Pieni kesäretki Suomi, Ruotsi, Norja 2020
Pieni kesäretki Suomi, Norja ja Ruotsi
Jonnekin piti taas päästä, sillä en ainakaan minä jaksa kyykkiä pihalla ja koko kesää rakennella rättisitikoita kuntoon. Elokuun lopulla 2020 lähdimme pienelle reissulle. Olin tehnyt melko tarkkoja suunnitelmia tulevaa reissua silmälläpitäen. Varasin hotellit ja katselin hieman matkan varrelle sijoittuvia kohteita.
Aluksi ajoimme kohti Pornaista, jossa suoritin ensimmäisen tankkauksen. Kotka ja Hamina tuli ajallaan ohitettua ja siitä sitten Ylämaan jalokivikylään tutustumaan spektroliitteihin ja tulihan sieltä hankittua korukin. Jatkoimme täältä Lappeenrannan DNA liikkeeseen, sillä puhelimeni sim- kortti oli halvaantunut edellisenä iltana. Kaupassa oli puolen tunnin jono.
Lappeenrantalaisilla taisi olla poljettava alaleuka,
sillä kaikilla oli myyjille kamalasti asiaa ja jono ei juurikaan liikkunut.
Kukaan ei ostanut mitään ja samaan porukkaan minäkin liityin, sillä sim- kortti vaihdettiin minulle ilmaiseksi. Olin jo katsonut uusia puhelimia sillä silmällä, jollei puhelimeni tulisikaan kuntoon. Lopulta Tirilän kaupunginosaan Salmen ja Penan luo, jossa nautimme
samalla kertaa sekä saapumis,- että lähtökahvit, kuten tapana on usein ollut.
Täältä jatkoimme Rautjärvelle Simo Häyhä museoon. Mies oli maailman tunnetuimpia tarkk´ampujia talvisodassa. Hänen tilillään oli yli 500:n vihollisen henki. Hän oli pienviljelijän poika, joka oli opetellut keinon, jolla saattoi väijyä vihollisia heidän huomaamattaan. Hän saattoi laittaa lunta suuhunsa, jotta hengitys ei höyryäisi. Lisäksi hän usein kävi jo edellisiltana rakentamassa ampumapaikan, jotta se olisi aamulla ampumakunnossa. Hän haavoittui lopulta venäläisen räjähtävästä luodista, joka oli kiellettyä talvisodassa. Säännöthän ei Neuvostoliittolaisia koskenut. Ei silloin eikä nytkään.
Museo on pieni hirsinen. Saattoi olla vanha koulu. Tuli sieltä ostettua noin 500 sivuinen Simo Häyhä kirja. Ajattelin lukea sen talven aikana.
Simo Häyhä oli sellainen 150 senttinen soturi
Kesälahdella
näimme yllättäen punaisen sätkän. Näin sätkän
vain silmänräpäyksen verran baarin edessä, enkä ehtinyt pysäyttää kuljinta,
vaan jatkoimme matkaamme Kiteen kautta kohti Niiralaa ja Värtsilää. Kyllä tänä vuonna rajan läheisyys tuntui entistäkin painostavammalta.
Pyhän Eliaksen kirkko Ilomantsissa
Lopulta jatkoimme kohti Ilomantsia, josta olin varannut hotelli Pogostan Hovista meille huoneen. Koska hotellissamme ei ollut ruokailua enää iltasella, astelimme läheiseen etniseen ravintolaan, koska niitähän on jo liki jokaisessa kylässä.
Kylällä oli paljon karhupatsaita teiden varsilla, sillä paikkakunnalla oli pidetty edellisviikolla karhunveistokilpailut moottorisahoin. Aamulla ajoimme katsomaan komeaa Ilomantsin ortodoksista kirkkoa ulkoapäin ja kävimme ostamassa muutaman viinipullon Hermannin viinitilan kaupasta. Tukeva myyjätär lupasi lähteä mukaamme kohti Norjaa. Onneksi hän laski vain leikkiä.
