Sekoilua auton ostossa Saksassa marraskuu 2013
Olin etsinyt jo muutaman viikon itselleni talviautoa vanhan Xantia Breakini tilalle. Olimme kaverini Maran kanssa päättäneet hakea auton Saksasta 14.11. 2013.
Sehän ei ole yhtä yksinkertaista kuin auton osto Suomesta. Olin säästellyt muutaman tonnin rahaa ja katsellut netistä Autoscoutia ja Mobile.de:tä. Olin lopulta löytänyt sopivan auton Soestista noin 120 km Düsseldorfista itään. Matka tuntui sopivalta, joten varasin meille lentoliput Düsseldorfiin. Lennon hinta oli sopiva, sillä matka kahdelta maksoi vain 160 €. Samalla varasin hotellihuoneen Soestin kaupungista.
Katselin netistä kaupungin nähtävyyksiä ja matkaa juna-asemalta hotellille. Kaupunki on vanha, kuten suurin osa Saksan kaupungeista. Ei taida sieltä löytyä, Järvenpään, Seinäjoen tai Riihimäen ikäistä kaupunkia ja siellä osataan arvostaa vanhaa arkkitehtuuria,- toisin kuin meillä. Soestissa kyllä viihtyisi. Viikkoa myöhemmin myyjä laittoi tekstiviestin siitä, että olikin myynyt autonsa. Reilu kaveri, mutta tähänhän se bisnes perustuu, suureen epävarmuuteen ja perättömiin lupauksiin.
No ei muuta kuin peruuttamaan hotelli. Lennoille en enää voinut tehdä mitään. Jatkoin auton etsintää läheltä Düsseldorfia, mutta kaikki autot jotka hyväksyin ja olivat hakukriteerieni sisällä, olivat kaukana tai niissä oli puutteita.
Möin vanhan Xantiani kaverilleni Turkuun päivää ennen lähtöämme sillä ehdolla, että hän tulee meille yöksi. Näin takaisin aikaisen pääsymme lentoasemalle. Niin kävikin ja hän saapui junalla töihini ja sieltä jatkoimme rekisteröimään autoa hänen nimiinsä. Kuskin puoleinen oven lukko hajosi, niin, ettei ovi mennyt enää lukkoon. Onneksi näppärä kaverini Paavolan Masa asuu lähellämme ja hän vaihtoi lukon apparin puolelta kuskin puolelle.
Samalla havaitsin, ettei kuskin puolivalo pelaa, vaikka se oli toiminut jo yli kaksi ja puoli vuotta. No sain sen pienillä kätösilläni vaihdettua. Palasimme kotiimme ja söimme iltapalan. Löysin illalla vielä hyvän vaihtoehdon etsintääni. Sain illalla sähköpostiviestin auton myyjältä.
Menimme jo kymmenen jälkeen nukkumaan, jotta heräisimme ajoissa, sillä kone oli lähtevä jo klo 7.55. Lentoasemalla kannattaa olla ainakin reilua tuntia ennen lähtöä. Meiltä lentoasemalle on vain noin 20 km, joten ei mikään mahdoton matka, mutta aamuruuhkassa on aina omat haasteensa.
Heräsin puoli neljän aikoihin ja lähettelin myyjäkandidaatille sähköpostia tulostamme. Nopeasti ruiskuun ja sitten valmistin aamiaisen kahdelle aikaiselle herääjälle. Aamiaisen jälkeen kannoin autoon illalla pakkaamani repun ja matkalaukun.
Hyrylästä otimme Maran kyytiin, sillä hän jätti autonsa sinne huoltoon luottokorjaajallemme. Ajelimme lentoasemalle auton ostaja etupenkillä ja Mara takana. Matkatavarat poistettuamme ostaja jatkoi kohti Turkua.
Kirjauduimme automaatissa lennolle ja saimme matkaliput itsellemme ja matkatavaroillemme. Turvatarkastus meni liki kommelluksitta. Vain kerran jouduin palaamaan, kun skanneri ei tunnistanut jotain repussa olevaa esinettä.
Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme koneeseemme, joka oli tietysti aivan eri puolella lentoasemaa kuin me, mutta tämähän on melko tavallista.
Meillä oli välilasku Kastrupin lentokentällä. Nautimme ensimmäiseksi röde pölsat, eli sämpylät pitkällä nitriittimakkaralla ja paahdetulla sipulilla. Juomana lasillinen tanskalaista olutta.
Lueskelin Kastrupissa saapuneita sähköposteja ja autoksi valikoitui peli, joka sijaitsi lähellä Münchenia. Se oli 2006 mallinen automaatti breikki. Juuri sellainen, jota olin etsinyt. Breikki se oli ollut vanha Xantianikin. Lopulta koneemme lähti ja perille Düsseldorfiin saavuimme klo 14.
Siirryimme lentokentällä sijainneeseen autovuokraamoon, mutta auton odottelu kesti noin puoli tuntia, sillä se oli vielä ajossa. Autonvuokraus maksoi 150 €. Automme oli sininen VW Golf. Tuntui hieman oudolta ajaa 620 km suuntaansa, tietämättä, onko ostettava auto kelvollinen. Auto tulisi löytymään Diessen am Ammerseestä noin 60 km Münchenista länteen.
Matkalla vaihdoimme myyjän kanssa sähköposteja, mutta puhelinumeron saimme vasta lähempänä yöpymiskohdettamme. Stuttgartin kohdalla seisoimme staussa eli ruuhkassa noin tunnin. Vettä satoi ja oli pilkkosen pimeää. Sovimme katsovamme auton seuraavana aamuna klo 9 aikoihin, kun olisi valoisampaa.
Illaksi olimme löytäneet sopivan ja edullisen hotellin. Saatuamme laukkumme huoneeseemme, jatkoimme matkaamme Teuffels kelleriin, eli pirunkellariin. Nautimme pitkän päivän jälkeen maittavat liha-ateriat oluella terästettyna. Saatoimmepa nauttia vielä pienet lasilliset obstia, eli hedelmäviinaa.
Aamiaisen jälkeen ajoimme myyjän osoitteeseen, jonka Mara oli saanut edellisenä iltana myyjältä. Hän asui vaimonsa kanssa melko tyypillisessä saksalaisessa omakotitalossa puutarhan keskellä ja pienen kirkasvetisen puron varressa. Puron,- joka laski Ammerseejärveen. Matkaa heille hotellistamme oli noin 5 km.
