CITROMOBILESSA HOLLANNIN HAARLEMISSA KEVÄÄLLÄ 2013

Lappeenrannan entinen ja nykyinenkin toivo Kumpulaisen Pentti kävi maaliskuussa luonani töissä turisemassa. Oli hakemassa joitain vanhoja neitoja Australiasta etelä-Karjalaan ja siinä oli konetta odotellessa tullut käymään luonani. Siinä kahvin lomassa Pentti kertoi, ettei ole koskaan käynyt Hollannin Citromobilessa.

Minä olin tutustunut kyseiseen tapahtumaan vuosien saatosssa useita kertoja. Esimmäisen kerran joskus -90 luvun puolella. Tällöin messut järjestettiin Utrechtin kaupungissa. Sanoin Pentille, että ellet ole siellä käynyt, niin lähdetään käymään siellä. Ei se tämän vaikeampaa ole, kun miehet juttelevat.

Seuraavana päivänä varasin matkan Naantalista Kapellskäriin ja Tramündesta Helsinkiin. Matka maksoi 773 €, joten ei aivan arvokasta. Maksoin varaamani matkan heti, ettei maksamaton matka olisi vaivaamassa.

Vappu vietettiin aivan normaalisti. Oli kaikenlaista ulkohommaa, etten kerennyt edes vappuajelulle. Vapun jälkeisenä päivänä töiden jälkeen, ajoin kotiin, jonne Penttikin Lappeenrannasta saapui Xsara Picassollaan.

Joimme kahvit ja Lappenrantalaisten minulle tuoman oluen vuodelta 2008, joka oli vuosien saatossa muuttunut hieman makeammaksi, mutta oli muuten hyvää.

Teimme joutessamme pienen kävelyretken läheiselle Lammaskallion hevostilalle, kun aikaa lähtöön oli vielä runsaasti. Naapuriltamme oli koira karannut, mutta emme juurikaan ehtineet osallistua etsintöihin. Olimme koiran nähneet vilaukselta, mutta emme tienneet kelle koira kuului. Ennen lähtöämme koira kuitenkin löytyi. Mikä oli hyvä juttu.

Pia tuli neljän jälkeen töistä ja nyt oli aika pakata auto ja lähdimme ajamaan kohti Naantalia. Matkallamme poikkesimme Aila ja Erkki Rajalan luokse kahville Muurlaan. Emme kauaa viipyneet, vaan kahvin ja piirakanviipalen jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Naantalia, jossa olin viikkoa aikaisemmin käynyt teippaamassa eläinlääkäriaseman. Tarkastimme sen ja totesin sen olevan samassa kunnossa kuin aseman teipatessanikin. Emme olleet aivan varmoja rahtilaivan iltaruoka tarjonnasta, joten poikkesimme bensikselle tankkaamaan ja yhdelle makkara-annokselle. Aterian jälkeen ajoimme satamaan, jonka satamakonttorista noudin matkalippumme.

Pienen odottelun jälkeen pääsimme ajamaan laivan uumeniin. Saman näköinen laiva, kuin Travemündesta liikennöivät laivat. Ruokasali oli enempi matkustajalaivan oloinen. Heitimme kassit hyttiimme ja siirryimme muiden rahtareiden tavoin ruokasaliin. Ruoka oli mielestäni parempaa, kuin Trave-Helsinki välillä. Oluen sai kätevästi ruuan kanssa ja se riitti. Ilta yhdeltätoista siirryimme hyttiimme katselemaan meriunia.

 


Aamulla heräsimme viiden kieppeissä. Ennen aamupalaa kävin laivan kannelta katsomassa kun aurinko nousi Suomesta päin. On meillä todella hienot auringonnousut. Aamiainen oli tosi maittava. Mielestäni varsin oiva tapa matkustaa Ruotsiin. Ei ole isoja ravintoloita eikä pallomeriä. Tai en ainakaan niihin joutunut. 

