 l kokista, 2 ploa lättöliä, 50 g suolaa, chilipippuria, paprikaa ja jotain, joka jääköön muille salaisuudeksi.
Porukka kiertyi ympärillemme ja odotteli juhla-ateriaa,- olihan lautasella jo suolakurkkuja ja leipää, eivätkä he olleet huomanneet mausteiden laittoa juomaan. Luulivat vain pelkäksi kolaksi. Otin Röda ulven hapansilakkapurkin ja laitoin sen lumelle, peittäen sen jätesäkillä. Löin puukon kärjellä purkin kanteen reijän. Annoin porukan haistella tätä ruotsalaisherkkua. Joukko otti pari paniikinomaista askelta taaksepäin, kuitenkin siten, etteivät takanaolleet tallaantuneet jalkoihin. Hajua on mahdoton kuvailla. Se täytyy kokea ja sitä en suosittele.
Jokainen söi ja joi annoksensa, vaikka oksentaen. Joku jemmasi annoksensa lumeen. Surströmmingissä on vielä sekin hyvä puoli, että se muistuttaa itsestään lämpöisin röyhtäyksin monta tuntia nautimisen jälkeenkin ja siitä saa nauttia myös lähimmäisetkin. Hyvin sosiaalinen ruokalaji.
Muut lähtivät. Siivosimme jälkemme ja Päivi jäi ”seconhanddriverikseni”. Meillä oli jätesäkki, jota emme voineet missään nimessä ottaa sisälle, vaikka Päivi noviisina oli jo ”ihastunut” surströmmingin makuun. Nostimme jätesäkin katolle. Kiinnitin sen hämähäkeillä, toivoen ettei se irtoa kyydistä, sillä ympäristökatastrofi olisi ollut täydellinen.
Parkkipaikkoja on Ruotsi täynnä, mutta ruotsinlappalaiset ovat kai tehneet roskiksista poroille pesiä. Ensimmäinen roskis löytyi vasta noin 60 km Jokkmokista pohjoiseen. Roskasäkki katolla ajoimme noin 70 km/tunnissa, joka ei ollut paljoa hyvillä erämaateillä. Jällivaarassa kävimme toteamassa Systembolagetissa olevan oluen olevan yhtä kallista, kuin Suomessakin.
Illalla Kiirunassa Motell Ripanin ravintolassa virvokkeita ja videoiden katselemista. Kävimme myöhemmin pienellä joukolla Hessun ja Kristiinan kämpillä ”laihduttajan erikoisella”. Oli hyvää.
TIISTAI
Heräsin aamulla aikaisin ja kävelin Kiirunan keskustaan. Kävin noutamassa paikallisesta leipomosta aamiaissämpylät toisten vielä nukkuessa. Tuula nukkui ”solariumissaan” tyytyväisenä ja Pentti huoneessamme oli saanut känkkäränkän, koska ei suostunut lainkaan heräämään.
Keitin kahvit ja sain Pirkon ja Tuulan ylös, mutta Pentillä masennus jatkui. Ne nuoret. Ne tarvitsevat vähintään 6:n tunnin yöunet. Ehdotin dementikoille retkeä Kiirunasta Narvikiin, sillä matkaa oli vain reilut 170 km. Hävisin ehdotukseni 1-3. Totesin matkatovereitteni olevan pehmo-leluja”. Me ”likat” lähdimme sitten kohti Enontekiötä suorinta reittiä. Matkaa tuli Kaaresuannon kautta 250 km. Eli leppoisa matka. Jukkasjärvellä tutustuimme jäästä tehtyyn hotelliin, joka olikin varsin vaikuttavan näköinen pytinki. Illan jo hämärtyessä etsimme kovasti poronlihaa Ruotsin puolelta. Kävimme jopa eräässä teurastamossa, mutta tuloksetta. Lopulta löysimme sopivat lihat käristykseen aivan rajan pinnasta eräästä lihatukkuliikkestä.
Perillä Hetan Majatalossa olimme tuossa ilta kahdeksalta. Aloimme valmistaa poronkäristystä. Päivillä taisi olla nälkä, kun kyseli, ettemmekö osanneet käyttää liesituuletinta, kun kaikki käry tulee salin puolelle. No osasimmehen me lopulta.