Kävin tekemässä autolla pienen koeajolenkin ja yllättävän hyväksi auton totesin. En ollut moneen vuoteen ajanut automaatilla, mutta helpostihan se ajaminen kävi. Teimme luovarit ja ainakin kuudet eri paperit ja näin teimme kaupat annettuani 6100 € vastineeksi autosta. Autosta otettiin kaikki irtain myyjälle kuuluva ja lastattiin takakonttiin neljä talvirengasta aluvantein. Kun raha oli vaihtanut omistajaa, lähdimme myyjän kanssa kohti Landsbergiä. Mara ja vanhan omistajan vaimo tuli Opelilla perässä. Kuljettaja näytti Landsbergissa vanhan vankilan, jossa mm. Hitler aikoinaan kirjoitti kirjansa ”Mein kampf”. Landsberg on sekin sangen kaunis vanha kaupunki.
Saavuimme rekisteröintitoimistoon, jossa auto monen kommervenkin jälkeen saatiin papereihin, kahden viikon siirtokilpiin ja vakuutuksiin. Auto rekisteröitiin klo 11.00 ja klo 12.00 rekisteröintitoimisto oli sulkeutuva ja nyt oli perjantai, joten tarkoille meni tämäkin.
Auton rekisteröinti onkin varsin hupaisaa ja toisaalta sangen vaivalloista hommaa. Se on tosi hankalaa, mikäli ei saksaa hallitse. Ensin annettiin kauppakirjat ja rekisteriote kopioineen virkailijalle. Maksettiin rekisterikilpi, otettiin kahden viikon vakuutus. Seurattiin siirtokilpien laminointia. Maksettiin maksuautomaattiin kilvet. Tultiin takaisin, saatiin paperit, jonka jälkeen siirryttiin seuraavalle luukulle, jossa vanhempi virkamies kirjoitti lisää pumaskoita. Sitten mies laittoi takin päälleen ja lähti kanssamme kilpien kanssa tarkastamaan auton valmistenumeron, joka sijaitsi tuulilasin alareunassa.
Tämän jälkeen hän liimasi rekisterikilpiin pyöreän hyväksymistarran. Paperit laitoin hansikaslokeroon ja aloimme kiinnittää rekisterilaattoja niille varattuihin rekisterikilven kiinnikkeisiin. Mara oli huomannut, ettei vasen takavalo palanut, joten entinen omistaja vaihtoi lampun ja näin olimme valmiit lähtemään ties minne. Hyvästelimme myyjät ja lähdimme kahdella autolla kohti vuokra-auton palautuskohdetta.
Palautimme Maran kanssa vuokra-auton Landsbergissa, jossa auton tarkastus tapahtui VW liikkeen sivufiliaalissa. Kolhuja ei ollut ja polttoainetta oli enemmän kuin vuokrattaessa. Saatoimme jättää auton sijoilleen.
Kun folkkari oli jäänyt vuokraamoon, pääsimme jatkamaan matkaamme yhdellä autolla kohti Bodenseetä, mutta jostain syystä ajauduimme ajatuksissamme Itävallan puolelle. Korjasimme hetkessä tilanteen ja jatkoimme Saksan lihapatojen ääreen. Matkamme Itävallassa loppui juuri ennenkuin oli edes alkanutkaan.
Bodensee on pitkä järvi ja sen toisella puolella näimme lumisia Sveitsin ja Itävallan alppeja. Bodenseen länsireunalla kävimme jossain pikkukylässä nauttimassa schweebiläisiä erikoisuuksia. Maistelimme ruuan kanssa paria paikallista olutta, jotka osottautuivatkin varsin maukkaiksi. Varasin seuraavan yön huoneen Moseljoen laaksosta läheltä Bernkastel-Kuesista. Matkaa Diessen am Ammerseestä Bernkastel-Kuesiin on noin 520 km.
Pimeässä saavuimme kylään, joka sijaitsi noin 5 km:n päässä kohdekylästämme. Respan täti ei ollut tietoinen saapumisestamme, sillä hän ei ollut käynyt netissä koko iltapäivän aikana. Kapusimme mummelin perässä yläkertaan katsomaan huonettamme. Saimme kuulla, ettei heidän kylästään saa lainkaan ruokaa, joten jätettyämme kassit huoneeseemme, ajoimme takaisin Bernkastel-Kuesiin Raatihuoneen ravintolaan.
Nautimme liharuuat Mosel- viinin avittamana. Tutustuimme kauniiseen kylään ja sovimme saapuvamme aamulla uudestaan, kun kaupat olisivat avoinna.
Aamiaisen nautimme hotellissamme. Vaikka huone oli askeettinen, aamiainen oli sitäkin monipuolisempi. Mara saksankielentaitoisena teki vaikutuksen ravintolan rouvaan sillä seurauksella, että ostimme häneltä hilloja ja hedelmäviinaa pienet kauniit pullot.
Ajoimme jälleen pääkylään ja kävimme tutustumassa viinikauppojen tarjontaan ja ehkäpä siitä innostuneena ostin parin saksalaisia Rieker kenkiä, enkä yhtään viiniä. Mara osti muutaman pullon raikasta Mosel- viiniä ja samalla kiertelimme kauppoja. Ostimme jotain pientä, kuten sätkän pienoismalleja. Sitten hyppäsimme peliimme, joka alkoi ahnaasti suoriutua viinitiestä.
Työläiset karsivat rinteillä viiniköynnösten oksia ja polttivat niitä. Moselilla kulki hiljalleen proomuja ja muuten oli syksyisen harmaata. Viinitietä ajoimme noin tunnin, vaikka emme edenneet kuin noin 40 km. Tiet ovat mutkaisia ja maisemat kauniita vielä näin myöhäis- syksylläkin. Viinitien päätyttyä saavuimme roomalaistenkin aikoinaan asuttamaan Trieriin. Siellä olisi ollut myös Karl Marx museo, mutta olimme sen nähneet aimminkin ja se ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Suurin osa näyttelyesineistöä oli siirretty Englantiin, jossa Marx 1883 kuolikin.
Trieristä jatkoimme Bittburgiin, jossa valmistetaan Bittburger olutta. Maistamatta tätä, siirryimme Belgian Ardenneille. Francoschampsissa tankkasimme ajoneuvomme ja kiertelimme mutkaisia, vehreitä Ardennien teitä. Yöllä oli ollut pakkasta, koska tienvarren saniaiset olivat aivan huurussa.