 

Lopulta olimme satamassa ja karheilla aamusilmillä lähdimme Pentin ohjastamana kohti Tukholmaa. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun en istunut tätä väliä ratin takana. Aurinko paistoi ja valkovuokot kukkivat. Puut etsivät täälläkin syksyllä kadottamiaan lehtiä.

Kapellskäristä on matkaa Tukholmaan noin 90 kilometriä, joten olimme jo ennen kuutta Tukholman liepeillä. Tiemme jatkui siitä sitten kohti etelää. Järjestin minulle jo perinteisen kilpailun. ”Kuka näkee ensimmäisen peuran”. Sain vasta sanottua asiani, kun näin ensimmäisen peuralauman moottoritien oikealla puolella pellolla jossain Nyköpingin tienoilla.

 

Pentti keskittyi enempi ajamiseen. Hyvä niin. Viimein saavuimme Grännaan, jossa nautimme kahvit. Taisinpa ostaa pari pussia polkagris minttukaramellejä. Jatkoimme kauniissa ruotsalaisessa kevätsäässä kohti etelää. 

Iltapäivällä saavuimme Öresundin sillalle joka yhdistää Malmön ja Kööpenhaminan 15 km pitkällä silta,- tunneliyhdistelmällä. Matkaa oli tullut Kapellskäristä noin 720 km. Tankkasimme auton Köpiksen eteläpuolella olevalla tutulla Shellillä. Saavuimme Köpikseen hyvissä ajoin ennen iltapäiväruuhkaa, joten matka sujui iloisesti. Köpiksestä on Rödbyn satamaan noin 160 km.

Satamaan saavuttuamme ostin menolipun Puttgardeniin. Laiva lähti normaalisti varttia vaille ja vartin yli, mutta nyt puolelta ja tasalta. Kas kummaa. Mikään ei ollut kuin ennen.

Laivaan päästyämme kiirehdimme laivan kafeteriaan toiseen kerrokseen. Kannattaa pitää kiirettä, jotta ei tarvitse jäädä jonottamaan ruokaansa. Nautimme perinteisen gulashikeiton, sämpylän ja oluen, kuten liki joka kerta tällä laivalla. Ne on niitä perinteitä ja perinteitä ei tule, jollei asioita toista riittävän montaa kertaa.

Ennen rantaan tuloamme ehdimme vielä ulkokannelle nauttimaan kahvin ja wienerin. Oli wieneri jälleen tosi hyvää. Perin olivat nämä kaksi matkaukkoa persoja makealle. Ei pitäisi olla, kun ovat muutenkin perin sokerisia miehiä.

Puttgardeniin saavuttuamme ajoimme hitaasti jonossa, koska alkumatkalla oli 80 km/h nopeusrajoitus. Ei se tosin kaikkia tuntunut koskevan. Ohitimme Lübeckin, Hampurin ja vihdoin saavuimme Sittenseniin. Hotel zur Müehlen pihalle saavuimme kauniissa auringonpaisteessa. Matkaa Kapellskäristä oli tullut 1120 km ja siihen oli kaikkiaan kulunut 12,5 tuntia. 


Tilasimme oluet pihalle ja odottelimme hotellin omistaja rouvaa, joka oli käymässä tukussa.

Hänen saavuttuaan, tervehdin ja kyselin huonettamme, mutta hän kertoi buukanneensa koko hotellin täyteen ja lisäsi etteikö ollut hyvä hänen kannaltaan, että hotelli on täynnä. Eihän minun auttanut kuin myöntää asian tila. Pienen keskustelun jälkeen havaitsimme meidänkin kuuluvan siihen onnellisten joukkoon, joka yöpyisi tässä täyteen buukatussa hotellissa.

Huokaisin helpotuksesta ja veimme laukkumme huoneeseemme ja taivalsimme läheiseen El Creco ravintolaan, joka on tullut lukuisia kertoja tutuksi retkillämme. Ruokaa oli hyvää kuten aina. Parin ouzon ja oluen jälkeen maksoimme ja lähdimme kävelemään Pentin tiukasta vastustuksesta huolimatta läheiseen myllypuistoon, jossa on vanha vesimylly, kauniita kukkia ja pensaita. Pentti on hieman kuntoiluvastainen, mutta pienen taivuttelun jälkeen sain hyvää vauhtia sammaloituvan kiven liikkelle. Puhetta se Penttikin ymmärsi. Hotelliin saavuttuamme, siirryimme yöpuulle, sillä päivä oli ollut pitkä, mutta kiintoisa.


Aamuruiskun jälkeen ahmiaiselle. Tarjolla oli kaikkea muuta kuin puuroa, mutta sitähän saa kotimaassa viikonloppuisin. Sittensenin Aralilla kävimme tankkaamassa Xaran tankin täyteen. Tankilta jatkoimme ajamaan kohti Bremeniä A1:stä pitkin. Toivoimme, ettemme joutuisi stauhun, sillä olimme eilen nähneet monen kilometrin liikkumattoman jonon vastakkaisella puolella autobahnia.

Osnabrückin jälkeen jatkoimme Amsterdamin tielle. Tämä on väli, jossa ensimmäinen huoltoasema on vasta Hollannin puolella, jollei karauta läheisiin pikkakaupunkeihin tai kyliin. Nykyään Osnabrückin kohdalla on moottoritiellä uusi bensa-asema. Tämä Osnabrückin tie Hollannin rajalle on vain 70 km pitkä.

Pysähdyimme Gildehausissa hakemassa hieman käytettyjä osia ja Penttikin innostui hieman shoppailemaan. Emme täällä turhaan viipyilleet, vaan jatkoimme Hollannin laajoille lakeuksille. Jonkin aikaa ajettuamme käännyimme etelään ja kohti Zutphenin kaupunkia, jossa sijaitsee Burtonin myymälä. Kävimme varmistamassa, että tilaamani paketti löytyisi sunnuntaina heidän osastoltaan Citromobilessa.

On huomioitavaa, että Burton ei ole auki maanantaisin. Nyt oli lauantai ja Burton oli auki. Duckservicen romis ei ollut auki torstaisin ja Sittensenin El Creco ravintola ei ollut avoinna maanantaisin. Tämän kun muistaa, kaikki sujuu. Ostimme Burtonilta vielä joitain pikkuosia ja pihalla katselimme Burtonin käytettyjen autojen valikoimaa. 


 



Jatkoimme Haarlemin eteläpuolella sijaitsevaan Keukenhofin puistoon, jossa on varmaan miljoonia värikkäitä kukkia. Tulppanit kasvavat vain noin kaksi-kolme viikkoa ja sitten niistä leikataan kukat pois. Parantaa kaiketi tulppaanien sipuleista eikä energiaa kulu turhaan kasvamiseen.

Puisto on laaja ja siellä on mahtavia istutuksia ja jopa miestenkin silmä lepäsi siellä. Keukenhofissa juhlistettiin näyttävästi uuden kuninkaan valtaanastumista komealla hallilla. Siellä oli useita hienoja kukka-asetelmia. Tuntui kuningatarkauden loppuminen olevan hyvä asia hollantilaisten mielestä. Toisaalta hollantilaiset olivat pitäneet myös Beatrixistä ja hänen äidistään Julianasta.

Keukenhofia ympäröivillä pelloilla kasvoi hehtaarikaupalla valkoisia, keltaisia, oransseja ja punaisia tulppaaneja. Lisäksi jotkut kasvattivat tulppaanimuunnoksia. Aikoinaan tulppanit olivat suoranaista valuuttaa.

Tulppaanimania oli Alankomaissa vuosina 1634–1637 tapahtunut sijoituskupla, jossa vastikään markkinoille tulleiden tulppaanisipuleiden hinnat kohosivat ennätyslukemiin ja lopulta romahtivat. Korkeimmillaan tulppaanien hinnat olivat vuonna 1637. (lainaus Wikipedia)

Kun olimme tarkastelleet ja nuuhkineet tulppaaneja riittävästi saamatta mehiläisiä nenäämme, lähdimme etsimään Haarlemista hotelliamme Donatellaa. Ei punaiset lamput lainkaan syttyneet päässä, että nimi on italiaa. Ei siinä ollut mitään pahaa. Italialaiset ovat usein hauskaa porukkaa, mutta usein vähän sähläreitä. Niin nytkin. Löysimme osoitteen, mutta emme hotellia.

Kävimme kysymässä samassa osoitteessa sijainneesta pizzeriasta hotellimme sijaintia, joka osoittautuikin hotellin respaksi. Tyttö, joka toimi myös tarjoilijana, vei meidät ensin jyrkkiä rappuja toiseen kerrokseen huoneeseemme, jossa oli 4 petaamatonta sänkyä. Huone oli harjakattoinen ullakkokerroksessa ja näytti hieman keskeneräiseltä. Suihkutila oli harjan kohdalla ja minä saatoin kahden neliön alueesta käyttää noin 20% lyömättä päätääni kattoon. Penttihän olisi siellä kulkenut vaikka varpaisillaan suorana liki koko matkalta.

Hyväksyimme huoneemme ja jatkoimme jyrkkiä portaita kadulle, jossa tyttö käski hakemaan avaimemme toisesta pizzeriasta. Sähläämistä? Teimme työtä käskettyä ja olimme huoneen onnellisia haltijoita ja sinne olikin palattuamme saapunut signoriina tai signorita petaamaan sänkyjämme. Emme jääneet ihailemaan hänen työnäytöstään, vaan lähdimme tsekkailemaan Haarlemin oluttarjontaa. Löysimmekin itsemme nautiskelemasta belgien Westmallea ja geneveriä, Hollannissa kun olimme.

Valitsimme genevereistä pahimmalta maistuvan, mutta maku parani loppuillasta. Kävimme välillä pizzeriassa syömässä. Kyllä Rabben kotipitsat olivat meistä parempia. Huuhtelimme ruokamme italialaisella oluella pikkusormea jäykistämättä.

Välillä kävimme arpomassa, paljonko laitamme rahaa parkkimittariin. Päättelimme, että kyllä se iltaseiskaan kestää laittaa. Kuinka väärässä olimmekaan. Olisi pitänyt laittaa klo 23 asti, sillä saimme sakkolapun klo puoli kahdeksan kieppeissä, kun kiertelimme jalkaisin pitkin keskustaa. Mopoileva parkkipekka pääsi karkuun. Meille jäi vain sakkolappu, mutta onneksi ei plommia renkaaseen.

Harmistuneena päätimme mennä samaan baariin, jossa olimme alkaneet viihtyä. Baarin nimi oli muistaakseni Fijshandel, eli kalakauppa. Kapakka oli sisustettu kuin vanhaksi museoksi. Oli vanhoja lehtiä, lääkepurkkeja. Ilmassa roikkui lentokoneiden pienoismalleja jne. Klo 20 kyyppäri tuli sanomaan mölisevälle porukalle, että pitää olla kaksi minuuttia hiljaa, sillä uusi kuningas pitäisi puheen. Saimme selville, että kun oli natseista vapautumisen muistopäivä, oli myös kaatuneiden päivä. Siksi kaduilla näkyi paljon Hollannin lippuja puolitangossa.

Kaksi minuuttia meni nopeasti ja kaikki olivat totisina hiljaa. Sitten riemu repesi jälleen. Alkoi jälleen hiukoa, joten päätimme etsiä jostain grillin. Pentti kertoi, että Hollannissa heillä on ollut suurena herkkuna lumpiot. Grilli löytyikin ja tilasimme lumpiot. Ne taidetaan kirjoittaa nimellä ”loumpjie,” mutta ei sillä ollut väliä. Tilasimme kanalumpiot. 

Koska hotellimme sijaitsi aivan keskustassa suuren torin, eli Groete Marktin laidalla ja sinne oli pystytetty tivoli ja kaikenmaailman laitteita, nukkuminen oli hieman haperoa. 

                                        Pentti lumpiolla

Aamulla ennen seitsemää suihkuun ja kohti uusia seikkailuja. Avaimen jätimme yöpöydälle ja lähikujalla poistimme autosta sakkolapun ja lähdimme etsimään moottoritien varresta bensa-asemaa, jossa on yleensä kahviautomaatti ja tyttö, joka tekee hyviä täytettyjä sämpylöitä.

Niinpä sellainen löydettiin ja nautimme sangen maittavat kahvit ja täytetyt kanasämpylät.

Meillä oli vielä pari tuntia Citromobilen aukeamiseen, joten laitoin navigaattoriin osoitteen, josta en ollut aivan varma. Citromobile oli Haarlemin alueella vasta ensimmäistä kertaa. Ajoimme Kennedylaania, jatkoimme Marie Curielaania ja Albert Schweitseriä ja muita tiedemiesten,- ja naisten katuja saapuaksemme kanavan laitaan, joka meidän tuli ylittää, mutta se oli tarkoitettu vain fillaroijille ja jalankulkijoille. Etsimme uudet koordinaatit Schipholin lentokentältä. Löytyi tuttuja teitä ja kohta olimmekin matkalla pohjoiseen, vaikka oikea suunta olisi ollut etelään. Etelään ei ollutkaan aivan helppoa päästä, mutta klo 9 kiepeissä olimme pellolla, joka toimi Citromobilen parkkipaikkana. Sanoin Penalle, että yritetään löytää Sitrosen Salosen Kimmo, sillä hän olisi melko varmasti liikkeellä asuntoautolla. 

 

Auto löytyikin ja koukussa jökötti talon kokoinen perävaunu. Arvatenkin täynnä hyvää Citroen kamaa. Kopistelimme ukon pystyyn ja hän tulikin pomminpurkajan lookissa avaamaan pakun oven. Kimmo ei hämmästy mitään ja lupasi keittää meille aamukahvit. Estelyistä huolimatta hän valmisti talven yli uinunutta kahvia. Kahvi maistui juuri siltä, miten sitä mainospuheessa mainittiin.

Kahvin jälkeen pääsimme uuteen näyttelyhalliin, josta lunastimme 14 €:n sisäänpääsytiketit. Paljon oli myyjiä hävinnyt Utrechtin ajoista ja emme viitsineet ostaa muuta kuin oluet ja juustosämpylät.

Lopulta hain Burtonin osastolta pakettini ja annoin reilut 900 € iloiselle hollandeerolle. Paketti oli raskas. Siellä oli paljon hyvää Citroen 2 cv osaa. Pakoputken parempia klemmareita, sarja iskareita ja paljon muutakin käyttökelpoista kevään askareisiin. 

Mietimme, että minne seuraavaksi. Pentti kertoi kaveristaan Erikistä, joka asuu Etten-Leurissa lähellä Bredaa. Sanoin, että jos sinne, niin samalla käydään moikkaamassa kaveriani Fransia Belgian puolella.

Erikin tyttären luokse Pentti löysikin. Erik oli aikoinaan ollut naimisissa suomalaisen naisen kanssa, joten ei ihme, että heidän tyttärensä nimi oli Inka. Inkan piti ehtiä lastensa kanssa musiikkitapahtumaan Uttrechtiin. Jäimme Inkan kämpille odottelemaan Erikiä, jonka kanssa nautimme kahvit.

Päätimme jättää käynnin Frans van Rielin luona väliin ja tyytyä rekkabaariin Hazeldonkissa Belgian rajalla. Erik seurasi meitä baariin ja nautimme kolmistaan gehakt ballit ja Jupiler oluet. Frittien päälle kuuluu laittaa runsaasti majoneesia. Erik lähti tapaamaan belgialaista kaveriaan omalla autollaan ja me lähdimme kohti hotelliamme Zutpheniin, samaan kylään, jossa olimme jo edellispäivänä käyneet.

Matkalla havaitsin, että olin sekoittanut päivämääriä hotellin suhteen. Soitin hotelliin ja kysyin, voimmeko tulla hotelliin vaikka päivämäärä heittikin. Lausuivat tervetulleiksi. Hotelliin päästyämme selvisi, että olin maksanut varauksen jollekin muulle taholle kuin hotellille, joten maksoin mukisematta saman huoneen kahteen kertaan.

Hotelli oli hyvä, joten tilasimme huoneessamme käynnin jälkeen ravintolassa ála carte annokset. Ilmapiiri ravintolassa oli hieman sen kaltainen, että olisi ruuan kanssa pitänyt ottaa hieman parempaa punaviiniä, mutta laskimme rimaa ja nautimme parit oluet. Kun olimme vauhtiin päässeet siirryimme baaritiskille juttelemaan baarimikon kanssa ja maistelemaan pari gintonicia.

Lopulta siirryimme hissillä huoneeseemme. Ennen nukahtamista katsoin ikkunasta kun kyyhkyset lensivät ikkunamme ulkopuolella. Saattoi olla, että otuksilla oli pesä huoneemme yläpuolella.

Mahtavan aamiaisen jälkeen suoriuduimme autolle ja lähdimme kohti moottoritietä. Pian olimmekin Saksassa ja matka taittui jälleen keveästi. Saavuimme Vechtaan ja siellä sijaitsevaan Citroën tavaratloon. Meillä oli kummallakin listat tarvitsemistamme osista. Meitä palveli täti, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Hän tarjosi kahvit ja keksit kuten sielläpäin on ollut tapana.

Sitten hän siirtyi varastoon täytettyään ensiksi tietokoneella tilaukseni. Se matka oli pitkä ja kivinen. Kaikkea ei löytynyt ja valojen päälle jäämisestä varoittavia summereita tuli yhden sijasta 12 kpl. Katsoin säikähtäen, että mitä nyt tuli keksittyä. Onneksi selvisi, että Kimmo oli tilannut 6 volttisia keltaisia lamppuja 12 kpl. Koodinumeroissa oli 6 ja 8 väärinpäin.

Ja voi, että väärien tietojen palauttaminen varastojärjestelmään kesti liki tunnin. Pentillä meni sama tunti. Joten olisi ollut saksalaisille helmitaulujen ja leimojen palauttaminen paikallaan.

Kävin tällä välin puolen tunnin kävelyretkellä. Ei ollut minkäänlaista pelkoa laivasta myöhästymisestä, mutta jotenkin esim. auton hankkiminen täällä Saksassa on monimutkainen juttu. On lappuja ja lippuja, lukemattomia leimoja. Rekisterikilven mitätöimistä, uuden kilven laminoimista, erilaisten maksujen suorittamista ja auton valmistenumeron etsimistä ja taas leimaamista. Pukkasi vähän sivuun, mutta tässä pieni lisämauste saksalaiseen byrokratiaan.

Pakattuamme automme Französen herkuilla, ajoimme reilut 10 km takaisin autobahnille. Bremenin kohdalla on usein pitkiä jonoja, joissa kukaan ei pääse eteenpäin, mutta niistä selvisimme tällä kertaa helposti. Matkalla oli muutama tietyö, mutta niistäkin selvisimme melko hygienisesti.

Hampurista Lübeckiin menevän tien kohdalla oli edelleen sama remppa kuin viime maraskuussa, mutta nyt emme jääneet oikeastaan jumiin. Tulimme hyvissä ajoin Moislingin liittymään ja sieltä Cittimarktin parkkihallin ekaan kerrokseen. Kävimme Cittistä ostamassa edullisia alkoholijuomia eri muodoissaan. Lisäksi ostimme kotiin juustoja, metwurstia pötköinä, valkosipulikreemiä, mansikkahilloja sekä leipää.

Kenkäkaupasta kävin ostamassa työsandaalit. Niitähän aina tarvitaan. Lisäksi kävimme Cittin ravintolassa nauttimassa ruuat. Ruuan nautittuamme kävimme Media Marktissa, josta löytyi Quenin levy ja tarttui mukaani myös Blackmoors Nightin uusin levy Cd muodossa. Lopulta kävimme kahvilassa nauttimassa herkkuwienerit ja tuhdit saksalaiset kahvit. Alkoi miesten vartalot saada vauvan pyöreyden takaisin. 

Pakattuamme takaluukun täyteen lähdimme ajamaan kohti Travemündea ja Skandinavien kajta. Nautimme oluen ja 30 senttisen currywurstin. Tällä kertaa maku ei ollut aivan erikoinen, mutta kyllä makkara täytti raihnaista matkalaista. Ja kuten Penan kanssa totesimme, aina pitää syödä, jos se on mahdollista. Ja useinhan se on.

Sari Bernerin satamakaupasta ostimme muutaman laatikon olutta ja lonkeroa. Taisipa johonkin koloon valahtaa muutama halpa punaviinitetra,- halpaa sellaista. Litran pahvitetra maksoi noin euron kappale.

Jonottelimme reilun tunnin ja pääsimme seuraamaan valkoista transportteria keltaisin vilkkuvaloin suoraan laivan uumeniin. Otimme hieman evästä ja jääkaapin mukaamme hyttiin ja vaihtovaatteet ja kosmetiikkalaukun. Tämän näköisillä äijillä kosmetiikkaosasto on tosi pieni. Jääkaappi siirrettiin vessaan hurisemaan ja tuntui se sielläkin viihtyvän.

Hyvin makkarat ja juustot säilyivät jääkaapissa. Viimeiset juustot söimme 17.6. Joten säilyvyys oli oikein hyvää. Rahtilaivan tarjoilut ovat heikentyneet vuosien saatossa, mutta kun sen tietää, pystyy sen kanssa elämään. Tyydyimme olueen ja täytettyihin voileipiin. Aiemmin meillä on ollut oma kattaus mukanamme.

Kulinaristi Mara, jonka kanssa olen paljon reissannut, ostelee meille herkut niin syötäväksi ja juotavaksi. Matka menee mukavammin hieman syöden ja juodenkin. Kannattaa kokeilla esim. Zwibelmetwurstia leivän päälle. Se on maustettua raakaa jauhelihaa, jota moni saattaa karsastaa. Voimakkaat itkevät juustot maistuvat aina. Hytissä syöminen onnistuu hyvin. Olemme tavanneet hakea viinilasit, haarukat ja veitset laivan itsepalveluravintolasta. On sivistyneempää syömistä kuin pahvilautaselta, muovimukeista ja muovisilla ruokailuvälineillä.

Kannattaa muistaa, että puhtaus on puoli ruokaa ja siitä hyttisiivoojakin tykkää. Hytin roskikset tapaavat täyttyä tässä itsepalvelusyömisessä, mutta niitähän tyhjennetään muutenkin melko usein.

Kirja on hyvä olla mukana, sillä rahtilaivalla aktiviteetit puuttuvat. On eri asia liikkua isolla joukolla, kun voi jutella muidenkin kanssa. Kaksistaan viikon reissulla on melko tarkkaan jutut juteltu, niin autossa kuin hotelleissa ja ravintoloissa matkan varrella. Kahden yön jälkeen Vuosaaren satamassa ja sieltä kamat duuniin. Sitten Penan kanssa meille ja loput kamat kellariin. Pentti lähti lopulta Karjalan laulumaille ja minä takaisin töihin arkipäivän askareisiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut.


Henkka











 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN -94

Retki Lontooseen

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY heinäkuu 1978

Reissu Kreikan maailmankokoukseen heinäkuu -99

LAPIN KULTAA

Kroatiaan 2019

Englannin kautta Belgian maailmankokoukseen -81

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta