Minne hävisi Sätkälän Säpinöissä huutokaupattu matkalippu? v. 2012.




Viime heinäkuussa vietimme kiltamme 50- vuotisjuhlaa ja siinä yhteydessä viimeisenä päivänä eli sunnuntaina järjestettiin huutokauppa, jossa oli tarkoituksena huutaa ylijääneitä ja lahjoituksena saatuja tavaroita. En ollut ajatellut huutaa haravia tahi lapioita, sillä matkamme tulisi jatkumaan kohti Nordkappia. Enkä ollut sinne menossa olemattomiin puutarhatöihin. Eikä siellä kasvakkaan juuri mitään.

Minä en halunnut järjestäjän ominaisuudessa osallistua huutokauppaan, vaan olin sopinut kaverini Maran kanssa, että hän hoitaisi huutamisen. Päätimme, että tulisimme kohdistamaan energiamme Finnlinesin laivalippuun A2 luokan hytistä. Olimme sopineet limitiksi 400 € ja siitä tulisimme pitämään kiinni.

Huutokauppa alkoi aikanaan pohjalaisen meklarin toimesta ja huudot alkoivat kohota pikkuhiljaa lähelle kriittistä 400 €:n rajaa. Seisoin ringissä muun yleisön seassa Maraa vastapäätä. Kun huudot olivat päätyneet 400.n euroon, mietin mitä tehdään, kun limitti oli jo saavutettu. Näytin lopulta Maralle peukaloa, että hän nostaisi hintaa 410:n euroon, jolla lippu loppujen lopuksi saatiinkin. Saatoin huokaista helpotuksesta, sillä edestakaisen lipun hinta ei ollut noussut tolkuttoman kalliiksi.

Syksyn aikana teimme Maran kanssa suunnitelmia siitä, mihin lähtisimme lippua käyttämään. Suunnitelmissa pyöri niin München, Berliini ja Frankfurt ja moni muu paikka Saksassa, jonne saattaisi lentää ja hakea auto.

Teimme suunnitelmia vielä marraskuulla ja päätimme, että lähtisimme Xantiallani, jonka olin senkin tuonut aikoinaan Saksasta. Nyt oli siis lentomatka poistunut suunnitelmistamme. Travemündeen vai Rostockiin? Jos ostaisimme auton itäpuolisesta Saksasta, luonnollinen vaihtoehto olisi Rostock ja siellä tuntui olevan paljon C4:sia, joka oli tähtäimessämme. Päätimme lopulta viikkoa ennen lähtöä, että lähtisimme Travemündeen, sillä kaikki tuntemamme 2 cv-myymälät sijaitsivat lännessä. Lähtöpäiväksi varmistui perjantai 16. marraskuuta, sillä laiva tulisi olemaan Travemündessa lauantaina klo 21. Teoriassa.

Perjantaina tein töitä klo 13 saakka, jolloin lähdin Maraa hakemaan Helsingin keskustasta. Mara oli tehnyt karjalanpaistia, joka olikin sopivan mureaa ja maukasta. Varasimme ruuan jälkeen hotellin Dortmundista, sillä Mara oli löytänyt sieltä melko uutukaisen cee nelosen. Matkalla Vuosaaren satamaan ajoimme rautakauppaan ostamaan pressun ja työkalukäsineet, sillä olin tilannut osia tutulta romikselta. Pressu olisi tullut peitoksi sätkän osille. Takalattialle olin asettanut painopahveja suojaamaan verhoilua likaisilta osilta.

Vuosaaressa olimme tuossa klo 16 kieppeissä ja ei meidän tarvinnut kauaa odottaa, kun pääsimme ajamaan letkassa laivaan. Jonoamme ohjasi pakettiauto vilkut katollaan, sillä satamassa liikkuu paljon raskasta kalustoa ja yksin ajaessa suuressa satamassa voisi eksyä. Laivamme oli M/S Finnlady. Ikkunallinen hyttimme sijaitsi kahdeksannella kannella. Hytti oli tilava. Sen sisustukseen kuului satelliitti- TV, jääkaappi, pyöreä pöytä ja pari tuolia. Yritin saada iPadin toimimaan, mutta ei se pelittänyt. Vika oli kuulemma laivan satelliittiyhteyksissä.

Tällaisessa ympäristössä ei nuori kauaa viihdy, joten lähdimme nauttimaan Fransiskaner vehnäolutta laivan baariin. Nyt tuntui matka vihdoin alkaneen. Veimme baarista hankkimamme  oluet ruokasaliin ja siirryimme ruokailemaan. Ruuat ovat viime aikoina heikentyneet siitä kun Niemis-Matin kanssa reissasimme näillä laivoilla -90 luvulla ja 2000 luvun alussa. Silloin ruoka oli hyvää ja monipuolista. Viime aikoina ruuat ovat olleet samoja suunnasta riippumatta. Kylmät kalaruuat ovat maittavia, mutta sitten taso laskee. Jälkiruokana oli jotain kiisseliä, kun ennen oli erilaisia täytekakkuja, jäätelöä, vanukkaita ja suuri monipuolinen juustolautanen. Tällä kertaa nautimme ruuan jälkeen Jaegermeisteriä ja Calvadosta.