Soittelin Suhosen Lasselle, joka asui tällöin Brysselissä. Lasse pyyteli käymään heillä, mutta jouduin kieltäytymään, koska en uskonut löytäväni Brysselistä sopivan etäisyyden päästä parkkipaikkaa. Toisaalta olin jo ehtinyt luvata meidän olevan Andrén ja Jacquelinen luona iltapäivällä Gentin vieressä Merelbekessä.
Matkalla kävimme maistelemassa Hoegardenilla heidän herkullista korianterilla maustettua vehnäoluttaan. Tällä kertaa saimme oluemme pitkän odottelun jälkeen ja samalla päätimme, ettemme enää palaa tähän paikkaan, jossa olemme vierailleet lukuisia kertoja. Edellisellä kerralla vuosi sitten emme saaneet oltta lainkaan. Huonoa palvelua ei tarvitse sietää. Bernkastel-Kuestista Merelbekeen on matkaa 350 km.
Merelbekeen saavuimme ajallamme ja vastaanotto oli mitä riemullisin. Jacquelinen oli laittanut yhdelle lautaselle pähkinöitä ja toiselle juustoja, kuten aina ennenkin. André tarjosi herkullista belgialaista olutta. Meillä oli tuliaisena lakkahilloa, suklaakonvehteja, poronlihasäilykkeitä, 1000 sanaa Suomea kirja ja Pian siskon käsinvalamia ruusun muotoisia kynttilöitä.
Illalla nautimme ankeriasta alkupalaksi ja meribassia lisukkeineen varsinaiseksi ruuaksi. Iltamyssynä oli maistiaisia kolmesta eri geneverpullosta. Hyvää oli.
Sunnuntaiaamuna André lähti velodromille pyöräilemään. Me emme lähteneet mukaan, sillä olemme vierailleet siellä useasti ja pyöräilevien miesten katsominen ei kuulu lempiharrastuksiimme.
Lähdimme autolla Gentin vanhaan keskustaan. Parkkeerasimme C5:sen jollekin sivukadulle, jota emme tunnistaneet. Siksipä otin kuvan katukilvestä, jotta voin myöhemmin selvittää auton sijainnin. Aluksi kävimme kukkatorilla ja hellyimme ostamaan tulppaanin sipuleita kotiin tuotavaksi.
Ruokakaupan ikkuna Ghentissä
Viimein
haimme kaupungin kartan turisti-infosta. Näytin puhelimessani olevaa
osoitetta virkailijalle, joka oitis piirsi merkin karttaani. Kertoi
samalla olevan hyvän idean kuvata kadun nimen, jolla oli
merkitystä. Kävimme lisäksi vanhassa hirttotalossa juomassa Barbár
oluet. Täällä katossa oli luukku, josta rikolliset ripustettiin narun päähän. Muut odottelivat vuoroaan vintillä.
Tutustuimme kaupungin kuuluisuuteen Gaverstenin linnaan ja totesimme ihmisten olleen aiemminkin rikkaita ja toiset pahoja. Löysimme itsemme perjantai torin kirppikseltä, josta emme löytäneet mitään mukaan hankittavaa, vaikka siellä oli tarjolla vaikka ja mitä. Siirryimme täältä jossain vaiheessa kanavaristeilylle. Retki kesti liki tunnin ja olin aikoinaan ajatellut käyväni risteilemässä jossain kanavassa ja nyt se toteutui. Suklaakaupan kautta siirryimme autollemme ja takaisin kotipaikkaamme.
Ruoka jo odottikin ja nautimme herkullisen iltaruuan kera valkoviinin. Iltaa istuessasmme opetimme Andrélle muutamia tärkeitä suomalaisia sanoja, kuten hepokatti, joka on tietty hevosen ja kissan risteymä. Kaksi kanaa, joka on -tai oli ravintola Katajanokalla Helsingissä. Omistajina taisi olla kaksi naista. Sitä André jaksoi toitottaa illan aikana muutamankin kerran. Nautimme jälleen hieman geneveriä, mutta maltillisesti. Paksun yhteisen peiton alla tuli nukuttua hyvä, mutta lyhyt yö.
André opettaa Jacquelinelle Suomea
Runsaan ja pitkän aamiaisen jälkeen, jätimme jäähyväiset ja lähdimme kohti Terneutzenia, joka on Hollannin puolella Schelde-kanavan varrella. Kaupungissa kävimme nauttimassa kinkkupannukakut siirapilla ja autotarvikeliikkeestä hankimme pienen hylsysarjan ja parkkikiekon. Lisäksi hankimme sidontaliinaan sitoaksemme talvirenkaat yhteen, mutta emme kuitenkaan vielä liinoja käyttäneet.
Terneutzenista ajoimme 6,5 km pituista tunnelia Schelde kanavan alitse oikaistaksemme Belgiaan. Saavuttuamme ulos tunnelista navigaattori käski kääntymään oikealle. Se oli virhe, sillä jouduimme takaisin tunneliin. No ei se meitä haitannut. Käynti tunnelissa maksoi vain 5 €. Ajettuamme muutaman kilometrin jouduimme ruuhkaan, jonka aiheutti 2 sillanpalkkeja kuljettavaa rekkaa saattoautoineen. Välillä pysähdeltiin, mutta toivoin jättiläisten kääntyvän pian jollekin sivutielle. Rekat kääntyivätkin vasemmalle, mutta toinen auto sotkeutui liikennevaloihin. Ei mennyt mutka aivan hyvin.
Parinkymmenen minuutin jälkeen kyllästyimme odotteluun, kun ei mitään tapahtunut. Teimme u-käännöksen ja suuntasimme takaisin Schelde kanavan alittavaan tunneliin. Nyt ajoimme kauas tunnelista, ennen kuin valitsimme Antwerpenin kehälle johtavan tien. Saavuimme jälleen Belgiaan ja kävimme Wuustwesselissä tervehtimässä vanhoja kavereitamme Rita ja Frans van Rieliä.
Kahvit ja beukelaarit, eli piparkakut nautittuamme jatkoimme tuttuun bierhalleen Hollannin rajan tuntumassa. Olutostoksemme tehtyämme saavuimme jälleen Hollantiin. Raja-alueella liikkuminen voi joskus olla tällaista.
