Portugalin maailmankokous 1987

Tänne lähtöä mietin kauan, sillä matka oli pitkä ja meillä oli 4 lasta. Joonas 13, Kaisa 12, Anna 10, ja Matti 5 vuotta. Vaati jos jonkinlaista mielikuvitusta, jotta matka onnistuisi. Toisaalta olin saanut edellisvuonna tehtäväkseni kerätä rahaa englantilaisille, sillä he olivat hankkineet valkoisen sätkän Citroënin tehtaalle luovutettavaksi. Tarkoituksena oli muistuttaa tehdasta siitä, ettei sätkän valmistusta pidä lopettaa, sillä sen kaltaisia viestejä oli tullut maailmalta.

Paavolan Masa oli tehnyt puisen laatikon, jonne rahat kerättiin. Laatikko aukesi, kun oikeita rimoja aukaisi oikeassa järjestyksessä. Ei siis aivan helppoa ratkaista ihan kylmiltään.

Lopulta päätimme lähteä matkalle. Kaverini puuseppä Harri Innanen rakensi sätkääni punaisen puisen kattolaatikon, jonne saisimme kaikki yöpymistarvikkeet. Matkasimme eteläsatamasta M/S Pomeranialla. Ensimmäinen tehtävä hytissä oli laskea "koipallo" vessankiertoon. Koipallossa oli voimakas ja luotaantyöntävä haju. 

Meitä oli aikamoinen kööri kiltalaisia laivalla. Yritin maistella ruuan ohessa puolalaista Zywiekin olutta. Se oli aivan kauheaa. Maistelin mieluimmin Karjalaa eikä sekään kummoiselta maistunut. Nykyisin Zywiek on aivan kelpo ja herkullinen olut.

Olimme ostaneet tyttärellemme Annalle polkupyörän puolalaiselta rouvalta, joka asui Helsingissä meidän lähellämme. Sovimme vievämme polkupyörän hinnalla kahvia hänen sisarelleen Slupskiin pohjois-Puolaan. Kahvin tuli olla tukkupakkauksissa olevaa suodatinkahvia. Gdanskiin saavuttuamme saimme seistä kauan ennen kuin passimme ja viisumimme oli tarkastettu. Laivan pursimiehellekin oli hankittu kahvia ja se jaettiin tullialueella aidan raosta. Odotellessamme ostimme lapsille juustosämpylät. Yhtäkkiä Anna alkoi itkeä, sillä hänen sämpylänsä kuhisi muurahaisia. Ilmeenkään värähtämättä leipä vaihdettiin sataman baarissa vähemmän muurahaisia sisältäväksi. 

Lähdimme johtamaan osaa porukkaa Slupskia kohden. Matkaa kertyi noin 150 km. Meillä oli karttana 10x10 senttinen paperilappu, johon oli osoite piirretty summittaisesti. Puolan rannikko on hidasta ajettavaa, mutta Slupskiin päästyämme löysimme Kopernikuskadun ja saatoimme viedä kahvit sisälle. Varmaan kaikissa Puolan kaupungeissa on Kopernikus katu. Meille tarjottiin kahvia ja mansikkakakkua. Meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa. Monille, kuten meille, tämä oli ensimmäinen kerta Puolassa. Muut olivat ajaneet sovitulle kämppärille. Olimme liikkeellä neljällä sätkällä joten kahvia oli meillä joka sätkässä. Naapurin konditoriasta ostimme matkallemme ison pussin vehnäsämpylöitä, jotka olivatkin oivaa matkaevästä.

Yhtäkkiä muistin, ettei meillä ole ostettuja bensakuponkeja ja bensaa oli jäljellä vain noin 100 km:n ajoa varten. Ajoin huoltoasemalle ja viittoilin, ettei minulla ollut Orbiksen matkatoimiston pakollisia kuponkeja. Mies näytti, ettei ilman kuponkia saa hankittua bensaa. Otin paketillisen Juhlamokkaa käteeni ja kuinka ollakaan, sillä sain tankin täyteen ja vielä iloisen tervehdyksen hyvästiksi. Yövyimme muiden kavereiden kanssa kämppärillä rajakaupunki Szczesinissä. Hyvä, ettei tuota tarvinnut lausua.