Sitten nukkumaan, sillä se on parasta mitä rahtilaivalla voi tehdä. Aamukahvit joimme Café Verde ravintolassa sämpylän kera. Katselimme porukkaa. Sitä oli kenties 10 autollisen verran ja muutama rekkakuski tämän lisäksi. Huolestuttavan vaatimatonta näytti myöhäissyksyn matkailu olevan näin marraskuun puolivälissä. Olimme satsanneet syömiseen klo 18 alkavaan kattaukseen. Se olikin maittavampi kuin edellisen illan vastaava, mutta ei vieläkään hyvä.

Pilkkopimeässä saavuimme Travemünden satamaan. Laivan tuli olla satamassa klo 21.00, mutta pääsimme laivasta vasta puoli tuntia tämän jälkeen. Olimme luvanneet olla hotellissamme Sittensenissä vähän klo 22 jälkeen. Matkaa Travesta tulee Sittenseniin 137 km, joten ei mitään mahdollisuutta keretä perille tällä aikataululla. Parhaimmillaan porottelin 160 km lasissa ja saavuimmekin hotelliin klo 22.20. Hotellissa ei ollut enää ketään paikalla, joten soitimme ovisummeria ja saimme tietää, että avain on tutussa paikassa eli isossa ruukussa rappusilla.

Sisään hotellihuoneeseen ja laukut sängylle ja kohti El Crecoa – kreikkalaista ravintolaa, joka on tullut tutuksi usein kylässä vieraillessamme. Nyt oli keittiö suljettu ja emme halunneet jäädä pelkälle Retsinalle ja Ouzolle. Olimme tulleet kolme tuntia myöhemmin paikalle, kuin Ruotsin kautta ajaessamme.

Kiersimme kylän kadut, mutta yhtään aukiolevaa ruokaravintolaa emme havainneet. Lopulta löysimme nuorison kansoittavan baarin, jonne menimme oluelle. Saimme pienen kupillisen suolapähkinöitä, joilla ravitsimme itseämme oluen lomassa. Ei auttanut kuin hipsiä hotelliimme puolilta öin.

Huoneessa oli hedelmiä ja minibaarissa pari pulloa olutta mieheen. Toisen pulloistani oli joku täyttänyt vedellä, joten nyt ei tuntunut mikään toimivan.

Aamiainen Hotel Zur Müehlessa on ollut aina monipuolinen ja niin nytkin. Lähtiessämme ojensin hotellin omistajalle Bettinarouvalle Fazerin suklaalevyn. Siirryimme A1 moottoritielle ja otimme tuttuun tapaan suunnaksemme Osnabrückin. Jossain Bremenin jälkeen katsoimme paremmaksi siirtyä kantatielle, sillä autobahnit eivät ole kiinnostavia vaihtoehtoja, jos ei ole minnekkään kiire.

Tulimme ajallamme Osnabrückiin ja havaitsimme, että täällä olisi pitänyt olla vihreä ympäristötarra tuulilasissa. Emme olleet tulleet tätä ajatelleeksi ja niin ajoimme kaupungin läpi ilman tarraa. Ajoimme jonkin aikaa kaupungissa tielle, joka johti Amsterdamiin ja Lohnen liittymästä ajoimme Ladsbergiin, sillä alkoi olla jo lounasaika ja bensakin alkoi loppumaan. Olin tankannut edellisen kerran Tuusulassa. Löysimme Hotel zur Posten, jossa arvioimme saavamme navantäytettä. Hotellin ravintolan yksi seinä oli täynnä hirvieläinten päitä ja kalloja.

Hotellissa varmaan kokoontui metsästysseura säännöllisesti. Lounaan hinta oli mielestäni melko korkea,- ainakin minulle. Kaksi lounasta ja olut maksoivat noin 60 €. Köyhäähän se vain kirpaisee.

Poistuessamme ruokapaikastamme , havaitsimme kylän eri jahtiporukoiden kerääntyvän erääseen rakennukseen kokousta pitämään. Kaikilla oli vihreät huopaiset sulalla koristellut metsästyslakit päässään ja joillain oli hulmuavia lippuja tanassa.

Tankkauksen jälkeen siirryimme jälleen A- ykköstielle ja ajallaan saavuimme Dortmündiin, jossa olisi pitänyt olla jälleen ympäristötarra. Kävimme katsastamassa autoliikettä, jossa C4 tulisi odottamassa ostajaansa. Näytti kelpoiselta hopeiselta pikkuautolta. Hintalapussa oli korkeampi hinta kuin netissä ilmoitettu. Huijaaminen on kaupanteon perusta joissain tapauksissa.

Varaamamme hotelli löytyi Münstnererstasselta keskeltä kaupunkia. Sattui vain olemaan se osa kaupunkia, jossa erilaiset tummat asuivat. Kadun reunustat olivat täynnään nahkatakkisia muslimimiehiä, jotka pitivät katuja olohuoneinaan. Emme tunteneet oloamme turvattomaksi, vaan jätimme automme parkkiin 3Kronen hotellin eteen.

Navigaattorin laitoin hieman piiloon. Kuskin puoleisen oven ikkunan olin teipannut kiinni mustalla teipillä, sillä ikkunanostin oli räjähtänyt Aulangon möötin yhteydessä torille mennessämme katsomaan sätkäparaatia.

Ikkunan olisi voinut helposti painaa alas, jos vain olisi löytynyt haluja.

Hotellihuoneemme oli aivan kelpoinen, vaikkei viihtyisä. Päätimme lähteä kävelemään kohti kaupungin keskustaa, vaikka käytännössä olimmekin siellä. Emme päässeet kauaskaan, kun Mara löysi viihtyisän ts. savuisen, hikisen ja täyden juottolan, eli kneipen. Jatkoimme kävelyämme Stadt mitteen eli varsinaiseen keskustaan. Oli hieman sekava ja päätimme palata jälkiämme takaisin lähtöpisteeseen.

Nälkä tai kokemusten hankkiminen johdatti meidät takaisin hotellikadullemme, jossa oli paljon etnisiä ravintoloita. Arvoimme libanolilaisen ja turkkilaisen ravintolan välillä. Turkkilainen voitti, sillä, libanolilainen tarjosi ruokajuomaksi vain vettä tai kokista. 

 

Alkuruuaksi tilasimme viinikääryleitä riisipedillä. Saimme kumpikin ison lautasen, jossa oli kummallakin 6 käärylettä. Lisäksi tuli turkkilainen antipasto lautanen, jossa oli vihanneksia, erilaisia salaatteja ja yllätys, yllätys viinikääryleitä. Varsinainen ruoka oli Maralla lampaanjalka ja minulla iso paistinpannullinen possunlihaa ja kuullotettuja vihanneksia. Pannun alla paloi tuli, joka piti ruokani lämpimänä. Ruokajuomana oli Efes birraa ja kyytipojaksi Yeni Rakia. Tämän täydemmäksi ei ihminen voi itseään syödä. Tarjoilija näki miesten olevan tosi harrastajia ja päätti tarjota vielä yhden rakin mieheen, teet ja sokeriliemessä upotetut pikku kakkuset, baklavat. Ei muuta kuin mahan viereen makoilemaan. Maittava aamiainen löytyi tämän vaatimattoman hotellin Frühstuckraumista.

Kävimme ennen C4:sta katselemassa vaihtoehtoja paikallisessa Citroën liikkeessä. Autot olivat melko hintavia. Saivat jäädä niille sijoilleen. Ajoimme autoliikkeeseen, mutta automyyjä ei ollut paikalla. Tämä oli sellainen yhden miehen kadunvarsi autoliike. Hieman jopa epämääräinen.

Mara soitti myyjälle ja hän lupasi tulla kustannuspaikalle puolessa tunnissa. Teimme teollisuusalueella pienen kävelyretken, jotta saimme ajan kulumaan. Myyjän saavuttua paikalle, teimme kolmistaan pienen koeajolenkin, jonka perusteella Mara päätti ostaa auton. Palasimme liikkeeseen ja Mara lähti myyjän kanssa rekisteröimistoimistoon. Minä sen sijaan lähdin kohti pohjoisempaa Saksaa ja Bad Bentheimiä.

Olin varannut sieltä kone- vaihdelaatikkopaketin, sekä erillisen koneen ja vaihdelaatikon. Matkaan tuli vielä jarrusylintereitä, kaksoiskaasari, lämmönvaihtimet, ja paljon muuta.

Matkaa Dortmundista tuli noin 150 km ja annoin moottorin laulaa. Soitin kaverilleni Frankille tulostani ja saavuin paikalle sovittuun aikaan. Lastasimme isot tavarat autoon ja etsin joitain pienempiä osia omatoimisesti, sillä paikka ja osien sijainti on tullut tutuksi vuosien varrella. Kaverit korjasivat siellä asiakkaiden autoja ja ainoastaan maksaminen ei ollut itsepalvelua.

Pakattuani tavarat Xantian takaluukkuun, levitin ostamamme pressun koneiden ja lootien päälle. Se oli hieman hankalaa, sillä Suomesta ostamani pressu oli 12 neliöinen. Laskun maksettuani siirryimme kahvin juontiin. Aikanaan Marakin saapui paikalle.

Jätimme Xantian muutamaksi päiväksi parkkiin ja jatkoimme Maran uudella pelillä. Yllätyksekseni nelkussa oli keltaiset siirtokilvet punaisten sijasta. Keltaisilla ei saanut ajaa kuin Saksassa, eikä niillä saanut kruisailla ympäri Saksaa, vaan ajaa kohti satamaa. Pokkeuksena oli, jos olit hankkinut autoon green cardin. Tässä asiassa taisi möhliä rekisteröintitoimiston virkailija. Keltaisilla olemme aikaisemminkin ajaneet Hollannissa ja Belgiassa. Päätimmekin siirtyä Hollantiin, sillä se on yleensä nopeasti ajettu läpi. Niin nytkin.