Ilta oli pimentynyt ja suuntasimme matkamme kohti pohjoista ja Zutphenin kaupunkia. Yövyimme samassa hotellissa kuin Kumpulaisen Pentin kanssa vuotta aiemmin. Huoneen löydettyämme siirryimme ravintolaan nauttimaan illallista. Merelbekestä ajoimme koko pitkän päivän ja matkaa kertyi vain vaivaiset 380 km.
Aamulla kävimme jo seitsemän jälkeen aamiaisella, jonka jälkeen ajoimme Zutphenin lähiöön ostamaan Oldtimer lakukarkkeja ja Douwe Egberts kahvipaketteja. Tasan klo yhdeksän Burtonin avauduttua, olimme oven rivassa. Saimme tilaamamme osat ja maksoimme ne. Lisäksi sain pummattua pihalla seisseestä Dyanen romusta ikkunan lukot ja muoviset ovipanelit. Tuotteet sain ilmaiseksi, vaikka olin varautunut vähintään satasen maksuun. Kiitin hyvästä tarjouksesta ja lupasimme palata jälleen ensi vuonna.
Olin tilannut Saksan puolelta Duckservicestä kutosen kone/vaihdelaatikkopaketin Pian nelkku Dyaneen. Paketti oli vielä ajettavassa sätkässä. Olin luvannut ilmoittaa tarkemmin tulostani päivää ennen, mutta Frank ei ollut huomannut lukea lähettämääni puhelinviestiä. No, purkaminenhan ei ammattimieheltä kauaa vienyt. Siinä odotellessamme, tuli etsittyä muutamia pisteosia itsepalvelu periaatteella. Hyllyt ja niiden järjestys ovat nykyisin melko tuttuja minulle.
Peruutin autoni korjaushalliin ja purimme auton sisältä kaiken matkalta hankkimamme ja teimme tilaa paketille, jossa oli valmiina lämmönvaihtimet, laturi, startti, kaasari ja poikittainen äänenvaimennin. Paketti painoi, mutta sinne takatavaratilaan se lopulta sujahti. Lopuksi kiinnitimme talvirenkaat liinoilla yhteen ja muut tavarat löysivät paikkansa myös tavaratilaan.
Elinsiirtoa Pian Dyaneen
Maksoimme
ostoksemme kahvin jälkeen. Kahvin lomassa vaihdoimme kuulumisia,
sillä kavereista oli tullut vuosien myötä hyviä tuttuja. Olenhan
siellä asioinut jo parikymmentä vuotta. Duckservicestä jatkoimme
Vechtaan Französenille. Matkaa tulee moottoriteitä vain 130 km, eli
kyseessä oli reilun tunnin matka. Koska Französen porukalla oli
ruokatauko, ajoimme suoraan kaupungin keskustaan italialaiseen
ravintolaan nauttimaan spaghetti- ateriat.
Ruokailun jälkeen ajoimme takaisin Französelle ja noudimme tilaamamme varaosat. Päätimme, ettemme aja suorinta tietä kotiimme Travemünden kautta, vaan keksimme jotain aivan uutta. Jatkoimme pikkuteitä kohti Hannoveriä ja sieltä Magdeburgiin, josta varasin hotellihuoneen. Vechtasta Magdeburgiin pikkuteitä tuli reilut 300 km. Illan hämärtyessä saavuimme Magdeburgiin, joka olikin ensimmäinen vierailuni ko. kaupungissa. Hotelli oli viihtyisä etelä-amerikkalaisten omistama. Kovin kaukana keskustasta, mutta rauhallisella alueella.
Receptionin mies kertoi, että jos haluaa vanhaan kaupunkiin, kannattaa ottaa bussi ja kolmen pysäkin jälkeen hypätä ratikkaan. Emme kuitenkaan löytäneet meille sopivaa vanhaa kaupunkia, joten turvauduimme taksiin, joka onkin melko kelpo matkustustapa Saksan kaupungeissa. Taksilla matkustaminen on tosi edullista. Pitkä ajelu keskustassa maksoi vain 7 €. Magdeburgissa ei ollut kovin vanhaa kaupunkia. Olivat taitaneet liittoutuneet pommittaa sen maan tasalle.
Löysimme lopulta itsemme vanhahkosta ravintolasta, jossa nautimme paikallisia erikoisuuksia. Tämä tarkoittaa niin ruoka,- kuin juomapuoltakin. Mara tilasi Nürbergiläisen makkara-annoksen. Siinä oli ruukullinen pieniä makkaroita keitinvedessään. Minä tilasin pihvin, jossa oli ananasta, valkosipuliperunoita ja vihanneksia. Ruokailumme jälkeen tarjoilija tilasi pyynnöstämme taksin. Matkaa hotelliimme oli noin 7 km ja maksoi jälleen tutut 7 €.
Iltakymmeneltä olimme jälleen hotellillamme, jossa pienen keskustelun jälkeen siirryimme iltahampaan pesun jälkeen nukkumaan.
Aamiaisen jälkeen lähdimme ajaman kohti Puolaa, sillä olin aamulla varannut Torunista studiohuoneen. Lupasimme olla paikalla noin klo 16. Rajalla vaihdoimme euroja zlotyiksi. Lisäksi ostimme halvempaa naftaa Puolan puolelta.
Puolassa kannattaa muistaa, että sininen lähestymiskilpi tarkoittaa moottoritietä ja vihreä kantatietä. Kantatiet ovat hitaita, koska menevät kaikkien kylien läpi. Siellä on tutkat ja 50 km:n nopeusrajoitukset.
Ajoimme ensimmäiset 100 km vihreää tietä, sillä emme mistään löytäneet moottoritielle johtavaa tietä. Vasta jossain Potsnanin kohdalla, jossa olimme ajaneet noin 300 km Magdeburgista, löytyi moottoritien viitta. Navigaattorimme oli siirtynyt ”En tunnista mitään tietä” moodiin. Potsnanista oli matkaa Toruniin 160 km, joten olimme melkein loppusuoralla. Paitsi loppumatkalla ajoimme jälleen kantatietä, sillä moottoritie jatkui Varsovaan. Keskinopeutumme taisi pyöriä 60 km:n hujakoilla. Näimme maksullisella moottoritiellä kuolonkolarin; palloksi menneen pikkuauton, joka oli ajautunut rekan alle. Magdeburgista Toruniin oli noin 550 km.