KESKIVIIKKO
Tukevan Majatalon lappalaisen aamiaisen jälkeen seurasi monen mielestä päivän kohokohta eli moottorikelkkajelu. Lähdin yhdellä kelkalla heittämään laiskoja ja liikuntarajoitteisia Ounasjärven toiselle puolella sijaitsevalle kodalle, joka tuli toimimaan tukikohtana seuraavat tunnit. Päivi toimii kuten aktiivinen turvavyö. Puristaa kuljettajaa suhteessa vauhtiin. Ajaessamme jäällä kelkan huippunopeutta oli aamiaisen irtoaminen pötsistä tosi lähellä.
Selvitimme porukalle moottorikelkalla ajon niksejä. Terotimme myös sitä, että porukan on syytä pysyä näkösällä, sillä voimme heti auttaa jotain sattuessa. Jäällä katkesi pari variaattorin hihnaa, joten varoitukset eivät olleet aivan turhia.
Jossain vaiheessa Sveitsiläiset Anke ja Martin huitoivat keskellä järveä. Luulin heillä bensan loppuneen, joten otin varakannun mukaani ja ajoin lähemmäksi heitä. Liian myöhään huomasin heidän uponneen jään sekaiseen sohjoon, johon oma kelkkanikin juuttui. Anke ja Martin menivät uima-asennossa kohti rantaa naamat kalpeina. Myöhemmin kuulin heidän luulleen hukkuvansa. Heille kerrottiin, että alla olisi tukeva jää, joka oli paksumpaa kuin jäänkansi. Alempi jääkerros oli noin metrin paksuinen.
Kävimme kodassa välillä kuivattelemassa ja syömässä lihakeittoa. Ulos tullessani kuulin Sveitsiläisen Rolfin lähteneen metsään kelkalla puolisen tuntia aikaisemmin, vaikka oli sovittu, että ollaan näkösällä koko ajan. Kävin kertomassa ongelmasta paikalliselle lappalaiselle, joka hoiti kodan lämmitystä ja muita juoksevia asioita. Taisi olla pottu viinaakin jossain piilossa. Sen verran tiukasti henki haisi.
Hän pyysi minua mukaansa ja niin lähdimme jänkhään. Polku, jota ajoimme oli kelkan levyinen, mutta erittäin kiharainen ja kuoppainen. Kaveri veti kelkallaan kuin raivo. Yritin istua takana, mutta olin enemmän ilmassa kuin istuimella. Jossain vaiheessa näin lukeman nopeusmittarista. Se näytti ajoittain 70 mailia tunnissa, eli noin 110 km/tunnissa. Sillä vauhdilla kerkiää ja varsinkin, kun kelkkakin oli vähän väliä ilmassa. Toivoinkin, että Päivi olisi ollut tilallani kyydissä. Olisi lapinmieheltä ollut kylkiluut murskana.
Kelkka löytyikin hylättynä Ounastunturin lähistöltä. Kuski totesi vaihdelaatikon hajonneen. Jatkoimme matkaa läheiselle porokämpälle, josta saimme hinausliinan lainaksi.
Hetan majatalon isäntä Matti oli tullut myös paikalle. Miehet päättivät hinata kelkan kahdestaan korjattavaksi ja näin sain minä vuorostani Matin kelkalla kokeilla moottorikelkan hyppyyttämistä kapeilla poluilla. Pakkanen alkoi kiristyä, joten keräsimme kodalta tavarat ja otin ahkion perääni ja lähdimme Jukka takapenkillä ja Columbo ahkiossa istuen kohti majoituspaikkaamme. Illalla lähdimme kävelylle ja eksyimme Taisto Laakson kuksaverstaalle. Hän kertoi tarinoita, soitti harmonikkaa ja sahaa. Penttikin sai kokeilla sahansoittajan orastavaa uraa.
Kellon lähestyessä aamu kolmea päätin lähteä nukkumaan. Se olikin melko vaikeaa, sillä porukalla oli jamit pystyssä ja meno sen mukaista, joten laitoin käytävän väliovet kiinni ja asetuin yöpuulle.