Derkkulaan

 

 

Aamulla siirryimme DDR.n puolelle. Oli melkoisen jännittävä tilanne, sillä vaikka kaverini Mara kertoi DDR.n olleen hymyn ja laulun maan, ei sitä ainakaan ihan heti havainnut. Tullivirkailija ei hymyillyt. Ei näkynyt kasvoilla edes naururyppyjä. Nahkasaappaat olivat pitkät ja ilman mitään taitteita. Univormu oli vihertävän harmaa, suora ja rypytön. Lakki oli kaikkiaan tyylikäs, mutta hieman liian leveäksi tehty. Kaikki oli tiptop. Autot tarkastettiin. 

Osa tavaroista otettiin ulos. Mitään ei puhuttu. Sitten paperit vietiin pitkäksi ajaksi tullitoimistoon. Missään emme nähneet vessaa tahi imbissiä, josta olisi saanut juotavaa. Lopulta saimme paperimme takaisin. Puomi nousi ja pääsimme jatkamaan Transit-tietä kohti länttä. Tieltä ei juuri nähnyt taloja eikä ihmisiä. Harvakseen jokunen Trabant tai Wartburg ajoi ohitsemme. Berliini jäi vasemmalle puolellemme. Alexandersplazin TV torni nähtiin, mutta siihen se sitten jäikin.

Länsi Saksaan saavuttuamme aloimme etsiä yösijaa eli kämppäriä. Meitä oli muutama sätkä porukoissa ja illalla keskustelimme päivän kokemuksistamme. Ja niitä oli ehtinyt jo syntyäkin. Jatkoimme aamulla kohti Luxemburgia ja joku lapsistamme oli Ahokkaan Eevan ja Ossin kyydissä ja joku oli Tervasmäen Antin kartturina. 

Moseljoen laaksossa meillä oli parivartiot joen ylittävällä sillalla, sillä eräät Porilaiset olivat kadonneet Koblenzissa ja heidät piti löytää ennen kuin tulisimme Luxemburgiin. Porilaiset löytyivät, mutta Antti oli kadonnut tyttäreni kanssa jonnekin.

Olimme sopineet, että odottelemme toisiamme Lounyn rajanylityspaikalla. Antti ja Vilkin Osmo olivat kuitenkin jatkaneet Luxemburgin kaupunkiin. Eräs porukastamme teki tullialueella u-käännöksen ja osui paikalliseen autoon sillä seurauksella, että tukivarsi vääntyi. Meillä oli hyvää aikaa, joten saimme tukivarren jonkinlaiseen kuntoon. Lopulta päätimme jatkaa Luxemburgin puolelle, kun emme lastamme emmekä Tervasmäen Anttia löytäneet.

Osalla porukkaa oli LA-puhelimet ja olivat kuulleet Antin ja Osmon keskustelua. Ajoimme Ranskan rajalle, josta lopulta löysimme karkulaiset. Oli sellainen vuosi, että suomalaisetkin tarvitsivat Ranskaan viisumin. Ilta oli jo niin pitkällä, että emme enää kerinneet kämppärille, joten pidimme neuvottelun. Lopputulemana oli, että jatkamme yötä myöten Pariisiin. Yksinajaville vaihdettiin kuskeja ja annettiin yksinajajien huilata jonkin aikaa.

Luxemburgista Pariisiin tuli matkaa noin 350 km, joten olihan se aikamoinen rupeama, kun kokonainen päivä oli jo muutenkin ajettu. Hieman ennen Pariisia aamu neljän aikoihin pysähdyimme pienellä kukkulalla. Sieltä näimme Pariisin edessämme siintelevän. 