Hoogstraatissa meidän oli tarkoitus tavata Frans van Riel, vanha tuttumme, mutta hän oli joutunut työmatkalle Antwerpeniin ja me emme luvanneet jäädä häntä odottamaan. Olin tilannut häneltä Xantian kuskin ikkunannostimen ja Maran veljelle Xantian hattuhyllyn takaverholla.  Haimme ne hänen firmastaan. Maksoimme ne ja jätin Fransille tuliaispaketin, joka sisälsi näkkäriä, poronlihakeittoa, poronlihaa ja suomalaisia suklaakonvehteja. Jatkoimme matkaamme kohti Lillen kaupunkiin Ranskan pohjoispuolelle.

Saavuttuamme keskustaan, jätimme auton parkkiin lähelle rautatieasemaa ja Mara lähti kyselemääm hotellihuonetta. Jäin istumaan autoon, sillä auto jouduttiin jättämään paikkaan, jossa ei saanut pysäköidä. Jonkin ajan kuluttua Mara saapuikin kertoen, että tällä kertaa yövymme tunisialaisten hallitsemassa hotellissa. No näihinhän oli jo totuttu. 

 

Hotellin hissiin mahtui kaksi ihmistä ilman matkatavaroita. Hissi oli vanha kalterihissi, joka natisi ja paukkui noustessaan kuudenteen kerrokseen. Huoneemme oli taas vaatimaton, mutta samalla askeettinen. Emme tännekkään jääneet pitkäksi aikaa, vaan kävimme naapuribistrossa oluella. Lasillisen jälkeen siirryimme läheiseen panimoraavintolaan 3Brasserie ravintolaan syömään.

Meidät ohjattiin vanhan panimon toiseen kerrokseen mäskipannujen viereen odottamaan ruokaamme. 

Minä otin ruuakseni normaalin pihvin friteillä ja Mara makkaran, joka oli luonnonsuoleen tehty komistus. Mielestäni se oli enempi tehty peräsuoleen. Sille se ainakin haisi. Sen täytyi olla jotain todella hienoa ruokaa. Totuus oli, että makkara oli maalaisten ruokaa ja siihen oli kaivettu kaikkea mahdollista sian perästä, ei kuitenkaan kinkkua. Joku tuostakin saattaa pitää. Ranskalaisten sinapit maistuvat aina hyviltä. Niin nytkin.

Ilta oli nuori, joten kävelimme kävelykatua pitkin katsomassa paikkoja. Eksyimme terassille, joka oli siirtänyt pöydät ja tuolit lämmitettävään katokseen. Istuimme uv- lämmittimen alle ja tilasimme oluet – ranskalaiset. Siitä herkistyneenä tilasin itselleni kattilallisen simpukoita, jotka lopulta söimme kimpassa. Varsinkin keitinliemi oli hyvää. Kaikki loppuu aikananaan ja siispä siirryimme pieneen tunisialaiseen hotelliimme.

Huoneeseemme ei kuulunut aamupalaa, joten siirryimme Pariisiin vievälle moottoritielle. Noin 100 km ajettuamme löysimme levähdyspaikan, "airen", jonne siirryimme nauttimaan aamiaista. Patonkia, croissanttia, hilloa, mehua ja mainiota kahvia.

Kahvia nauttiessamme varasin hotellin Pariisin keskustastan Republic aukion kupeesta. Olimme siirtyneet jossain vaiheessa moottoritieltä National routelle ja siinä navigaattori ja sodan jälkeen painettu kartta sekosivat ja sitten sekosin minäkin. Olimme keskellä maaseutua ja emme päässeet enää takaisin moottoritielle, vaan matkasimme kohti Amiensin kaupunkia – eli länteen etelän sijasta.

Hetken kuluttua saavuimme nupulakivitielle ja saavuimme jonkin linnan pihaan. Me kaksi prinssiä. Rohkeasti jatkoimme ja saavuimme viimein Charles de Gaullen lentokentän kiitoradan alla kulkevalle tielle ja matkamme jatkui tiukasti kohti Pariisin keskustaa Périphériqueta pitkin. Olen ajanut usein Pariisissa, mutta nyt istuin kartturin paikalla. Meno oli kylässä muuttunut paljon Asterixin ajoista. Mopot, skootterit ja moottoripyörät pujottelivat autojen välissä.

Monessa autossa näkyi rumia kahvojen jättämiä jälkiä. Siellä ajetaan eikä pysähdellä selittelemään. Jos ei tiellä mopot pääse eteenpäin, siirrytään jalkakäytävälle jatkamaan ajotapahtumaa. Pääasia, että liikenne sujuu. Vihdoin löysimme hotellimme, mutta parkkipaikkaa etsimme kauan. Sekin löytyi aikanaan. Parkkimittari toimii vain ennakkoon ostetuilla lipuilla, joita meillä ei sattuneista syistä ollut. Päätimme ottaa riskin ja siinähän nelkku kököttikin seuraavaan aamuun saakka.