TORSTAI
Aamulenkillä Linjaman Eeron kanssa. Eero vaihtui lennosta Halosen Tuulaan, jonka kanssa kävimme vaatekaupassa ostamassa minulle kommandopipon. Se päähän ja pankkiin. Saimme vaihdettua Norjan valuuttaa. Piposta ei ollut sen paremmin hyötyä, kuin haittaakaan valuutan vaihdossa. Tukeva lappilainen aamiainen ja sen aikana keskustelua jonkun kylähullun naisen kanssa. Tai ei se oikeastaan keskustelua ollut, sillä nainen puhui ja me nyökkäilimme.
Jäähyväiset Hetan Majatalolle ja kokka kohti Norjaa. Tällä kertaa Tuula kyydissä. Jukka ja Pentti Kallefaaraolla ja Pirkko ja Päivi yhdessä kokemassa Lapin eksotiikasta. Ajoimme soolona Kautokeinoon ja hopeasepille eli Juhls silversmideen, jonne Jukka ja Pentti saapuivat, mutta Pirkko ja Päivi olivat jonnekin eksyneet. Lähdimme heidän peräänsä ja saimme heidät kiinni vasta Karalaksissa, jonna tuli 130 km:n matkaa.
Ostettiin iltaa vasten runsaasti ruokaa. Jatkoimme matkaamme kohti Lakselviä, jossa yöpymispaikkamme oli korkean kumpareen päällä. Sinne piti ottaa kova vauhti, ettei jäänyt paikalleen sutimaan. Tulimme yhteen mutkaan melko vauhdilla ja olimme joutua jäätyneeseen lampeen. Sama kohtalo oli lähellä myös Pirkon sätkällä. Ilta oli melko raitis, ja melko hiljainen. Yöpymispaikkamme oli jonkin uskonnollisen yhteisön omistuksessa, eikä se näinollen toivonut meidän käyttävän näkyvästi alkoholia.
PERJANTAI
Illalla oli luvattu lumimyrskyä ja paikan pitäjä sanoi, että voisimme olla siellä toisenkin yön, mikäli keli heikkenee liikaa. Heräsin aamulla viiden pintaan. Puin pilkkihaalarin, kommandopipon ja nahkasaappaani päälleni ja lähdin talsimaan lumihangessa kohti isoa tietä, jonne oli noin kaksi kilometriä matkaa. Kuun valossa tarkastelin eläinten jälkiä. Näkyi pienten jyrsijöiden, jänisten ja kettujen jälkiä. Isolle tielle päästyäni havaitsin aura-auton jo puhdistaneen tien. Kävelin takaisin asumuksellemme, tällä kertaa ylämäkeen. Otin lopulta sätkän alleni ja lähdin tekemään tietä jalanjälkieni mukaisesti. Palasin isolta tieltä takaisin majapaikkaamme. Herätin kämppäkaverini. Söimme jotain pientä, pakkasimme ja olimme valmiita lähtemään kohti Lakselviä, jossa tankkasimme. Lumentulo alkoi yltyä ja paikoin lunta oli melko runsaasti. Hakkapeliitta renkaat nastoilla toimivat tosi hienosti.
Lähellä Repvågin risteystä, jouduimme puomin takana odottelemaan linkoautoa liki tunnin. Näkyvyys oli aika ajoin liki nollassa. Linko sinkosi lumimyrskyssä lunta niin voimakkaasti, ettei näkyvyyttä ensimmäisillä sätkillä ollut muutamaa metriä enemmän. Sitten kuului LA:sta varoituksia suomeksi ja englanniksi. Viisi sätkää ajoivat peräkolarin, kun eivät pitäneet riittäviä turvavälejä. Naskalin Arin sätkä kaikkein pahiten. Saimme kuitenkin paikallisen Telen avulla sätkän lautalle ja se toimitettiin Hotelli Valanbon pihalle.
Laitisen Anneli oli ehtinyt aiemmalla lautalla saarelle, joten hän jakoi huoneita niitä tarvitseville.