Parppein pirtti
Kuvia Parppeinmäeltä
Jatkoimme matkaamme noin 20 km kohti Möhkön kylää ja kävimme tutustumassa Oinassalmen taistelupaikkaan. Saavuimme Möhköön ja jatkoimme samointein Öykkösenvaaran taistelupaikoille, jossa vierailimme toissa vuonna ensimmäisen kerran. Alueelta löytyi edelleen lukuisia korsuja ja sirpalesuojia. Lopulta palasimme takaisin noin 6 km:n päähän Möhköön, jossa tutustuimme vanhaan Ruukkiin.
Akusto
Lopulta sain yhteyden Jorma Lemmetyiseen, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Hän oli rakentanut sähköllä toimivan sätkän. Sain koordinaatit, jolla löysimme hänet. Osoite oli ”ensimmäinen tie” oikealle joen vartta 1 km. Näitä joen varsi teitä oli kaksi. Piti vain tietää kumpaa tietä Jorma tarkoitti. Lopulta oikea tie löytyi ja Jorma seisoi kahden miehen kanssa sätkän vieressä. Sätkä oli puna/musta Charleston. Hieman kulahtanut, mutta ryhdissään. Miehet olivat yöpyneet Jorman ja vaimonsa omistamassa Möhkön Rajakartanossa.
Jorma esitteli sätkää, mutta puhui paljon asioita, joita en juurikaan ymmärtänyt. Sätkän keulassa oli suuri akku, joka oli muuten viraton, mutta toimi vastapainona takatilassa oleville kevyille akuille. Sähkömoottori oli melko pieni ja se oli asennettu vaimennetulla kytkinakselilla, koska sätkässä ei tarvittu kytkintä. Keulasta löytyi normaali öljynjäähdytin, joka jäähdytti sähkömoottoria.
Katselmuksen lopulta ajoimme Oinassalmen levikkeelle, jonne oli Möhköstä matkaa reilut 7 km. Jorma kysyi, josko haluaisin kokeilla hänen sätkäänsä. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä saatoin apparin penkiltä havaita kaiken ajamiseen liittyvän, eikä tarvinnut keskittyä ajamiseen. Taisimme ajaa koko matkan kolmosella ja kyyti oli melko äänetöntä. Sätkä lähti kolmosella liikkeelle ja ainoat äänet oli hiekan rapina alustasta, samoinkuin vaihteiston äänet. Eli kyyti oli melko hiljaista. Sätkä kiihtyi varsin nopeasti 80 km:n nopeuteen.
Jorma ehdotti, että Kilta keräisi noin kymmenen ihmisen porukan, joka alkaisi killan puitteissa suunnittelemaan ja koordinoimaan sähkösätkän rakentamista näinä kalliina bensan aikoina. Kävimme lopulta sisällä kahvilla ja paakelsilla. Kävimme yläkerrassakin katsastamasa huoneita, josko ensi,- tai tulevina kesinä tulisi käytyä Möhkössä uudelleen.
Juttelimme niitä näitä, kunnes olimme sitä mieltä, että tie alkaa kutsua. Kello taisi lähennellä jo pitkälti iltapäivää, kun lähdimme ajamaan kohti Ilomantsia ja Parppein pirttiä, josta ostimme muutaman voidellun karjalanpiirakan. Ja siitä sitten Hattuvaaran tsasounaa katsomaan.
Onnellinen omistaja sätkän vierellä
Tsasouna oli jo mennyt kiinni
No suljettuhan kirkko jo oli tältä kesältä, mutta penkillä nautimme kuitenkin Parppeinvaarasta ostamiamme karjalan piirakoita. Tiemme johti kohti Ruunaan koskia ennenkuin huomasimme, että emme tältä tieltä pääsisi kuin koskenlaskuun. Käännyimme Pankakoskelta kohti Kuhmoa.
Mukavaa soratietä jatkoimme pohjoiseen. Saavuimme Kuhmoon ja siellä Kalevala hotelliin. Huoneet olivat kauniita ja juuri niin siistejä mitä muistimme. Huoneestamme siirryimme alakerran ravintolaan nauttimaan ilta-ateriat. Tarjoilijamme oli kuten viimeksikin saksalaistaustainen mies, jonka kanssa juttelimme niitä näitä ja tulipa vielä ruokailun jälkeen peräämme kiittelemään siitä, että laitoimme ruokailtuamme tuolimme takaisin pöydän alle, missä ne alunalkaen olivatkin. Ei kuulemma ole suomalainen tapa. Huoneessa oli hyvät äänieristeet, joten saatoimme nukkua keskeytyksettä aamuun.