Kyselin, että oliko joukossamme kokeneita Pariisin kävijöitä. Eipä montaa ollut. Koska emme vielä moneen tuntiin pääsisi kämppärille, päätimme ajaa aamuyöstä tärkeimpien turistikohteiden kautta, jotta päivällä jokainen voisi käydä paremmin kohteita katsomassa. Kiersimme Eiffeltornin, Sacre Coeurin kirkon, Louvren ja Riemukaaren ja monta muuta mielenkiintoista paikkaa. Välietappimme oli Versailesin kämppäri, jonka ranskalaiset olivat valinneet maailmankokusmatkaajille.

Pääsimme aamulla kämppärille sisään ja panimme teltat pystyyn. Suurin osa meistä siirtyi nukkumaan, mutta sitähän ei voinut harrastaa kauaa, sillä yön nukkunut porukka alkoi heräillä. Päivällä luovutin rahakirstun englantilaisnaiselle, joka oli organisoinut keräystä. Pahaksi onneksi puulaatikko oli matkallamme kosteudesta turvonnut, ettei nainen saanut sitä auki ja suomalaisten rahat pysyivät piilossa. Lopulta sain laatikon auki ja pääsimme signeeraamaan oikean takaoven suomalaisnimillä.

Iltapäivällä jokaisesta maasta kaksi edustajaa pääsi Pariisin kiertoajelulle Citroenin pääkonttorilta.

Meitä suomalaisia oli Tervasmäen Antti ja minä. Jonossa ajoimme pääkonttorille. Konttorin pihassa totesimme, että meitä oli kolmetoista sätkää eri puolilta Eurooppaa. Tehtaan edustajat ajoivat maastoautolla edellä ja me apukuskit pitelimme maittemme suuria lippuja sivuikkunoista heilutellen läpi Pariisin keskustan. Lopulta palasimme Citroënin pääkonttorille, jossa valkoinen sätkä luovutettiin tehtaalle ja sen museoon. 

Heidän kokoustiloissaan nautimme shampanjaa ja pikkupurtavaa. Tehtaan edustajat kertoivat, ettei heillä ole tarkoitusta lopettaa sätkän tuotantoa. No tämä piti liki paikkansa, sillä tuotanto siirrettiin kahdeksi vuodeksi Portugaliin ja sitten homma oli loppu.

Jatkoimme matkaa kohti etelää, kun jossain moottoritiellä Visan koneestani syttyivät sähköjohdot käryämään virtalukosta alkaen. Savu oli hirmuinen, mutta revittyäni irti virtalukon johdot, palo loppui. Keksimme, että mustalta laatikolta tullut johto oli osunut vaihdelaatikon ja moottorin liitokseen. Toistakymmentä metriä jouduimme vaihtamaan johtoja. Vesisade oli pahin pitkästä aikaa. Ahokkaan Ossi piteli sateenvarjoa ja sade tuli varjosta läpi. Niin voimakas oli sade. Pelkäsin, että musta laatikko olisi kärähtänyt ja kärkiä ei tähän Visan koneeseen voinut laittaa. Kone lähti lopulta hyvin käyntiin ja saatoimme jatkaa matkaamme.

Jossain Bordeauxin kieppeillä oli toinen ranskalaisten lepopaikka aivan Atlantin rannalla. Rannat olivat mahtavat. Suuria dyynejä ja vaahtoavia aaltoja. Tulihan sielläkin kokeiltua uimista ja lasten kanssa siellä tulikin pulikoitua.

Bayonnessa aivan Espanjan rajalla tuli jonkun radion haastattelija kyselemään ja otti kuvankin. Bayonne on nätti pikku kaupunki, mutta matkan täytyi jatkua eteenpäin. Salamancassa yövyimme kuuman yön. Oli sangen tukalaa nukkua. Matkaa Salamancasta maailmankokouspaikalle Ericeiraan tulisi liki 500 km.