Illalla lumipyryn jatkuessa päätimme Pirkon, Tuulan ja Pentin kanssa laittaa pilkkihaalarit yllemme ja lähteä voimakkaassa räntäsateessa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen. Avatessani oven koko ravintolaväki kääntyi kohti ovea ja meitä. Olimme varmaan näky, sillä olimme kuin lumiukot. Istahdin erääseen isompaan pöytään, jossa istui nuoria kavereita. Yritin ostaa heiltä valaanlihaa, mutta ns. myyjäkandidaattien epäillessä meidän kuuluvan Green peaceen, kaupanteko jähmettyi paikalleen. Jos meillä olisi ollut omat pullot mukanamme, olisimme saattaneet ostaa hembränttiä, eli pontikkaa. Se ei taas kiinnostanut meitä. Parin oluen tai viinin jälkeen, lähdimme jälkiämme pitkin kohti hotelliamme. Matkaa oli kait pari kilometriä. Naskalin Ari suoritti vartiopalvelustaan eteisen sohvalla. Silmät olivat aivan pikkuisen kiinni. Tosin muutkin pienet pojat nukkuivat jo siihen aikaan.
LAUANTAI
Aamukahdeksalta olimme sätkissämme hotellin edessä. Jaoimme ryhmän siten, että Hessu veti porukkaa pitkin etäisyyksin ja Jukka oli peräpään valvojana. Lähdin viiden minuutin etumatkan turvin tutkimaan reittiä Nord kapin huipulle. Minulla oli NMT puhelimeni ja LA mahdollista peräpään opastusta varten.
Tiellä ei ollut mitään suurempia ongelmia muutamaa tielle pyryttänyttä lumikasaa lukuunottamatta. Yhdeksän aikaan Skarsvågin risteyksessä puomin luona odotteli linko ja VW Transporter. Odottelimme loppu-porukkaa ja lähdimme etäisyydet säilyttäen kohti huippua, jonne olikin vielä sellaiset 10 km. Mutkia ja mäkiä riitti, sillä Nordkap sijaitsee 307 m:n korkeudessa.
Tien aurauskustannukset olivat aluksi 16,000 NOK, mutta suorittamani kirjeenvaihdon jälkeen hintaa laskettiin 7000 NOK:iin. Kannatti neuvotella. Ensimmäisellä kertaa ilmoitin auraajille, ettei tarkoituksenamme ole ostaa tietä, vaan ajaa se vain edestakaisin. Toisella kertaa lähetin lehtileikkeitä edellisistä reissuistamme ja kerroin meidän tehneen paljon mainosta Nordkapin talvimatkailun puolesta, Mageröyan saaresta, jolla Nordkapp sijaitsee, sekä Finnmarkin läänistä.
Linko kulki edellämme ja välillä se joutui höyläämään lunta kolmekin kertaa, joten matka eteni melko verkkaista vauhtia. Perille kuitenkin päästiin. Tutustuimme Nordkapp halliin ensimmäistä kertaa talvella. Sisällä oli mm. pienoismallein historiikki Nordkapin löytymisestä, pieni rukouskappeli, ravintolasali ja kuninkaallinen North Cape klubi, jonka jäsen minäkin olen numerolla 10007. Ravintola, kuten muutkin tilat on louhittu kallioon ja kesällä ikkunat aukeavat merelle. Talvella ikkunoita suojaa metallilevyt. Nordkapissa myrskyää talvellakin erittäin voimakkaasti. Retken päätteeksi näimme 5:llä kameralla kuvatun multivideoesityksen. Kuvattuna niin maan päältä, kuin helikopterillakin.
Olimme sopineet, että lähtisimme Pirkon kanssa suorittamaan ruokaostoksia illan juhlallisuuksia varten. Puolessa välissä matkaa kohti laaksoa, minulle tuli voimakas epäilys, että Jukka, joka tuli joukon viimeisenä, olisi lukinnut puomin, sulkemisen sijaan. Ja niinhän siinä oli sitten käynytkin. Koko muu ryhmä oli jossain kaukana perässämme ja meillä oli aikaa puoli tuntia ehtiäksemme kauppaan. Me kun ei pelätä mitään, päätimme kunnon vauhdilla ohittaa puomin. Ohitettiinkin, mutta lopulta sätkä upposi lumeen, jota sillä kohtaa oli ehkä 45 senttiä. Siinä oli sätkä jumissa. Ei päästy sen paremmin eteen kuin taaksekkaan päin. Eikä se kaivamallakaan tullut lähemmäs tietä, kuin ehkä puoli metriä. Tiellä kulki täti kohti Skarsvågin kalastajakylää. Pirkko lähti tädin perään kysyäkseen kaupan aukioloaikoja.