Aamiaisen jälkeen, joka olikin varsin kattava, jätimme jäähyväiset Kalevalahotellille ensi kertaan. Pakattuamme ja kannettuamme tavaramme autoon, menimme viereiseen Talvisotamuseoon katselemaan näyttelyä, joka olikin tosi mielenkiintoinen ja kertoi Kuhmon alueen taisteluista. Ostin taisteluista kertovan kirjan ja Pia pyysi kirjaan vielä museon leiman varmemmaksi vakuudeksi.
Koska vieressä oli Luontokeskus, poikkesimme sinnekin. Siellä
oli näytillä suomalaisia villieläimiä. Niin nisäkkäitä, kuin
lintujakin. Näyttelyt nähtyämme
lähdimme ajamaan kohti Raatteen porttia, jonne oli vain 100 km.
Syöminen on mukava harrastus
Jälkkäriä Kalevalahotellissa
Juotuamme kahvit ja nautittuamme kokardileivokset, tutustuimme näyttelyyn, joka ei ollut juurikaan muuttunut viime vuotisesta vierailustamme. Jatkoimme lopulta matkaamme kohti Raatteen vartioasemaa ja Purasjoen taistelupaikan jälkeen käännyimme vasemmalle heikkokuntoiselle soratielle. Tarkoituksemme oli jatkaa kohti Tormuaa, joka oli paikka, jossa sota alkoi hieman ennenkuin muualla maassamme.
Suomussalmen alue oli ennen sotaa Suomen punaisin alue, josta johtuen Neuvostoliittolaiset uskoivat Suomen valloituksen olevan helppoa täältä käsin. Tormua oli nyttemmin kasvanut melkolailla umpeen. Suomihan on tältä kohtaa kapeimmillaan ja Venäläisten oli tarkoitus keritä Ouluun parissa viikossa. Heillä oli paraatiunivormut, soittimet, liput ja propakanda lehtisiä mukanaan. He ajattelivat suomalaisten odottavan Venäläisiä pelastajina. Voi, kuinka huonosti ryssä tiesi ja tunsi Suomalaisia.
Lukemassani Raatteen tie kirjassa venäläiset kehuivat vallanneensa Tormuan ja Suomussalmen kaupungit. Samanlaisia valehtelijoita venäläiset ovat nykyäänkin. Varsinkin, jos puhutaan heidän sotasaavutuksistaan. Tormualla oli muutama pieni torppa ja Suomussalmellakaan ei ollut kovin paljon enempää asukkaita. Siis todellisia kaupunkeja. Taidammepa käydä tekemässä väestön laskentaa siellä ensi kesänä.
Kuusamossa tankkasimme ja kävimme syömässä ravintola Vanhassa Mestarissa. Ruoka oli hyvää, muttei mitenkään erikoista. Jatkoimme matkaamme pohjoiseen ohi Konttaisen, jossa olemme oleskelleet muutaman päivän ja yön Mian ja Markun seurassa pääosin vaellellen Kuusamon ja Posion metsissä. Matkalla näimme kuinka aurauskeppejä laitettiin tien reunoille. Aurauskeppien pituus oli runsaat 2,5 metriä. Luntahan Lapissa voi olla melko isoja määriä.
Käännyimme kohti Kemijärveä ja kävimme katsomassa yhden sotamuistomerkin. Kemijärvi on pieni kaupunki, jossa yövyimme- yllätys, yllätys Hotelli Kemijärvessä. Respa oli venäjänkielinen ja hotelli oli somistettu joutsenteemalla. Kaikki mikä oli mahdollista, kuvasti joutsenia. Sänkyjen päällä oli pyyhkeistä taivuteltu joutsenia.
Illalla kävelimme keskustassa, mutta se vaikutti hieman lohduttoman näköiseltä. Oli paljon rähjäisyyttä. Aamulla nautimme varsin näyttävän ja maistuvan aamiaisen. Pöydässä oli varsin paljon hedelmiä ja muutenkin pöytä notkui herkkuja.