Saavuimme sovittuun aikaan Mikolaja Kopernikalle, jossa asuntomme tuli sijaita. Laitoin viestin, että olimme talon edessä. Täällä oli lukemattomia yksisuuntaisia ja kävelykatuja. Naispuolinen henkilö kertoi Dorotan neidon tuovan avaimemme kolmen minuutin kuluttua ja näyttävänsä parkkipaikkamme. Kertoi myös, ettei tyttö puhu englantia eikä mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä puolaa lukuunottamatta, eli ei aivan täysin mykkä.
Hän oli hauskan näköinen neito, mutta ei puhunut mitään, eli saattoi olla mykkäkin. Viittilöi vain niin, että tuli ymmärretyksi.
Ensin peruutin autoni takapihalle, jossa oli muitakin autoja ja ajotie lukittiin kettingillä. Sen jälkeen siirryimme rappuun, joka oli lukossa. Ennen portaita oli kalteri, joka oli myös lukossa. Asunnon ovessa oli kolme lukkoa. Olohuoneessa oli TV, TV-taso, iso kulmasohva ja sen petauslaatikossa vuodevaatteet.
Kapoinen makuuhuoneeni
Rapun kalterit
Copernikuksen patsas
Pikkuinen keittiö näytti toimivalta ja se oli varustettu vedenkeittimellä, astioilla ja astianpesukoneella. Yhden maattava makuuhuone oli todella yhdenmaattava, jollei ollut nuoripari, joka oli meitä hoikemmassa kunnossa. Kylpyhuone oli siisti ja siellä oli maailman kapein pyykinpesukone. Dorotan neiti viittilöi, että maksaisimme huoneen ja täyttäisimme majoituskaavakkeen. Onneksemme lappu oli puolaksi, venäjäksi ja englanniksi.
Lopulta Dorotan neito näytti mihin avaimet sopivat. Niitä oli aika nippu. Jäimme avainnippua pyöritelemään sohvan päälle, kun neito hävisi Torunin pimeyteen. Asumuksemme maksoi noin 44 € vastaavan summan zlotyissä.
Yritimme saada TV:n svengaamaan, mutta ei siitä mitään tullut, sillä ohjeet olivat vain puolaksi, emmekä varsinaisesti tulleetkaan telkkaria katsomaan Puolaan. Onneksi iPad oli toiminnassa WIFI alueella. Muutoin minulla oli jo käyttölimitti tullut täyteen. En halunnut limittiäni nostaa, kun iPhonessa oli pelittävä tili, joten ei ollut mitään hätää.
Lähdimme sateiseen ja sumuiseen kaupungin teehuoneeseen nauttimaan oluet pahimpaan janoon. Kaupunki on täynnä erilaisia ravintoloita ja jossain kävimme nauttimassa hyvät ateriat. Tarjoilija puhui hyvää saksaa, joten tulimme ymmärretyiksi. Aterian jälkeen kiertelimme Torunin vanhaa kaupunkia ja ostimme kartan, jolla oli hyvä olla eksymättä. Parissa kaupassa kävimme ostamassa Torunin kuuluja piparkakkuja. Kämpille päästyämme Mara petasi sohvalle oman pedin ja minä siirryin pieneen makuusoppeeni. Oikein hyvä ratkaisu.
Aamulla heräsimme jo reilusti ennen seitsemää. Emme nauttineet aamiaista, koska siihen meillä ei ollut tekijää. Aloimme avata asunnon lukkoja päästäksemme rappuun. Välillä oli kaksi lukoista lukitusasennossa ja välillä kolme. Lopulta saimme tiirikoitua oven auki ja olimme rapussa ja enää kalterit ja ulko-ovi auki. Kannoimme matkalaukut autoon. Peruutin auton kadulle ja Mara meni lukitsemaan kaikki kulkua hidastavat ukset käänteisessä järjestyksessä. Lopuksi hän laittoi avainpatteriston rapun vieressä olevaan postilaatikkoon.
Lähdimme ajamaan kantatietä pitkin kohti Kaunasia ja Liettuaa. Matkaa olisi noin 590 km ja ajoaika noin 8 tuntia. Eilen nähdyn kuolonkolarin vakavoittamina päätimme ajaa varovaisesti. Puolalaiset ovat edelleenkin holtittomia auton ratissa. Ohi pitää päästä missä vain.
Jos pysyy ns. punaisilla teillä, suuntana on kohti Kaunasia, mutta keltaisilla tulee vielä enemmän hidastuksia. Punaisillakin teillä on paljon asfalttipaikkoja, syviä uria ja kyliä kylien perään. Ajoimme Puolassa enemmän kuin 50 kylän läpi, mutta luulen että kyliä saattoi olla lähempänä sataa. Kylissä on tutkia tai niissä pitää jostain muusta syystä ajaa tosi hiljaa. Joskus kylät ovat vain 500 metrin päässä toisistaan.
Noin 150 km ajettuamme, päätimme nauttia aamiaisen ja lounaan sekoituksen. Jostain melko viihtyisästä rekkabaarista löysin itseni nauttimassa sieniomelettia ja Mara oli saanut eteensä pieniä taikinanyyttejä, joissa oli lihaa sisällä. Ne olivat piirakoita. Nautimme ruuan kahvin kanssa, sillä aamiainen oli jäänyt väliin. Sienimunakas oli muuten hyvä, mutta sienet olivat melkoisen isoja, osa liki luumun kokoisa.
Ennen Liettuan rajaa Suwalkissa kävimme leppäkerttukaupassa täydentamässä suveriinejä. Olutta, Strepsilsiä alkavaan kurkkukipuun, hedelmiä ja makeisia. Jatkoimme matkaamme kohti pohjoista, kunnes yhtäkkiä matka tyssäsi.
Seisoimme todella pitkässä puolalaisessa staussa. Jonkin ajan kuluttua autot alkoivat ajaa vasemmalta ohi. Poliisi oli liki kilometrin päässä ohjailemassa liikennettä. Me sulauduimme myös joukkoon ja kotvan kuluttua saavuimme jonon ohittavalle kapealle hiekkatielle, josta näimme kilometrien pituisen rekkajonon seisovan tiellä, jolla hetki sitten mekin olimme olleet. Näimme yhden rekan kaatuneen keskelle suoraa tietä. Varsin ihmeellisiä nuo puolalaiset. Päästyämme takaisin E67 tielle, vastaantulevat henkilöautot ja rekat seisoivat monikilometrisessä jonossa.
Hyvä, että selvisimme vartin paikallaan olosta. Saavutimme Liettuan ja vaihdoimme zlotyt liteiksi ja jatkoimme kohti Marijampolea ja sieltä Kaunasiin. Tullissa ei ollut muuta tapahtumaa kuin pari rahanvaihtopistettä ja bensa-asema.
Olin varannut Kaunasin keskustan kävelykadulta luksushuoneiston Kaunas City hotellista ja autolle parkkipaikan hotellin sisäpihalta. Huone oli suuri ja siisti, eikä maksanut viittäkymppiäkään kahdelta hengeltä. Emme jääneet ihailemaan toisten omaa, vaan siirryimme kaupungin kävelykadulle oluelle ja nauttimaan ravintoa raihnaisille kehoillemme.
Nautimme sangen herkulliset kana-ateriat. Kummallakin erilaiset Hinta oli tietty,- suomalaiselle sangen edullinen. Suurin osa asiakkaista oli nuoria naisia, jotka olivat tulleet lasilliselle naisystäviensä kanssa. Harvat söivät. Ravintola oli viihtyisästi sisustettu, mutta musiikki oli meikäläisen korvaan hieman liian kovalla. Laskun maksettuamme siirryimme jälleen kävelykadulle. Hotellimme baarissa otimme yömyssyt ja siirryimme pitkän päivän jälkeen yöpuulle.
Aamiainen oli runsain koko reissullamme. Hengästytti nähdä sitä ruokamäärää. Saatuamme ajettua auton sisäpihalta, lähdimme ajamaan kohti Trakain linnaa, jonne oli matkaa 98 km.
Linna oli ensimmäisen kerran rakennettu 1200- luvulla ja sitä oli muutettu ja korjailtu vuosisatojen aikana. Linna sijaitsee saarella, jonne pääsee pitkää puusiltaa pitkin. Jätimme auton parkkiin ja puliukon näköinen ukko pyysi rahaa. En antanut, ennenkuin Mara huomasi, että parkki oli maksullinen. Annoin 5 litiä, josta mies oli tyytyväinen. Mitään lippua en saanut, mutta auton kaikki lokerot olivat alkaneet täyttyä kaikenlaisista lipukkeista, joten ei sen niin väliä ollutkaan. Kävelimme muutamia kuvia ottaen kohti linnaa. Linna aukesi klo 10 ja meidän perässämme oli pieniä koululaisia opettajiensa kanssa. He tulivat pienellä laivalla ollen ikäänkuin merirosvoristeilyllä.
Olimme ensimmäiset asiakkaat, sitten tulivat koululaiset ja vasta sitten ”kiinalaiset”. Heitä onkin nyt joka paikassa. Täällä Trakain linnassa näki, että rikkaat olivat olleet rikkaita ja köyhät köyhiä.
Eräässä salissa koululapset tanssivat letkajenkan tapaista tanssia 3:n naisopettajansa kanssa.
Musiikista huolehti nais-, ja miesklovnit. Linnan katselemiseen Mara oli varannut 4 tuntia, mutta selvisimme katselmuksesta tunnissa. Matka-aikaa säästyi siis 3 tuntia.
Sumu alkoi jälleen tihetä ja näkyvyys heiketä. Päästyämme takaisin kiinteään rantaan, kiertelimme hetken rannan matkamuistokojuja. Katselimme mm. edullisia meripihkakoruja. Olisi tehnyt mieli hankkia koru, jonka sisällä oli hyttynen. Mitenkähän myyjä oli sen sinne saanut? Onneksi oli niin kallis, ettei sitä tarvinnut hankkia.
Sisäänkäynti ristikukkulalle
Suuntasimme
matkamme kohti Siauliaita ja sen pohjoispuolella olevaa
ristikukkulaa. Opaste Ristikukkulalle oli onneton. Ajoimme reilusti
ohi ennenkuin löysimme Ristikukkulalle. Ristikukkulalla on tätä
nykyä noin 100,000 ristiä, eli niitä riittää. On pieniä
ristejä, suuria krusifikseja ja kaikkea siltä väliltä. Olihan
ristejä kerrakseen. Ei mikään hautapaikka, vaan ristien
kaatopaikka. Lähdimme ajamaan kohti Riikaa. Matkalla etsin oikein
vanhaa, harmaata ja autioitunutta taloa. Sellaisia oli paljonkin,
mutta en halunnut kuvata niitä liian lähellä muita asumuksia.
Lopulta vanhan talon löysinkin. Liikkuvasta autosta ja avoimesta ikkunasta sain otettua yhden kuvan.
Iän patinoima vanha talo
Sumu oli vain entisestään haittaamassa näkyvyyttä. Ristikukkulalta Riikaan on matkaa noin 270 km ja tällä tiellä oli vain vähän liikennettä ja jonkin verran moottoriliikennetietä, joten matka taittui noin kolmessa tunnissa. Tullimuodollisuudet olivat todella muodollisia, sillä niitä ei ollut lainkaan. Vaihdoimme litit lateiksi ja jatkoimme matkaamme. Latviassa hinnat tuntuivat heti korkeammilta kuin Liettuassa. Saattaa olla, että siltä tuntui, mutta siltä se todella tuntui. Ei oikein päästy kiinni hintatasoihin.
Sumu ja pimeys haittasi hieman ajamista, mutta kaikkeen tottuu, kunhan vain oltua saa. Sanoi aikoinaan isoäitini. Paikallisten ohittelua se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Omalle kaistalle palattiin vasta kun vastaantulija vilkutti valojaan. Läheltä piti tilanteita oli todella paljon.
Riikan kaupungin kadut ovat paljolti yksisuuntaisia, joka sopivasti hankaloittaa ajamista. Johdinbussit ovat yleinen näky kaupungissa. Melko pitkällisen etsimisen jälkeen löysimme hotellimme autoliikkeiden välistä jonkinlaiselta teollisuusalueelta. Tällä kerralla kriteerini oli, ettei hotelli sijaitsisi aivan keskustassa ja auton voi jättää turvallisesti parkkiin. Tämä toteutui, mutta samalla se edellytti taksin käyttöä.
Hotelli Skanste oli ”melko uusi”, vaatimaton ja pelkistetty. Mitään ylimääräisiä palveluita sieltä ei saanut. Respan tyttö oli nätti ja ystävällinen ja kohta pääsimmekin huoneeseemme. Huone sijaitsi toisessa kerroksessa. Käytävällä ja huoneessamme oli melko pistävä haju. Ei tuoksunut ihan kalliimmalle parfyymille. Paremminkin petroolille tai jollekin oudolle pesuaineelle. Emme jääneet sitä sen enempää pohtimaan. Huoneen kokolattiamatto oli melko nuhjuinen ja muutenkin huone oli nähnyt parhaat päivänsä. Jätimme auton hotellin parkkiin ja respan tyttö soitti meille taksin.
Taksilla ajoimme vanhaan kaupunkiin, sillä siellä vanhat miehet viihtyvät. Tietää aina löytävänsä kuppilan tai muuta virikettä. Nyt löysimme joulutorin ja nautimme hoogweinit. Kävelimme pitkin kujia ja katselimme kauniita taloja ja toreja. Lopulta päädyimme latvialaiseen ravintolaan, joka oli vanhaan tyyliin sisustettu ja tarjolla oli herkullista latvialaisia ruokia. Meidän lisäksemme ravintolassa istui kaksi ruotsalaista pariskuntaa. Kuuntelin hetken heidän puheitaan. Puheet olivat pehmoisia, mutta he olivatkin rouviensa seurassa ja heidän täytyi vetää ”sitä roolia”.
Ateriamme nautittuamme, siirryimme kaduille ja otimme suunnaksi kaupallisen keskustan ja siellä sijaitsevaa 42 metriä korkeaa vapauden patsasta. Patsaan jalusta oli koristeltu Latvian lipuin, kynttilöin ja kukka-asetelmin, kunnioituksena Maxima tavaratalon katon romahtamisen seurauksena kuolleiden ihmisten muistolle. Romahdus oli tapahtunut edellisenä päivänä. Olimme hetken aivan hiljaa Riikalaisten kanssa. Tunnelma oli varsin koskettava.
Kävelimme eteenpäin ja kuinka ollakkaan, löysimme itsemme sammakkoravintola Lidojošā vardesta.
Paikka oli somistettu erilaisilla sammakkoaiheilla ja siitä riemastuneena tilasin suuren riigabalsamin, joka olikin virkistävä kokemus. Emme tunteneet itseämme vielä sammakoiksi, joten poistuimme pimeyteen ja tilasimme taksin.
Hotellimme respassa istui mies, jolle vain nyökkäsimme ja astelimme toiseen kerrokseen huoneeseemme. Maran piti mennä kylpyyn, mutta kylpyammeesta puuttui tulppa. Mies jätti kylpykokemuksensa väliin. Minä painuin pehkuihin.
Aamulla ruiskuun. Ammeesta puuttui ns. reikälevy. Tuntui kuin olisi puutarhaletkulla itseään ruiskutellut, mutta puhdistumista tapahtui. Aamiaisen jälkeen autolla kauppahalleille, jotka sijaitsevat Daugavajoen varrella. Hallit, joita on kaksi, ovat alkujaan rakennettu ensimmäisen maailmansodan aikana Zeppellin ilmalaivojen huoltohalleiksi. Halleilta löytyi myynnissä juustoja, lihaa, hedelmiä ja kalaa. Viereisellä torilla myytiin vaatteita ja himthamppua. Ostimme vain saksanpähkinöitä.
Auto maksullisesta parkista ja jälleen kohti pohjoista. Riikasta pienen kiemurtelun jälkeen pääsee vetävälle tielle, joka johtaa melko suoraan kohti Tallinnaa. Tien laidalla suuria vuokrakasarmeja sodan jälkeiseltä ajalta. Ei kauniita, mutta kaiketi asuttavia.
Latvian ja Viron rajalle päätimme pysähtyä ja siirtyä ruokailemaan.
Ruokaileminen oli todella edullista. Mara tilasi oluen, seljankan ja suklaapuddingin. Minä autoilijana virolaiset lihapullat, jossa sinihomejuustoa ja ympärillä pekoniviipaleet, perunat ja herkullinen kastike. Yritin juoda Warsteinerin alkoholitonta olutta, mutta en saanut sitä juotua, joten tyydyin puolikkaaseen lasiin. Koko komeus kahdelta maksoi noin 10 €. Mara vaihtoi vielä latit euroiksi ja niin pääsi matka jälleen jatkumaan.
Sumu oli jälleen tihentynyt. Olisi tehnyt mieli ohittaa hitaampiaan, mutta näkyvyys oli liki nollassa.
Pärnun kohdalla sumu hieman hellitti, joten ajaminenkin hieman helpottui. Riikasta Tallinnaan on noin 300 km, joten se oli sellainen 4:n tunnin matka. Ei paljoa nähtävää, mutta on sekin matka ajettava.
Peterburginteellä kävimme autopesulassa, sillä auto oli melko kurainen 4000 km:n ajon jälkeen. Lähinnä ajattelimme seuraavan päivän laivamatkustajia laivan ahtaalla autokannella. Eihän sitä tarkoituksella halua ketään liata. Joskus neljän aikaan olimme Ülemiste järven kohdalla Lennujaamin eli lentoaseman vieressä hotelli Sudessa, jonka olin varannut edellisen ruokailun yhteydessä Latvian ja Viron rajalla. Saimme auton parkkiin aivan respan viereen, joten päätimme jättää auton siihen ja jatkaa kaupunkiin raitiovaunulla. Kävimme kuitenkin ensiksi ilmoittautumassa respassa ja sen jälken veimme laukkumme kolmannessa kerroksessa sijainneeseen huoneeseemme.
Huone oli varsin kelpoisa, joten tyytyväisinä lähdimme kadulle ja siirryimme ratikka 2:sen päätepysäkille ja hyppäsimme raitiovaunuun. Lippu maksoi 1,60 € ja mieluiten tasaraha laitetaan kuskin seinässä olevaan kauhaan, joka kipataan kuljettajan puolelle josta kuljettaja ottaa rahan ja kippaa kauhan takaisin ja näin matkalippu on matkustajalla. Vartin kuluttua olimme Vanhan kaupungin porteilla. Raatihuoneen torilla oli alkanut joulumarkkinat, josta ilahtuneena kävimme paikallisessa olutkuppilassa nauttimassa virkistävät oluet.
Samaan aikaan Tallinnassa oli Pia siskojensa ja äitinsä kanssa palkinto- hemmotteluviikonloppua viettämässä. Pia ja pikkusiskonsa seikkaili jossain Raatihuoneen torilla. Tapasimme heidät ja kiertelimme myyntikojuja ja maistelimme hoogweiniä. Pia osti minulle väkisin pipon, kun omani oli jäänyt autoni oven sivutaskuun. Samassa paikassa oli myös tarjolla käsineet, joten ostin sellaiset. Lämpimät. Oltiin nyt niin herrasmiestä. Naisten piti lähteä läheiseen Meriton hotelliin, koska heillä oli bookattu päivällinen klo 19.
Miehekäs päivällinen
Me Maran kanssa siirryimme Raatihuoneen torin länsi puolelle ravintolaan nauttimaan päivällistä,- mekin. Annoksenamme oli julmettu liha-lautanen kahdelle hennolle ja heiveröiselle miehelle. Kiersimme vielä yhden ravintolan kautta ja sitten heilautimme itsemme taksiin. Hyvässä järjestyksessä Suteen ja nukkumaan.
Aamiaisen jälkeen siivosimme huoneemme tavaroistamme ja lähdimme autolla Autojaamin torille, katsomaan sianpäitä, hapankaalia ja lihamestareita sekä heidän työskentelyään leveillä lihakirveillään. Ei mitään herkille. Näky oli tyrmäävä, kun sian kallo halkaistiin ammattimiehen ottein. Ja tuoksutkin oli melko miehekkäät. Kauppahalli oli kolmessa kerroksessa ja ulkona oli vaatetori. Kun olimme saaneet tästä tarpeeksemme, ajoimme Baltijaamin torille, jossa toiminta oli samankaltaista, mutta halli oli yhdessä kerroksessa ja ulkona oli paljon vaatetavaraa.
Ostin puoli kiloa hapankaalia ja ison emmenthaljuuston. Halpaa oli. Kiertelimme Koplin aluetta ja jatkoimme sieltä Rocca al Maren Prismaan, josta ostin muutamia leipiä, makkaraa ja juustoja.
Iltapäivällä ajoimme takaisin Koplin kaupunginosaan ja Telliskivikadulle vanhaan teollisuushalliin syömään. Suosittelen. F-talossa sijaitsevassa ravintolassa ruuat olivat tosi edullisia. Aikaa laivamme lähtöön oli vielä pari tuntia, joten kävimme merimuseossa ja ajallamme olimme laivaselvityksessä.
Lippua minulla ei ollut, mutta varaukseni oli puhelimessani. Ja näin saimme itsemme laivaan.
Pia ja porukat olivat liki ensimmäisenä jonossa ja sain heiltä yhden hyttikortin, jolla pääsimme heidän hyttiinsä jättämään omat laivaostoksemme. Kahvilassa nautimme kahvit ja sämpylän naisten nauttiessa toistensa seurasta ja bufésta. Rikkailla on rikkaiden huvit. Toisaalta olimme juuri maissa käyneet syömässä, joten eipä ollut nälkäkään.
Jälkikirjoitus
Kilometrejä 10:n päivän aikana tuli vuokra-autolla liki 700 km ja ostetulla autolla reilut 4000 km. Auto, jonka ostin on tummanruskea, melkein musta C5 Break, diesel ja automaatti. Auto on varustettu sähköisillä nahkajakkaroilla ja kotona havaitsin, että autossa on kattoikkuna suojuksen takana. Kattoikkuna liikkui vaakatasossa ja 3 pykäläisesti ylöspäin. Vuosimalli on 2006 ja kilometrejä oli autoon kertynyt 150,000 km. Auto maksoi 6100 €. Rekisteröinti ja 2:n viikon vakuutukset Saksassa noin 200 €. Polttoaineenkulutus oli keskimäärin reilut 6l/100 km. Nyt puolitoista viikkoa Suomeen tulon jälkeen sain tullista laskun 2033,50,- ja kuukauden päästä sain palautusta noin 400 €.
Kaksi viikkoa Suomeen tulon jälkeen auto on katsastettu ja Suomen rekisterissä. Tulee elävästi Puola mieleeni, sillä rekkarissa on vain konsonantteja ja kolme numeroa. Tuskin opin sitä koskaan ulkoa.
Torun on kaupunki, joka sijaitsee 214 km luoteeseen Varsovasta. Poznaniin on matkaa 156 km ja Gdanskiin 152 km. Gdanskiin kulkee osittain moottoritie. Augustowista etelään rakennettiin meidän siellä ollessamme moottoritietä, joten ainakin osa matkasta tulee nykyään taittumaan moottoritietä pitkin.
Kaupungin on perustanut saksalainen ritarikunta vuonna 1233 ja kaupunki on Unescon suojelukohde. Kaupunki sijaitsee Vistulajoen, eli Veikselin varrella.
Torun on yksi Puolan seitsemästä ihmeestä. Se on toiminut keskiaikaisena porttina muualle Puolaan, Saksaan, Preussiin, Liettuaan ja Scandinaviaan. Kaupunki on säilynyt verrattain hyvin ja se on tiiviisti rakennettu. Nähtävyydet kiertää helposti päivässä. Keskiaikaiset muurit ovat hyvin säilyneet.
Kaupunki on kuuluisa vanhasta kaupungistaan ja sen tiilisistä rakennuksistaan. Se on komea, kuten tuli todettua jo retkellämme. Suomessa sen ystävyyskaupunki on Hämeenlinna vuodesta 1989. Kaupungissa asuu noin reilut 200,000 asukasta, joten se on suunnilleen Tampereen kokoinen kaupunki. Torunissa sijaitsee kaksi kaupungintaloa, joten on parempi tietää kumpaa on menossa katsomaan.
Torunissa on aikoinaan syntynyt tähtitieteen ”isä” Nicolaus Copernicus vuonna 1473 ja Koperniksuksen talo sijaitsee Kopernika kadun varrella keskellä vanhaa kaupunkia. Samalla, jonka varrella yövyimme retkellämme.
Kaupungissa sijaitsee kuuluisa Torunin observatorio osoitteessa Ulaja Franciszkanska 15-21 vanhassa kaupungissa. Kaupunki on tunnettu keskiaikaisella reseptillä valmistetuista piparkakuistaan ja siellä sijaitsee piparkakkumuseo. Piparit ovat hieman erilaisia, kuin omamme. Ne ovat pehmeämpiä ja makeampia kuin omamme. Niitä tuli ostettua, vaikka en olekkaan varsinaisesti piparkakkujen suurkuluttaja. Pääkadulta löytyy piparkakkukauppa, jossa kävimme, eli Sklep Pierniczeki, ul Zeglarska 25.
Sklep on kauppa ja pierniczek on pipari. Helppoa.
Henkka
Kommentit
Lähetä kommentti