Hän sai selville kaupan olevan auki vielä vartin verran, mutta meidän kylään tullessamme kauppa avattaisiin vähän myöhemminkin. Jätimme sätkän ilmaiseen parkkiin ja nostimme lapion sätkän ovea vastaan. Sivuikkunaan jätimme paperin, jossa kerrottiin virta-avaimen löytyvän kuskin maton alta. Ajattelimme meillä olevan niin paljon kavereita, että he vaikka nostaisivat sätkän takaisin tielle. Näissä ajatuksissa lähdimme kohti kauppaa, miettien ostoslistaa kuten kaikki kunnon perheenemmännät tekisivät. Käveltyämme noin kilometrin verran näimme sätkien tulevan parin kilometrin päässä takanamme rinnettä alas yhtenä ketjuna.
Kohta he näkisivät sätkämme ja alkaisivat kaivaa sitä ylös tielle. Kovin liikuttavaa. Tultuamme kaupalle sinne tulivat Tuula ja Pentti, sekä Weltti ja Risto. Kiertelimme kauppaa, mutta emme havainneet minkäänlaista henkilökuntaa missään. Läheisestä talosta tuli vanha mies kyselemään tarpeitamme. Lopulta hän lähti viemään Tuulaa myyjättären luo, joka kohta saapui kaupalle potkukelkkoineen. Teimme ostokset suurella hartaudella ja kulutimme Raidin rahoja arviolta 1000:lla kruunulla.
Palasimme puomille ja havaitsimme, ettei kukaan ollut lukenut viestiäni. Virta-avaimia ei oltu löydetty, joten kantamalla kai Gardfield oli liikkunut tielle rattilukossa. Tuntui taas hyvältä ajella leveitä, joskin mutkaisia teitä kohti saaren pääkaupunkia Honningsvågia ja hotellia.
Hotellissa kävimme ruiskussa ja aloimme valmistautua illan koitoksiin. Porukka oli tuonut pahimmalle maistuvaa viinaa riittijuomaa varten. Aloin tyhjentää pontikkaa, anisviinaa, pippurivodkaa, yrttiviinoja ja muita eksoottisia juomia Arvidsjaurissta ostamaamme ämpäriin. Riittijuoma tuntui maistuvan liian hyvältä, joten lisäsin ämpäriin puoli pulloa viinietikkaa, kahvijauhetta, sekä kurkkupurkin nesteet. Nyt alkoi aromit olla niitä, joista riitijuoma, eli enoughdrinkki oli saanut nimensä. Tuula ja Pirkko olivat loihtineet meille iltapalaa ja porukka söi kuin termiittilauma. Ruokailuvälineet jäivät onneksi ehjiksi. Kaikki muu meni kitusista alas. Riittijuoma riitti hyvin, kuten nimestäkin voi arvioida. Osalla juoma jäi vain maisteluasteelle. Joukossamme oli siis nirppanokkia.
Superfinn sertifikaatit jaettiin osallistujille ja Naskalille kerättiin kolehti sätkän palauttamiseksi kotosuomeen. Ilta jatkui Naskalin järjestämällä ilomielenosoituksella. Naapuritalon asukkaat olivat kauhuissaan, mutta se oli heidän roolinsa, kuten ekalla Raidilla, kun tulennielijä belgi Philippe puhalteli 5 metrin tulia kitusistaan.
Ilta jatkui raidilauluja laulaen. Samaan syssyyn laulettiin Hectorin ”Juodaan viinaa” ja Tapsa Rautavaaran ”Huputiti hummani hei”, joiden kertosäkeisiin ulkomaalaiset täysin rinnoin yhtyivät. Voi sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
SUNNUNTAI
Olisimme tankanneet Honningsvågin Shellillä, mutta se avattaisiin vasta klo 12.00, joten jätimme tankkauksen väliin. Lautta lähti silloin kun sen pitikin. Lautalla katselimme talviolympialaisia ja hurrattiin Toni Niemistä. Autokannella tankkasin Annelin ja Ilmon varakannusta 5 litraa bensaa. Jukaltakin kyselin, mutta bensakanisteri oli liian syvällä. Ajattelin, että kuollaan sitä meilläkin, joten satamaan saavuttuamme lähdimme ajamaan vauhdilla kohti seuraavaa huoltamoa, pitäen Jukka takanamme, jotta sitten kun bensa loppuu, Jukka kaivaa varakannun esille. Keksimme moton: ”Henkka luottaa enemmän kavereihinsa, kuin Norjan bensa-asemiin”. Loppuihan se bensa sitten noin 40 km ennen Lakselviä. Jukka oli jo melko takana ja sain häneen yhteyttä NMT:llä. Lakselvissä tankkasin kaikki varakannut, joita olikin 4 kpl. Sama sveitsiläinen, joka rikkoi Hetassa moottorikelkan, oli päättänyt olla puhumatta bensan vähyydestä kartturilleen ja pani kartturinsa liftaamaan bensa-asemalle, jonne oli matkaa vaikka kuinka paljon. Tosi mukava ihminen.