Matkamme jatkui kohti
Pelkosenniemeä, jossa oli ainoana muistomerkkinä Andy Mc’Coyn
patsas. Hän soiti aikoinaan Hanoi Rockissa, jota en tullut kait koskaan kuunnelleeksi. Ei kuulunut minun suosikkiyhtyeisiin.
Seuraavana kohteenamme oli Sodankylän vanha puukirkko vuodelta
1689. Aikoinaan lappilainen lauta ja terva olivat pitäneet kirkon
hienossa kunnossa. Terva oli valunut kuumina päivinä pitkin kirkon seiniä ja kyllästänyt seinätkin.
Sodankylän vanha kirkko
Ruoka odottelee Tankavaarassa
Sodankylän jälkeen matkamme kulki kohti Tankavaaraa, jossa kävimme lounaalla. Poronkäristys oli muuttunut Uusiseelantilaiseksi riistakäristykseksi. Outoa, että eväs tuodaan toiselta puolelta maapalloa, vaikka pihallakin seisoi neljä poroa möllöttämässä meitä kohti.
Jatkoimme matkaamme kohti Saariselkää, jossa kävimme katsomassa K-kauppa Kuukkelin palaneita raunioita. Tilapäisessä Kuukkelissa kävimme pienillä ostoksilla ja alakerran Alkosta haimme pullollisen punaista viiniä. Toscanalaista ei löytynyt, mutta Italialaista kuitenkin.
Ivalon jälkeen pysähdyimme Karhunpesäkivelle katsomaan, josko karhu olisi kotona. Olihan tiukka rupeama. Joku oli laskenut, että portaita olisi yli 450. Oli miten oli, mutta kova oli homma päästä karhun kotiin.
Portaissa oli kova kiipeäminen
Inarista olin varannut kahdeksi yöksi huoneen Inari hotellista. Perjantaiksi ja sunnuntaiksi. Päätimme yöpyä toisaalla yhden yön.
Hyvin nukutun yön ja runsaan ja maittavan aamiaisen jälkeen suuntasimme kohti pohjoista ja viimein kohti koillista ja Norjan puolelle. Päätimme ajaa Pykeijaan ja niin myös teimmekin. Pykeijasta löysimme Bistroen nimisen ravintolan, jonka olin jo alkujaankin merkinnyt meille käyntikohteeksi. Sointui hyvin Citoenin kanssa. Söimme Kuningasrapusalaatin ja nautimme alkoholittomat Erdinger oluet.
Niin rapu, kuin olutkin olivat varsin hyviä, mutta melko hinnakkaita, kuten Norjassa on tapana. Astuessamme ravintolasta, vuorilta laskeutui sankka sumu, joka häipyi vasta ajettuamme muutaman kilometrin. Päätimme käydä myös Kirkenesissä, sillä olimme siellä käyneet vain kerran, tultuamme Murmanskista vuonna 1996. Paikka oli pieni ja melko moderni, mutta tulipahan nähtyä ja hieman käveltyä kaupungin kaduilla. Kuvasin jälleen katukyltin, kohdassa jossa automme oli parkissa. Oli helpompi löytää kun kävelykierros oli tehty.
Palasimme jonkin matkaa E 6:tta pitkin ja saavuimme risteykseen, josta pääsi mm. Inariin.
Olin varannut Porotila Toini Sanilasta melko uuden, mutta askeettisen mökin, joten sinne. Paikka oli Sevettijärvellä jonkin matkaa päätieltä. Illalla söimme siikaa ja porolihapullat, jotka olivat tosi maukkaita. Joimme lisäksi Lahden Erikoiset. Ei huono valinta. Varsinkin, jos se oli ainoa tarjolla ollut olutvalinta ja taisi ollakin. Aamiaisella oli normaali puuro ja lakkahilloa.
Porotilalta hotellillemme Inariin tuli matkaa 130 km. Buukkasimme itsemme jälleen sisään hotelli Inariin ja pääsimme ensimmäiseen kerrokseen, joten laukkuja ei tarvinnut hissittömässä rakennuksessa kantaa kolmanteen kerrokseen, kuten perjantaina.
Klo 13 pääsimme Inarin
järviristeilylle, jonka kesto oli noin 2,5 h. Laivana meillä oli Inari III, joka oli katamaraani ja sinne mahtui melko runsaasti porukkaa. Mielenkiintoinen
kokemus kaikkiaan. Ukonsaaresta olimme kuulleet, mutta nyt näimme sen omin silmin. Saari oli toiminut saamelaisten hautasaarena, jonne oli nykyisin maihinnousukielto.