Portugalin puolella ajelimme vuoristoisessa maastossa. Ajoimme pitkään aasivankkurin perässä ja kapeilla ja mutkaisilla teillä ei ohi päästy. Isäntä istui vasemmalla ja emäntä oikealla puolella rattaillaan. Kun aasi alkoi vikuroida, emäntä otti ohjat isännän sylistä ja ojensi aasia ja siirsi ohjat jälleen ukon syliin. Ukko taisi nukkua, olihan siestan aika. 

Pikkukylissä miehet istuivat pelaillen noppaa ja maistellen viiniä. Emännät mustissa mekoissaan ja huiveissaan tekivät ukoilleen ruokaa. Mieleenpainuva näky. Talon seinustat tuntuivat olleen asukkaiden pihoja ja kokoontumispaikkoja. Iltamyöhällä lähestyimme maailmankokouspaikkaa, mutta emme päässeet paikalle, sillä osa porukkaa oli jo nukkumassa ja me tulimme ilta yhdeltätoista paikalle. Yövyimme lisäleirissä seuraavaan aamuun.

                                                    

Lopulta pääsimme perustamaan tukikohtaamme. Pääsimme kumpareen päälle, siten että Atlantti leyhytteli hieman lämpimiä tuuliaan. Rantaan oli matkaa noin 500 – 700 metriä. Täälläkin tuli nautittua vesileikeistä. Silloin minullakin oli vielä norpan ominaisuuksia. Ei enää. Maakaasu Penan kanssa kaveerasimme ja katselimme paikkoja. Pidimme puhelinneuvottelun Suomen päähän, sillä olimme sopineet pitävämme laivamöötin syksyllä. Nyt kun ajattelee, tekniikka oli hankalaa. Seisoimme portugalilaisessa puhelinkioskissa Fagerlundin Tompan kanssa ja toisessa päässä oli Lehtikunnaksen Päivi Suomen Turussa. Asiat saimme hoidettua.

Eräänä aamuna vasen pohkeeni oli muuttunut paksuksi ja kivikovaksi. Tuttu lääkäri Portugalin Jose Brandao tutki minut ja määräsi lääkkeet, jonka seurauksena turvotus laski. Jose oli ollut ensimmäisellä Raidilla Kivisen Laten kanssa edellisenä talvena. Oli hänelläkin omat seikkailunsa Nordkapissa. Muun muuassa jätti ensimmäisenä yönä talvisaappaansa ulos oven viereen. Lisäksi ei sulkenut oveaan perässään. Emme liiemmin opastaneet häntä. Seuraavana iltana hän toi saappaansa sisälle ja katsoi tarkasti, että ovi tuli kiinni.

Tapahtuma loppui aikanaan ja aloimme purkaa telttaamme. Ahokkaan Ossi kertoi, että hekin voisivat lähteä mukaamme. Olimme ajatelleet reissaavamme oman perheen voimin, vaikka ahdasta takalaverilla olikin. Kerroin, että menisimme Lissabonin kautta Espanjaan ja sieltä Andorraan ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Jätimme tutuille jäähyväiset ja ajoimme Lissaboniin nähdäksemme suuret mustalaisleirit, mutta tiemme ei kulkenut keskustan kaduille. Jatkoimme Madridiin, jossa ajoimme kaupungin halki. Jossain Madridin jälkeen, löysimme hostellin, johon jäimme yöksi.

Aamulla maksettuamme havaitsimme, että kylpyhuoneeseen oli jäänyt meille kuuluva kassi. Respa ei antanut meille lupaa enää mennä huoneeseemme. Ei auttanut muu kuin nostaa Anna 10 v. avoimesta vessan ikkunasta noutamaan laukku. Laukun nouto tapahtui liki hygienisesti eikä respa tiennyt asiasta mitään. Niin jatkoimme matkaamme kohti Andorraa.