Suomen puolella Karigasniemellä aloimme etsiä Sompin Ollin kotia, josta olimme ajatelleet ostavamme poronlihaa, mutta illan hämärässä emme sitä löytäneet. Jukka oli joukkoineen Kiellatuvalla odottelemassa. Jatkoimme matkaamme kohti lähintä taloa, jossa näkyisi valoa. Ei niitä montaakaan ollut. Yhdestä talosta saimme vinkin rouvalta, että hänen poikansa asuu Kaamasesta hieman Utsjoelle päin. Tuula ja Pentti ajoivat Pirkon sätkällä ja Pirkon rahojen kanssa kohti etelää. Käännyimme Kaamasesta Utsjoelle päin ja pari kilometriä ajettuamme, löysimme talon, jossa poroa pitäisi löytymän.
Koputin ovelle ja isäntä aukaisi oven. Selvitettyäni tilanteen, läksimme metsänreunaan tutkimaan orressa riippuvaa poroa. Se oli ns. onnellinen poro, joka ei ollut tajunnut kuolettavaa niskalaukausta. Pirkko valaisi tätä uljasta eläintä, joka ei ollut vielä täysin jäätynyt, vaikka ulkona oli reilusti pakkasta. Isäntä paloitteli poron sopiviksi paloiksi ja laitoimme poron takaluukkuun. Maksoin omista rahoistani pyydetyn 800 mk, jääden kuitenkin 5 mk velkaa. Lupasin sen toimittaa kesällä, kun tulen Lappiin seuraavan kerran. Jatkoimme matkaamme kohti Tankavaaraa, jossa oli seuraava yöpymispaikkamme. Nautimme päivällisen seisovasta pöydästä ja ravintolan sulkeutuessa menimme omiin mökkeihimme nukkumaan.
MAANANTAI
Ajoimme runsat 700 km ja saavuimme Nurmeksen Hyvärilään hakemaan ajo-ohjeita Kopraksen kurssikeskukseen, joka oli oleva viimeinen yöpymispaikkamme Raidilla. Pitkällisten sekoilujen jälkeen saimme kaikki ohjattua perille.
TIISTAI
Pakkasimme sätkämme ja lähdimme kohti Hyvärilää, jossa oli meille valmistettu aamupala. Tämän jälkeen Hyvärilän toimitusjohtaja Pekka Hyvärinen esitteli aluetta meille. Ulkolaiset lupasivat tulla 10- kokoukseen kesällä -93. Nurmeksesta heitimme Thomaksen Rissalan kentälle ja jatkoimme Weltti Wirtasen luo Jämpsään kahville. Siitä kiitos emännälle. Onneksi Weltti ei kertonut vitsejä. Matka oli pois hoidettu ja nyt oli enemmän aikaa levätä, kun ei ollut mitään paineita. Helsingissä vaihdettiin ulkolaisille heidän kesärenkaansa nastarenkaiden tilalle.
PS. Suomi Runtilla kesällä -93 kävin maksamassa puuttuvan 5 markkaisen, jonka jäin talvella velkaa. Isäntäväkeä ei ollut kotona, joten jätin setelin ulko-oveen nastalla kiinnitettynä. En tehnyt uutta nastan reikää, sillä ovi oli täynnään nastan reikiä. Näin oli viestit aina toimitettu perille.
Hyvästä reissusta kiittäen Henkka -se Hupimestari
Kommentit
Lähetä kommentti