Risteilyaluksemme
Papanaravintolan interiööriä.
Risteilyltä siirryimme Inarin keskustan Papana nimiseen ravintolaan syömään pitsan ja poronkäristyksen. Papana ravintola on sen tapainen paikka, että siellä saattaa olla hyvät karkelot ainakin viikonloppu- iltaisin. Lopulta pitkän päivän jälkeen siirryimme hotelliin huilaamaan.
Aamiainen nautittiin jälleen hyvässä ymmärryksessä. Kirjauduimme aamiaisen jälkeen ulos hotellista. Olin päättänyt ajaa Pokan kylän kautta Hettaan, mutta Pian ehdotuksesta valitsimme pidemmän reitin Kaamasen ja Karigasniemen kautta Kautokeinoon. Arvasin jo etukäteen -miksi.
Maisema oli melko yksitoikkoista,- tunturikoivikkoa silmänkantamattomiin. Lisäksi pieniä jokia ja lampareita. Kautokeinossa lupauduin ajamaan Juhlsin hopeapajalle, josta oli pakko ostaa joku hopeinen viehe.
Tutkimme myös Kautokeinon hyppyrimäen, jota suomalaiset kävivät sabotoimassa peffamäen muodossa vuoden -86 raidilla juuri ennen mäkihyppykisoja. Tuli kuulemma riittävän hyvään kuntoon raidilaisten toimesta juuri ennen kisoja. Lisäksi katsoimme silloista majoituspaikkaamme Axels kro og overnattingia, joka oli kasvanut suureksi majoitusliikkeeksi.
Alkoi jännittämään, kuinka polttoaine riittää, sillä bensiksiä näillä kulmin ei ole aivan ruuhkaksi asti ja Norjan hintatason muistaen, en halunnut ostaa polttoainetta Norjasta. Edellis kerranhan tankkasimme Kuusamossa. Päästyämme Galdotievan ruokapaikkaan vähän Norjan rajan jälkeen, tankkasimme samalla pelimme ja söimme rehellistä baariruokaa.
Sturmbockin asemaa
Viimeksi kävimme ko. ravitsemusliikkeessä muutama vuosi sitten, kun ajoimme kaverini Ranskan Serssin kanssa Hetasta Näkkäläjärven kautta Galdotievaan kahdella moottorikelkalla. Koska meillä oli nyt hyvää aikaa, emme kääntyneet Hettaan, vaan lähdimme kohti saksalaisten linnoitusaluetta ”Sturmbockia”, jonne oli Hetasta noin 80 km kohti Kilpisjärveä. Kuinka ollakkaan, museo oli maanantaina kiinni, jota hieman epäilimmekin.
Pääsimme kuitenkin katsomaan linnoitteita. Pujottauduimme sisään alueelle jostain aidan raosta ja ihmettelimme saksalaisten linnoitteita lähellä Kilpisjärven tietä. Linnoitteiden rakentaminen oli tapahtunut keräämällä tunturin kiviä riittävän paljon. Ei tarvinnut juurikaan kaivaa juoksuhautoja. Alueen nähtyämme käännyimme takaisin kohti Hettaa.
Hetan majatalossa tapasimme säteilevän omistajattaren Tiina Vuontisjärven, johon tutustuin hänen ollessaan sellainen pomppiva 8 -vuotias pikkutyttö. Hieman muistelimme entisiä aikoja. Vuokrasimme 2.n hengen hotellihuoneen, joka oli melko viileä. Olimme siitä hyvin tyytyväisiä, sillä täällä ovat huoneet olleet melko lämpimiä, varsinkin talvella. Tiina oli patistanut äitinsä Tuulan Rovaniemelle hieman huilaamaan pariksi päiväksi täyshoitoon.
Majatalossa
emme saaneet syödäksemme, joten kävelimme Jussan tuvalle, vanhaan
tuttuun ruokapaikkaan. Nautimme kumpikin liki inhokkiruokaani pizzaa ja
jälkiruuaksi Irishcoffeet, joka ei ollut inhokkini. Illalla sängyssä
kirjoittamista ja lukemista ja kohta nukkumatti kutsuikin kaverikseen. Kaveruus kesti liki aamu seitsemään saakka.
Aamiainen ja runsas sellainen nautittiin Majatalon ruokatilassa. Valikoimaa oli runsaasti ja jokaiselle löytyi varmaan jotakin. Aamiaisen
jälkeen respassa etsimme tosissaan huoneemme toista avainta, joka oli laitettu
takkini taskuun ovelasti minun ”tietämättäni”. Lopulta Pia löysi sen. Outoja yhteensattumuksia.
Sonkamuotkassa Sannan putiikissa teimme hieman matkamuisto-ostoksia. Ostin tyrnihyytelöä, lakkahilloa ja purkitettua poronkäristystä kaverilleni Andrélle, jonka luona ajattelin käydä myöhemmin syksyllä. Pia osti kummipojalleen puukon, jonka Sanna kaiversi. Lisäksi ostin itselleni nahkavyön ja mikä merkittävintä Tarja Ylitalon kokoelamalevyn, jonka soitin iloksemme yhden kerran ja sitten panin sen pois. Kävimme Tuomaan tuvalla Juoksengissa kahvilla ja kampanisulla ja sitten aloimme katsomaan siltaa kohti Ruotsia. Sehän löytyikin Aavasaksan kohdalta. Pohjois-Ruotsissa liki kaikki paikat olivat suomenkielellä, kuten tunnettua.
Kukkolankoskella kävimme katsomassa siian lippoamista. Muutama saikin siian. Jatkoimme Haaparantaan. Ostin Systembolagetista muutaman Sofiero oluen ja Coopissa ostin tryffeli- maksapateeta ja katkarapujuustoa. Pia jotain aivan muuta. Olin varannut Stadshotellista huoneen. Vanha rakennus, mutta Haaparannan paras. Hotellin ravintola ei ollut auki, joten kiinalainen ravintola Leilani, joka oli minulle jo ennestään tuttu sai toimia ravinnon tarjoajana. Ruoka ja juoma olivat tosi maittavia ja lopulta siirryimme Haaparannan kaduille kävelläksemme hotelliin lepäilemään.
Aamulla astelimme aamiaistilaan, jossa olikin varsin erinomaiset tarjonnat. Salissa oli runsaasti ruotsalaisia, mutta emme heidän kanssaan jääneet diskuteeraamaan. Olivat vanhoja ihmisiä,- liki ikäisiäni. Syötyämme, pakkasimme vähäisen omaisuutemme ja lähdimme ajamaan kohti Torniota ja etelää.
Pyhäjoella kävimme tapaamassa kesä- Pyhäjokisia Paulaa ja Ramppaa. Nautimme heidän seurastaan, pöydän antimista ja heidän mökin kunnostamisen tuloksista. Koska jossain vaiheessa tarjoilut loppuivat, jätimme lopulta Pyhäjoen taaksemme ja lähdimme ajamaan kohti Seinäjokea, jossa olisi viimeisin hotellimme.
Olisikohan ollut Scandic. Kävimme syömässä Pancho Villa ravintolassa varsin maustetut ja hyvät ruuat. Näin olimme itsemme jälleen ravinneet. Olimme sopineet kutsuvamme oltermanni- Pirkon kanssamme ravintola Plevnaan Tampereelle seuraavaksi päiväksi. Pia varasi meille pöydän, joten seuraavana päivänä saatoimme olla varmoja, että pääsemme syömään. Illalla kirjoittelin tätä juttua, kuinkas muutenkaan.
Seuraava tankkaus suoritettiin Tampereella reilut 1000 km myöhemmin edellisestä tankkauksesta Kaldotievasta. Kulutus oli hieman alle 4 litraa. Plevnan parkkihallissa asennettiin uutta parkkisysteemiä, joten pysäköinti oli ilmaista. Plevnassa nautimme samanlaiset Erdingerin alkoholittomat oluet kuin Pykeijassakin. Ruokailun ja pitkien diskuteerausten jälkeen Pirkko lähti omille teilleen ja me kävimme Kauppahallissa ostamassa rievää ja juustoa tyhjään kotiimme.
Teksti Henkka ja kuvat Pia
Kommentit
Lähetä kommentti