Lähellä Andorran rajaa tiet alkoivat nousta ja muuttua serpenttiinitieksi. Alkoi näkyä lukuisia tupakka- ja viinamainoksia jo ennen pääkaupunkia Andorra la Vellaa. Paikan piti olla veroparatiisi, mutta eivät ne hinnat nyt niin edullisia olleet. Kylän kämppärillä vietimme hyvän yön, sillä täällä oli jo paljon viileämpää, kuin alhaalla laaksoissa. Ostin Citizenin nauhalaskimen ja sveitsiläisen armeijan linkkuveitsen Victorinoxin. Ahokkaan Eevan piti tehdä samat ostokset kuin minunkin. 

 

Seuraavana aamuna oli vuorostaan hyviä ja mutkaisia alamäkiä. Päätimme Ranskan puolelle päästyämme käydä Lliviassa. Moni siellä ei ole käynyt tai jos on, ei ole tiennyt siellä käyneensä. Llívia on kunta Baixa Cerdanyan comarcassa, Gironan maakunnassa, Katalonian itsehallintoalueella. Kunnan pinta-ala on 12,84 neliökilometriä, ja asukkaita siellä on 1589. (suora lainaus Wikipediasta).

Aivan oikeasti alue kuitenkin sijaitsee Ranskan puolella. Nämä ovat tällaisia vanhoja asioita, joita ei monikaan enää ymmärrä tai muista. Lliviassa yritimme saada passiimme leiman, mutta tullirakennusta, pientä puista koppia naisitti, ei miehittänyt märehtivä lehmä. Koska emme päässeet tullihenkilön kanssa yhteisymmärrykseen passileimasta, siirryimme paikalliseen kirjakauppaan ostamaan Llivian tarran kattolaatikkoon. 

Montpellierissä vietimme ensimmäisen etelä Ranskalaisen kämppäriyömme. Aamulla jatkoimme rantaa pitkin Marseilleen ja siitä Cannesiin. Marseillestä on ainoa muisto takapyörästä ironneesta pölykapselista, jonka ehdin pelastaa ennenkuin kukaan ehti ajaa sen yli. Emme löytäneet kämppäriä vasta kuin Antibesta.

Leirin pystyyn saatuamme, päätimme käydä Nizzassa. Oli paljon kivisiä hiekkarantoja. Sinnehän lapset halusivat, joten lähdin lasten kanssa uimaan ja pelehtimään uimapatjalla. Muut aikuiset jäivät ottamaan aurinkoa. Monet uivat T-paita päällään. He olivat ammattilaisia. Minä en ja heräsin kovaan pahoinvointiin keskellä yötä. Selkä oli täynnään vesirakkuloita. Auringonpistoshan se oli. Kirkas Välimeri ja aurinko, sekä tyhmä turisti ovat vaarallinen yhdistelmä. 

Särkylääkkeen otettuani sain nukuttua liki aamuun saakka. Jatkoimme matkaamme kohti Monacoa ja sen Grand Prix rataa. Vauhti ei suureksi yltynyt, mutta Casinon eteen piti ajaa. Tuskin ehdin pysähtyä, kun valkohanskainen ja punatakkinen äijä silinterhatussaan hätisti meidät pois. No pakkohan se oli lähteä, kun hän otti työnsä niin kovin vakavasti.

Kahdella sätkällä ajoimme mutkaisia serpentiinejä Italiaan ja San Remoon. Teki hyvää selän vesirakkuloille mutkaiset tiet. Aostassa vietimme vuoristossa kauniilla kämppärillä ainoan yön Italiassa. Olimme sen verran korkealla, että tähtitaivas loisti päällämme kirkkaana. Sillä aikaa kun naiset ja lapset lähtivät pesulle, livahdimme Ossin kanssa oluelle. Kukin virkistyy tavallaan.

Aamulla leirin purkamisen jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen kohti Sveitsiä. Suorin tie oli Mont Blanc tunnelin kautta. Tunneli on noin 12 km pitkä ja se on maksullinen. Maksettuamme, siirryimme tunneliin ja suunnilleen puolessa välissä sätkästäni loppui bensa. Ei muuta kuin huoltokäytävän kohdalle ja pari litraa tankkiin ja äkkiä kohti Ranskaa, ettei kukaan tule ottamaan kiinni, sillä eihän tunnelissa saa polttoaine loppua. Senhän sanoo järkikin ja siitä voi saada sakon.

Chamonixista siirryimme Sveitsin puolelle ja vaihdoimme sen verran rahaa, että saimme tankkiin bensaa. Sekin oli ennen erilaista, kun piti joka maassa olla erilaista valuuttaa. Sveitsissä on tosin frangi eli frankken käytössä edelleen. On kuulemma maailman vaikein valuutta väärentää, sillä siinä on 16 väärentämistä vaikeuttavaa kohtaa.

Meillä oli onneksi Saksan markkoja ja saatoimme yöpyä pitkästä aikaa Saksan puolella. Satoi voimakkaasti, mutta onneksi teltta piti vettä. Jotta emme olisi tehneet suorinta matkaa, olimme sopineet Ahokkaiden kanssa, että jatkaisimme pohjoiseen Hollantiin ja Winschotenin kaupunkiin, jonka lähistöllä sijaitsisi tuttu       t´Waarin sätkäromis. 

Panimme teltan pystyyn ja naiset sekä lapset jäivät leirintäalueelle. Meidän oli tarkoitus vaihtaa Ossin sätkään jarrupalat. Ossi ei ollut kait sitä ennen suorittanut ja lupasin olla vaihdossa kaverina. Itse vaihtoon ei mennyt kuin noin vartti. Paikalla oli myös Hesalainen Tuomiston porukka, joka oli vaihtamassa nelkun tekniikkaa kutoseksi. Lupasimme siinäkin auttaa ja kun tekniikka oli paikallaan, rouva oli loihtinut meille kaikille ateriat.

Palasimme illansuussa takaisin leiriin, jonne oli vain reilut 15 km. Eeva ei katsonut Ossia hyvällä silmällä. Paremminkin pahalla silmällä. Mutta emmehän mekään tienneet mihin meidän laupeuden työmme johtivat. Ahokkaat purkivat teltan Eevan määräyksestä ja lähtivät ajamaan pimenevässä illassa kohti Travemündea, josta Finnjet oli lähtevä seuraavana päivänä. Matkaa kämppäriltä Traveen oli noin 350 km, mutta tuskin he perille ajoivat yötä vasten. Ei tullut jälkeenpäin kysyttyä. 

Kuulin jälkeenpäin tutuilta Suomesta, että Eeva oli valittanut minun ajavani liian pitkiä päivämatkoja. Puolustuksekseni voin sanoa, etten Ahokkaita pyytänyt matkaan mukaani. He itse ehdottivat lähtevänsä mukaamme. Eivät tainneet hallita mitään vieraita kieliä.

Me kuitenkin siirryimme yöpuulle pitkän päivän jälkeen. Aamiaisen jälkeen kohti Saksan maata ja lopulta me teimme kevyen siirron Tanskaan. Yövyimme Billundissa oikein hotellissa, jossa kävin urakkasuihkussa. Vesirakkulat olivat kaikki puhjenneet ja Kaisa keräsi suihkukaivon ritilän päältä kourallisen elotonta nahkaa ja kaatoi mössön vessanpöntöstä alas. Niin se ihminen luo nahkansa ja muuttaa olomuotoaan. 

Seuraavana aamuna seikkailimme Legolandissa ja Grenåsta purjehdimme aikanaan Varbergiin Ruotsin puolelle ja sieltä pikkuhiljaa kotiin. Täytyy ihmetellä kuinka hyvin lapset pärjäsivät takalaverilla. Välillä pari saattoi nukkua, yksi leikkiä ja yksi lukea. Mitään isompaa riitaa ei koko reissulla tullut. Onneksi muiden matkalaistenkin kyydissä reissua tehtiin.

Kilometrejä koko reissulle tuli liki 9000 km