Hotellimme oli aivan liian hieno meidän tarpeisiimme. Havaitsimme, ettei netistä ollut mihinkään. Usein lupaa liian paljon ja nyt aivan liian vähän. Pikkolo nappasi heti Maran laukun, mutta Mara taisteli kuin mies ja sai pidettyä laukkunsa ulkomaalaisen toisenlaisista haluista huolimatta. Sisäänkirjoittautuduttuamme selvisi, että huoneemme sijaitsi katetun sisäpihan toisella puolella toisessa kerroksessa.

Hienoin huone siihen asti. Ajattelin ladata iPadini ranskalaisella sähköllä TV:n alapuolella olevasta pistorasiassa. Laitoin muuntajan seinään. Kova pamaus ja huoneen kaikki sähköt pakenivat kaikista sähkötoiminnoista.  

Mainittakoon, että kyseessä oli alkuperäinen padin muuntaja, joka oli toiminut tähän asti kaikkialla.

Huoneemme ulko-oven yläpuolella oli sähkökaappi, josta saimme pikasulakkeet takaisin päälle, mutta muuntaja oli päästänyt pahat pihalle. Sähkön pakoretkeä todisti usb:n sisääntulossa ollut musta vana. No eihän siinä voinut todeta, kuin että ehkä kiinalaisen 8 vuotiaan lapsen rakentama muunnin oli tullut tiensä päähän puolen vuoden käytön jälkeen. Löysimme Républicuén metroaseman tuntumasta paikan, jossa myytiin mm muuntajia padeihin. Ostin siis muntajan ja johdon, jotta aloittaisin latailemisen ihan puhtaalta pöydältä.

Saatuamme huippuelektroniikan maksettua, siirryimme Metropolitaniin, eli metroon. Tarkoituksenamme oli siirtyä Montmartrelle ja Sacré Coeur kirkon mäelle. Yhden vaihdon jälkeen olimme kirkon alapuolella. Ongelmana oli vain se, että edessämme oli vuorellinen rappusia, jotka meidän tulisi nousta päästäksemme perille ja se, ettei Maran polvi ollut kunnossa.

Perille päästyämme, otimme jonkin kuvan ja sitten taiteilijakortteliin. Pienen oluen nautimme korttelikapakassa, jossa seurasimme paikallisten ihmisten ja mukana olleen bokserin toimia.

Juotuamme oluemme jatkoimme päämärätöntä retkeämme kohti Concorde aukiota. Ohitimme Hausman tavaratalon ja vanhan oopperan. Ilta oli sumuinen ja Eiffeltornista ei näkynyt kuin alaosa. Jatkoimme Seinen toiselle puolelle ja astelimme seuraavan metron sisäänkäyntiin. Jälleen yksi vaihto ja olimme jälleen Republic aukiolla. Nälkä alkoi vaivata matkailijaa, joten etsiydyimme jonnekin syömään. Löysimmekin ravintolan, jonka pöydässä aloin tarkastella ravintolaa hieman lähemmin. Kerroin Maralle, että olimme tulleet veganiravintolaan. Mara oli jo poistumassa lihapatojen ääreen, mutta sanoin hänelle, että ottakaamme tämä uutena kokemuksena.

Minä tilasin spaghetti bolognaisen ja Mara jonkun tofuruuan. En tidä mitä hän söi, mutta minä sain spaghetin ilman bolognaisea. Ei hassumpaa ja menihän se veden kanssa alas eikä ollut raskas olo.

Hotellihuoneeseemme päästyämme, laitoin padin muuntajan seinään. Nyt pamahtivat jälleen kaikki pimeäksi. Ilmoitimme hotelliin respaan ja hotellin oma sähkömies kävi laittamassa sähköt toimintaan. Hän väitti, ettei hotellin sähköissä ollut mikään vialla. Olimme asiasta aivan toista mieltä, mutta pääasia, että huoneessamme oli valot ja telkkari toimi. Koska emme olleet vielä liian väsyneitä tepastelimme läheiseen korttelikapakkaan nauttimaan lasillisesta punaviiniä harmitukseen.

Yö meni kommelluksitta. Kuorsausta ja voimakkaampaa kuorsausta. Aamiainen hotellissa olisi maksanut 20 €, joten lähdimme jonnekin missä olisi hieman edullisempaa. Kannoimme laukkumme autoon ja lähdimme kohti Montparnassea ja André Citroënin hautaa. Sää oli sateinen ja kaikin tavoin ankean oloinen. Sopiva hautausmaakäynnille. 

 

Kävimme katsomassa hautaa ja toteamassa, että täällä lepää eräs tärkeä tekijä sille, että meillä on tietynlaisia kavereita. Haudalla käynnin jälkeen menimme läheiseen bistroon nauttimassa petit dejourin, eli aamiaisen.

Leivät tuoreita, kahvi mustaa ja herkullista. Tämän jälkeen ajoimme takaisin Republicue aukiolle ja menimme hakemaan uuden muuntajan kärvähtäneen tilalle. Uusi saatiin takuuseen vaikka syy olikin hotellin pistorasiassa.

Ajoimme jälleen kohti keskustaa ja parkkeerasimme kulkuneuvomme parkkihalliin, sillä yhtään vapaata ruutua ei näköpiiriimme osunut. Parkkihallin ruutu oli niin ahdas, että minun piti nousta autosta, jotta auto saatiin ruutuun. Olimme saaneet koordinaatit ravintolasta, jonne meidän piti päästä.

Ravintolan nimi on Boulloin Chartier ja toiminut samassa paikassa toista sataa vuotta. Se on perustettu vuonna 1896 ja nyt 5 miljoonaa ruoka-annosta myöhemmin sen omistanut vain neljä omistajaa. Ravintola on paikallisten rakastama, nopean palvelun ja konstailemattoman ruuan sekä edullisten hintojen takia. Se sijaitsee osoitteessa 7 rue du Faubourg Montmartre.

Minulle tuli mieleeni Neuvostoliitossa toimineet kansan ruokalat Stalovajat. Saliin mahtui satoja ruokailijoita ja he eivät viipyneet lounaalla kovin kauaa. Löydettyämme automme neljännestä pohjakerroksesta, siiryimme Concorde aukion kautta kohti Champs Élyséetä. Katu oli suljettu alkupäästään poliisin toimesta, mutta ajettuamme jonkin aikaa Seinen vartta siirryimme Victor Hugoa pitkin Riemukaarelle.

Olimme nyt Champs Élyséellä, jossa tarkoituksenamme oli vierailla legendaarisessa Citroën myymälässä. U-käännöksen teko tällä kadulla on vähemmän suotavaa, mutta näimme P-talon viitan, joten sinne oli päästävä. Ja pääsimmekin. Jätimme auton jo toiseen ahtaaseen parkkitaloon tämän päivän aikana. 

 

Kävelimme sitikan näyttely-ja myyntilaan. Komeelta näytti. Taisi puoti olla ainakin neljässä kerroksessa. Ei ollut 2 cv:tä näytillä, muuta kuin pienoismalleissa. Hybridi C5 ja ralliautoja oli tarjolla, mutta ne eivät tälä erää kovinkaan paljoa nostaneet pulssia.

Päästyämme kadulle kaverimme Serssi soiti ja kyseli missä viivyimme. Heillä oli kuulemma lounas jo valmiina. Olin aiemmin ilmoittanut tulevamme myöhemmin iltapäivällä heille. He asuvat noin 20 km Pariisin keskustasta koilliseen Le Raincyn lähiössä. Lähdimme ajamaan sinne, mutta matkallamme Carefourin marketissa teimme melko mittavat ostokset, sillä huomiselle meillä olisi matkaa liki 600 km ja silloin hankkisimme vain Belgian ostokset.

Kauppakeskuksesta jatkoimme Le Raincyyn. Soitin kadulta heille ja ikkunaan saapui Serssi, Catherine ja koiransa Glenn. Kaikki omissa ikkunoissaan.

Tapaaminen oli raju, mutta sydämellinen. Tunsimme olevamme tervetulleita. Raahasimme tuliaispaketit toiseen kerrokseen olohuoneeseen. Serssi levitti tuliaisemme ja pöytä täyttyi suomalaisista herkuista. Täällä sain padin lataukseen ilman sulakkeiden polttamista. 

 

Catherine oli taikonut meille päivällisen. Alkuruokana avocadoa täytettynä katkaravuilla. Juomana Kirriä pohjalla ja päällä valkoviiniä, ei sekoitettuna. Kaunis näky, Pääruokana vanha perinneruoka, jossa perunoita, sipulia ja possunlihaa. Haudutettu padassa monta tuntia. Varsin mainiota ja herkullista. Jälkiruokana jäätelöä.

Valvoimme keskustellen puoleen yöhön. Lopulta siirryimme omiin makuuhuoneisiimme. Sain hieman apua kaverini kuorsaamiselta ja niin taisi saada Marakin.

Aamulla aamuruiskun jälkeen nopea aamiainen ja baanalle. Ajoimme kohti pohjoista jotain Nationalea pitkin. Matkalla vakava rekkakolari, jossa kuljettaja kuollut tai vakavasti loukkaantunut. Belgiaan saavuttuamme ajelimme Charleroin lähellä olevaan Thuinin pikkukaupunkiin, jossa olimme käyneet Pian kanssa ruokailemassa palattuamme Ranskan maailmankokouksen jälkeen.

Tilasin kinkkuomeletin ranskalaisten kanssa. Pyysin lisäksi paljon majoneesia, sillä se on sangen herkullista oikeiden ranskalaisten kanssa. Mara tilasi simpukat isossa päälärissä. Oluena tukevat jouluiset Leffet. Säälin Maraa ja autoin häntä simpukoiden syönnissä. Keitinliemi oli yhtä hyvää kuin menomatkalla Lillessä.

Meillä oli vielä runsaat parisataa kilometriä maaliin, joten läksimme kohti pohjoista. Tarkoituksenamme oli päästä Hoogardeniin maistelemaan mainiota korianterilla ja appelsiininkuorella maustettua jääkylmää vehnäolutta,

Se onkin ainoa tietämäni olut, jota voi juoda kylmänä,- vaan ei jääkylmänä. Tätä emme kuitenkaan tehneet, sillä kaksi miestarjoilijaa tarjoili vain paikallisille eläkeläisille, välillä istuen eläkeläisten pöytään. Kävimme vessassa ja aikamme katsottuamme matkamiesten syrjintää, lähdimme pois. Ei niin, etä meillä janoa olisi ollutkaan. Täällä on kuitenkin jokunen vehnäinen tullut aikoinaan puraistua. Ja nyt sitä ei tehty.

Tienenissä tutustuimme Citro Partsin myymälään. Se on Cassiksen sivufiliaali Belgiassa. Heillä oli joitain halvempia osia kuin Französellä, mutta hinnat pitäisi muistaa, jotta tietäisi paikan, josta osat saa edullisimmin. Saimme heiltä 4-väri painetut hinnastot. Ostimme joitain osia, kuten iridium kärkiset sytytystulpat, joita olen vuosia käyttänyt. Palvelu tapahtui sujuvalla englannin kielellä. Tienenissä kävimme myös ostamassa Belgian tuliaiset. Olutta tuli hankittua vain 12 pulloa mieheen. Tosin ne olivat 0,75 litran lekkereitä. Töihin ostin keksejä ja kahvia. Liike, josa kävimme oli remontissa. Eikä sieltä tahtonut mitään löytyä. Alkoi hieman kyllästyttää.

Jatkoimme kohti pohjoista ja alkoi hämärtää. Hollantiin saavuttuamme oli pikkopimeää. Saavuimme varaamani hotelliin Zutpheniin hieman klo 20 jälkeen. Avain löytyi tällä kertaa kynttilälyhdyn sisältä. Kämpille ja etsimään ruokapaikkaa. Löysimme kaipaamamme ruokapaikan Mykonos nimisestä kreikkalaisesta ravintolasta. Koska Mara oli armoitettu kuljettaja, hän ruokaili ilman ouzoa, mutta muuten normaalisti.

Ruoka-annoksemme oli niin mittavia, että tyydyimme jälkiruuaksi pelkkiin kreikkalaisiin kahveihin. Paluumatkalla autollemme käväisin Zutphenin asemalla katsomassa polkupyörien säilytyspistettä. En ole ikinä nähnyt niin montaa pyörää aseman säilytyksessä. Useita satoja. Pyörät roikkuivat niille varatuissa telineissä, kuin lepakot. Zutphen sijaitsee lähellä Arnheimia keski-Hollannissa lähellä Saksan rajaa. Asukkaita noin 42,000. Hotelliin palattuamme iltahampaan pesun jälkeen kuula tyynyyn ja unta pannuun.

Aamiaisen jälkeen juttelimme hotellin omistajatteren kanssa hieman matkailusta, jonka jälkeen ajoimme kaupungin keskustaan etsimään ruokakauppaa, josta voisin hankkia Pialle lakritsikarkkeja, joista me kummatkin tykätään.

Maran vasen tukivarsi oli alkanut renaamaan ja äitynyt pahaksi ja hän jäi odottelemaan autoon. Ostin varmuuden vuoksi 12 laatikkoa, jotta kestävät pitkään. Kaupan täti ehdotti, että täyttäisin hakulomakkeen, jotta saisin tuntuvan alennuksen ostoksistani. En sitä tehnyt, vaan kerroin olevani ohikulkumatkalla, enkä ryhtyisi kanta-asiakkaaksi.

Tein varmaan kolmen kilometrin lenkin, jotta löytäisin kaupan, josta Hollannin dropseja löytyi. Ruokaupat ovat jostain syystä Hollannissa aina jotenkin piiloitettuja. 

 

Täältä jatkoimme Zwedenstraatelle Burtonille ostamaan lisää varaosia. Mm. pakoputken klemmareita, jotka ovat ainoita, joita korjaustoimissani hyväksyn käyttööni. Lisäksi olin yrittänyt netin kautta tilata tavaroita, joita en saanut syystä tai toisesta kotiini. Heillä oli tilaus koneella, joten lunastin tilaukseni. Taisi tuonnekin mennä jokunen sata euroa. Kyselin lisäksi Dyanen uudemman mallin takaluukun lukkoa, jota ei aluksi löytynyt, mutta se purettiin eräästä Dyanesta ja sain sen kympillä. Hyvä kauppa.

Katselimme Burtonin tekeleitä ja käytettyjä sätkiä. Kun olimme tyytyväisiä näkemäämme, lähdimme kohti Saksaa.

Kaksi kilometria ennen Saksan rajaa ohitsemme ajoi Hollannin poliisi siviiliautolla Follow me kyltti katollaan. Kiittelimme hyvää onneamme. Viisi minuuttia vielä, niin olisimme Saksassa turvassa. Ajoimme poliisin perässä levähdysaluelle, jossa poliisi tarkisti paperimme ja toivotti hyvää päivän jatkoa.

Jäi vähän sellainen vaikutelma, ettei poliisi ollut täysin tietoinen kilpien voimassaolosta, mutta emme alkaneet häntä opastamaan. Äiti oli aikoinaan opettanut, että tuntemattomillekin tulee olla ystävällinen.

Saavuimme Bad Bentheimiin ja pojat saivat myytyä meille vielä jonkinverran osia. Täällä sitten kahdella autolla Vechtaan ja Franzönille. Tiesimme heidän olevan ruokatauolla, joten jätimme Xantian heidän parkkipaikalleen ja menimme läheiseen sisustustavarataloon lounaalle, kuten niin monesti aiemmin. Palattuamme klo 14 Frantsösenille, tein pitkän tilauksen, jonka loppusumma oli pitkästi yli 900 €. Jatkoimme kohti Lyypekkiä ja Moislingin liittymässä sijaitsevaa Cittiimarktia.

Keli pimeni ja alkoi sataa. Katselin navigaattoria ja olimme valoisassa tulleet niin hyvää vauhtia, että olimme tavoiteajastamme edellä noin 11 minuuttia. Ihmetelin, että saksalaiset ajavat hämärässä hillitöntä vauhtia näkemättä juurikaan eteensä. Edellisen jättämässä vesisuihkussa ei vain voinut nähdä eteensä. Me olimme Maran kanssa päättäneet pitää sumuvalot päällä jo senkin takia, että näin Mara pysyy följyssä ja minä pystyn seuraamaan häntä taustapeilistä.

Saksalaiset eivät pitäneet sumuvaloista ja he vilkuuttivat valoja meille. Ei ole kauaa, kun Saksassa ei käytetty valoja päivällä ja silloinkin meille vilkutettiin valoja. Varsinaisia moottoritiepoliiseja.

Hampurin eteläisen liittymän jälkeen oli luvassa 6 km Stauta, eli pysähdyksiä. Menetimme noin 28 minuuttia pysähdyksissä. Lopulta saavuimme Cittimarkttiin. Teimme siellä parisen tuntia erilaisia ostoksia. Tänne ei tainnut upota kuin reilu satku. Lähdettyämme parkkihallista oli pimeämpää ja satoi tosi rivakasti. Travemündeen saavuttuamme navi neuvoi meidät itsepäisesti vanhaan Skandinavienkajhin. Sitähän ei ole ollut enää moneen vuoteen, mutta sitä ei oltu navigaattorille vielä kerrottu.

Jatkoimme kaupungin keskustaan eräälle sivukadulle hieman liikennesääntöjä muunnellen Hein Mückin merimiesravintolaan. Siellä oli hyvä nauttia iltaruoka ennen laivaanlähtöä. Paikka on tuttu voimalliseta tupakansavusta ja hulluista vanhoista jalkapallofaneista. Tilasin salaattilautasen, jossa oli salaattia sekä juusto- ja makkaraviipaleita. Mara otti sillilautasen. Lautasella makasi kolme isoa paistettua sillin ruumista.

Klo 22 jälkeen kävimme Sari Bernerin juomakaupasta ostamassa olutta ja viiniä. Sitten ei muuta kuin ajallaan laivaan ja ilta olut ja nukkumaan.

Seuraavana aamuna kävimme aamiaisella ja illallisella, kun sen aika oli. Wifi ei ollut vieläkään toiminnasa. Laiva oli sama kuin tullessa. Se siitä. Sunnuntai aamuna olimme Vuosaaressa. Laivalla ei ole juuri muuta tekemistä kuin nukkuminen. Mara korjasi hytin verhon, jotta saattaisimme pitää eväämme verhon takana viileänä. Lisäksi hän teki C 4.n tullauspaperit valmiiksi.

Minä käppäilin pulun lailla ympäri laivaa, kun olen liikkumiseen tottunut. Kahdella autolla tuli kait ajettua noin 3000 km yhteensä seitsemässä päivässä.

Tämän kertomuksen olen tehnyt laivalla lauantai päivän aikana, kun Nyytistoimitukselta tuli soittotoivomus täytteestä Nyytisiin. Matkaa ei tehty 2 cv:llä, mutta kävimme paikoissa, jotka ovat melko tärkeitä 2 cv:n kasassa pysymisen kannalta. Enkä tässä tarkoita olutkuppiloita tahi ruokapaikkoja.


Henkka- se mukana palloillut











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN -94

Retki Lontooseen

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY heinäkuu 1978

Reissu Kreikan maailmankokoukseen heinäkuu -99

LAPIN KULTAA

Kroatiaan 2019

Englannin kautta Belgian maailmankokoukseen -81

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta