POLAR RAID 1984 Nyytiset 8/84


Polar Raid, joka oli toinen järjestyksessä, oli Ruotsalaisen kunnanlääkärin Robert Svartholmin ideoima ja järjestämä. Olimme keskustelleet tapahtumasta kaksi vuotta aiemmin Luxemburgissa kansallisessa 2-cv meetingissä. Mieli teki kovasti lähteä käymään Lapissa, varsinkin kun joku toinen oli tapahtumaa organisoimassa ja omaa myös paikallistuntemusta.

MATKAN VALMISTELUT

Olimme tehneet koko talven ja kevään pitkiä työpäiviä ja ajattelimme perheen parissa, että pitäisimme heinäkuulla lomaa ja mahdollisesti yrittäisimme osallistua Polar Raidille.

Ilmoittautumisaika meni umpeen jo toukokuulla, emmekä uskaltaneet vielä tuolloin sitoutua retkelle mukaan.

Heinäkuun 1 päivä sain puhelinkontaktin Robertiin, jonka kanssa sovimme, että yrittäisimme ehtiä 3.7. alkavaan Raidiin.

Meidän piti siis olla Jokkmokissa eli lähtöpaikassa tiistaina. Maanantai meni täysin työn merkeissä. Ilta ja osa yötä vietettiin kirjanpito tehtävissä ja tiistaina oli vielä töitä puoleen päivään. Tämän jälkeen aloin laittaa satkää reissukuntoon, koska laiva oli lähtevä Turusta iltayhdeksältä ja kaikki oli vielä tekemättä. Rakensin sätkän valmiiksi kahdelle aikuiselle ja neljälle lapselle ja heidän leluilleen ja varusteilleen.

Kävin vielä ostamassa makuualustoja ja pari makuupussia.

Kuuden aikaan illalla olimme suuntaamassa sätkämme kohti Turkua.

LAIVALLA

Laivalle päästyämme aloimme odotella vapautuvia hyttejä. Vaan niinkin voi käydä, ettei jonotuslistalla olosta ollut mitään hyötyä. Jäimme siis ilman hyttiä. Kävimme seisovassa pöydässä syömässä ja jäimme odottelemaan Tukholmaan saapumistamme. Istuviltaan olimme yön saaneet viettää. Ajattelimme voivamme laittaa teltan pystyyn jossain Tukholman lähistöllä muutamaksi tunniksi ja jatkavamme lepäilyn jälkeen kohti pohjoista.

Ei vaan onnistunut, sillä Uppsalan kohdalla alkoi tiputella vettä siihen malliin, ettei viitsinyt telttaa esille ottaa. Ajelimme mahtavassa sateessa ja kovassa vastatuulessa kohti pohjoista. Sytytys oli aivan liian aikaisella ja kaasua ei voinut pitää pohjassa ilman hirveä kilistystä. Ajattelin, että säädän sytytyksen myöhäisemmälle sateen tauottua.

Sade lakkasikin noin klo 6:n kieppeillä, kun olimme jo Jokkmokissa. Olimme ajaneet Tukholmasta yhtäsoittoa n. 1100 km.

JOKKMOKISSA

Ajoimme sätkän kämppärin puomin vieritse sisälle ja etsimme raidilaisia, joiden otaksuimme yöpyvän juuri tällä kämppärillä. Ja tietenkin sitikat löytyivät takimmaisesta nurkkauksesta järven rannasta.

Panimme hiljaa teltan pystyyn, jotteivät muut heräisi ja ajattelimme hieman itseämmekin, että ehtisimme hieman nukkua ennen tervehdyksiä. Emme kuitenkaan kerenneet ja näinollen valvoimme vielä toisenkin päivän ja katselimme vielä puolenyön aikaan keskiyön aurinkoa.

Seuraavana aamuna kiertelimme kaupoilla, kävimme nähtävyykskatsomassa ja Apokätnon rautatieasemalla katsomassa värikylläistä taidetta, jota oli ja on luonut ruotsalainen taiteilija Cai. Olivat kalliita, mutta hienoja.

Pikku kyläkaupasta ostimme kuivattua poronlihaa ja hyttysmyrkkyä. Edellisen söimme ja jälkimmäinen takasi, että pystyimme syömään.

Teimme Jokkmokissa pikku kiertomatkoja ympäristöön, sillä Lapissa 100 km:n etäisyys ei ole vielä mainittava.

TERVETULIAINEN

Toisena iltana pidettiin POLAR RAIDIN viralliset avajaiset, jossa nautittiin eritavoin valmistettua poronlihaa, siianmätiä, salaattia, juureksia, vesileipää, jonka päälle laitettiin kotitekoista suolaista voita. Jälkiruokana jäätelöä ja lakkoja. Kyllä ruoka maistuikin yhteispöydässä.

Istuimme suuren nuotion äärellä Uumajajoen rannalla ja jossain vaiheessa englantilaispappa Geof löi vetoa vanhemman poikansa kanssa siitä kumpi uskaltaisi mennä veteen uimaan. Kumpikin uskalsi.

Taisi olla kello lähempänä kolmea, kun viimeisetkin meistä olivat nukkumassa.


GÄLLIVAARASSA

Jokkmokista suuntasimme sitikat Luleå jokea seuraten kohti pohjoista.

Tutustuimme melko suureen Porjuksen autiokylään, jossa oli lukuisia suuria hyväkuntoisia asuintaloja, sellaisia tyypillisiä tehdasasuntoja, joissa kussakin asui useampi perhe. Kylä oli siisti. Joku poismuuttaja oli jättänyt autonsa pihaan ja jonkun talon pihassa oli polkupyörä ja leluja, mutta ensimmäistäkään ihmistä ei näkynyt. Asukkaat olivat olleet läheisen voimalan työntekijöitä.

Kävimmekin kyseisessä vesivoimalassa joka on pohjois- Ruotsin suurin, mutta sitä käytetään nykyisin vain silloin, kun valtakunnan verkossa on häiriöitä ja niitä näin ydinvoiman aikana ei kuulemma ole kovinkaan usein.

Porjuksen voimalasta, jota suomalaisestkin ovat rakentaneet jo vuosisadan alussa, jatkoimme kohti Gällivaaraa, joka on erittäin moderni kaivoskaupunki. Kaupungin liepeillä kävimme Dundretissa, joka on paikallinen hiihtokeskus ja josta näkee hyvällä säällä liki puolet Ruotsin lappia.

Ruotsalaisia yllätti vatsansa kurina ja he ravitsivat itseänsä paikallisessa McDonldsin hampurilaispaikassa, joka ei mielestäni vastannut kuvaa lapin ruokapaikasta ja sen ruuasta.

Me ajoimme läheiselle BP-Texaco huoltamolle. Hankimme ruokamme huoltamolta, jossa oli mahtavat määrät ruokaa myytävänä. Kaikki tämä Unionin luottokortilla. (Lasku tuli syyskuussa)

Gällivaaran jätimme taaksemme ja ajelimme yksiksemme pieniä teitä Killinginkoskelle, jolle olimme ehtineet antaa jo nimen Killing me sofftly, koska täällä meidän tuli laskea kumiveneellä kyseinen koski.

Panimme leirin pystyyn ja muutaman tunnin kuluttua kaikki oli kokontuneet kosken kupeella sijaitsevan autiomajan tuntumaan.

Söimme koko porukka yhdessä autiomajan lämmössä. Mukavaa riitti niin kauan kun syötiin kuin ihmiset, mutta ruotsalaiset kaivoivat esille ”Röda ulven” surströmmingit eli hapansilakat. Hajua ei voi sanoin kuvata. Se pitää kokea ja se ei kannata. Sitä hajua ei kai voita mikään ja se haisee vielä senkin jälkeen kun siitä ei ole mitään jäljellä.

Osa porukasta,- ainakin kipeimmät yöpyivät autiomaan takan loisteessa. Me karastuneimmat yövyimme teltoissamme. Aamulla oli vuorossa kumiveneretki, jonne emme lähteneet, sillä se olisi maksanut 200 kr/aikuinen. Lapsista ei puhuttu mitään.

Nedre Soppero

Svappavaaran ja Vittangin kautta saavuimme Nedre Sopperoon, jossa oli tarkoitus yöpyä kolme yötä. Saavuttuamme hyvissä ajoin, saimme vuokrattua pienen mökin melko edullisesti. Illalla kävimme Stigin (suomalaisemigrantin, joka on asunut keski- ruotsissa jo yli 18 vuotta) ja Hectorin (Chileläisemigrantti, joka pakeni Pinochetin valtaa noin 10 vuotta sitten) kanssa heittelemässä uistimia, joista osan saimme takaisin. Mäkäräisten suuri määrä esti meitä jatkamasta urheaa kalastusharrastustamme.

Aamusella oli tarkoituksemme lähteä vasaerotukseen, jonka piti alkaa iltapäivällä Kuoksun-Lainion maastossa. Matkaa sinne oli noin 100 km, mutta siitä hyvää pikitietä onneksi noin kahdeksankymmentä kilometriä. Ajoimme letkassa ja sätkän peppurepun päältä hinausköyttä tukena käyttäen tähystellen yritimme löytää poroja, mutta vaikka kyselimme paikallisilta poromiehiltä erotuksen alkamisesta, he vain vastasivat erotuksen alkavan, kun porot ovat kasassa.


Epäilivät sen siirtyvän huomiseenkin asti. Minä taas epäilin heidän valehtelevan ja lähdin tanskalaisten Greden ja Larsin kanssa etsimään jälkiä läheiseltä porokämpältä. Parin kilometrin kulkemisen jälkeen käännyimme takaisin ilman tulosta.

Ajoimme takaisin leirillemme ja päätimme olla huomenna jo aamulla paikalla, koska tuulet, sateet ja mäkäräiset määräsivät paljolti porojen liikkumista.

Aamulla muut lähtivät jo aikaisin ja me lähdimme pari tuntia heidän jälkeensä. Mikä olikin hyvä, koska muut tulivat meitä vastaan huonoimmalla tieosuudella ja näin vältyimme tuhansilta ylimääräisiltä pohjakosketuksilta. Kuulimme erotuksen siirtyvän jälleen toiselle päivälle. Aamulla lähdimme kohti pohjoista ja Karesuandoa, jossa vaihdoimme rahamme suomalaisiksi ja norjalaisiksi. Käsivartta pitkin ajoimme Kilpisjärvelle ja Norjan Skibotniin, jossa jälleen yövyimme pari yötä.

SKIBOTN-TROMSÖ

Skibotnista käväisimme Tromsössä, joka on noin 120 km päässä Skibotnista länteen. Linnuntietä matkaa kertyy noin 50 km, mutta vuonon reunoja ajelleen matka on yli kaksinkertainen. Tromsössä myytiin katkarapuja ja lohta. Hinnat eivät olleet kiinteitä, joten tinkiminen kannatti.

Illalla oli mahdollisuus lähteä kalastamaan vuonolle isolla kalastaja- aluksella, johon mahtui noin 100 kalastajaa. Tanskalaistyttö Jeanette sai koukkuunsa 12 kiloa painavan kalan, joka oli mahdollisesti turska. Kalan lihanhimoisimmat söivät seuraavana iltana.

SKIBOTNISTA ALTAAN

Matka Skibotnista Altaan on noin kolmesataa kilometriä ja sitä ajettiin koko päivän, vaikkei suuria taukoja pidettykään. Tiet olivat vain niin mutkaisia ja mäkisiä, ettei keskinopeus noussut kovinkaan korkeaksi.

Matkalla käytiin jäätiköllä laskemassa peffamäkeä ja yritettiin löytää myskihärkäfarmi, joka oli kuitenkin lopettanut toimintansa.

Yövyimme Altariver campingilla, jossa oli tosi kylmää, mutta katsottuani kaupassa villapaitojen hintaa, minulle tuli melko lämmin. Aamulla Altasta etsin Vinmonopoletia ja kartan mukaan sen tuli sijaitseman Knud Hamsum centerissä. Kiersin taloa, mutta en nähnyt jälkeäkään kyseisestä monopoliliiikkeestä. Lopulta kysyin vanhemmalta herralta liikkeen sijaintia. Selvisi, että se on liike, jossa on vihreät verhot ikkunassa. Ei mikään helppo tapaus. Astuin liikkeeseen ja kysyin: Har ni vittvin? Myyjä nosti tiskin alta pullon, jossa luki ”Hvittvin”. Se oli sen merkki, joten en kysellyt muun merkkisiä valkoviinejä. Keskiolutta olisi saanut, mutta starköliä olisi saanut parin päivän päästä tilauksesta.

Palasin kämppärille ja purimme leirimme ja lähdimme käväisemään Hammerfestissa, josta oli viime käyntini jälkeen purettu lauttayhtes ja tilalle oli rakennettu silta. Sen rakennuskustannuksiin osallistuimme pienellä summalla.

Kenenkään seurueestamme ei pitänyt mennä Hammerfestiin, mutta useimmat olivat kuitenkin siellä ikäänkuin vahingossa. No tämähän oli reilun sadan kilometrin poikkeama, joten eihän tämä mitään. Illalla kahdeksan maissa olimme Koffjordissa odottelemassa lauttaa kohti Norkappia.

Aamulla klo kolmen aikaan pääsimme lautalle, jolla purjehdimme Nordkappiin. Saari vaikutti heti ensinäkemältä jollain tavoin eksoottiselta. Osansa siihen teki unihiekka silmissämme.

Koko porukkamme joi aamukahvit saaren pohjoispäässä lähellä Nordkappia, paikasta josta saari oli saanut nimensä. Me löysimme yöpymispaikkamme englantilaisten kanssa pieneltä aukealta Nordkapin tien varresta. Nukuimme kuudesta yhdeksään. Päästyämme ylös Nordkapille, oli sumu sakeutunut niin tiheäksi, että jouduimme kävelemään toisistamme kiinnipitäen lipputangolta toiselle. Tässä vaiheessa arvelimme, ettemme tulisi nauttimaan maisemista. Minkä todeksi havaitsimme. Istuimme Nordkaphallenissa kirjoittelemassa kortteja, kuten muutkin turistit. Katselimme mitä erilaisempia matkamuistoja, joita emme tulisi ostamaan.

Lauttarannassa meillä oli ollut arpajaiset, jossa pyrittiin etsimään Citroen, jolla olisi ollut hankalin matka. Jostain kumman syystä saimme eniten ääniä, perusteluna, että olimme ainoita, joiden sätkässä on kaksi aikuista ja neljä lasta. Arpajaistulos ja muutkin palkinnonjaot suoritettiin Nordkapphallenin edessä. Seremonian jälkeen lähdimme ajelemaan alas laaksoon ja 30 km:n matkaa kohti paluulauttaa.

TANABROSSA

Tanabro sijaitsee Nuorgamista noin 20 km pohjoiseen ja siellä olikin seuraava yöpymisemme. Saimme jälleen mökin,- tai maksoihan se aika paljon , mutta saimmehan yöpyä kuivissa pehkuissa. Ulkona tuuli ja vettä vihmoi vaakasuorassa. Ei ollut hyttysiä eikä mäkäräisiä.

KOHTI MAAILMANLOPPUA

Puoliltapäivin lähdimme ajamaan kohti Kirkenesiä. Tarkoituksenamme löytää kivikautisia asuinpaikkoja, mutta sateesta ja kylmästä tuulesta johtuen emme niitä niin innokkaasti etsineet ja noin neljäkymmentä kilometriä ajettuamme päätimme kääntyä takaisin ja lähteä kohti Vardöä. Tuuli oli voimakas ja puhalsi suoraan Barentsin mereltä. Valaita ei näkynyt, vaikka niiden lihaa olikin myytävänä. Vardössä asfalttitie päättyi ja havaitsimme tienviitan: Hamningsberg 42 km. Aallot löivät vomakkaasti rantaan ja lämpötila oli ehkä 5-9 astetta, joten ei tehnyt mieli ulkonakaan vaellella, joten päätimme käydä katsomassa paikkaa, jota kutsutaan Euroopan lopuksi.


Lähdimme ajamaan tietä kohti Hamningsbergetiä. Tie oli kapea ja miltei koko matkan kulki pystyynkääntyneiden liuskekivikallioiden välissä. Tie oli tehty tehty aivan kuin kalliosta olisi poistettu vain muutama liuske, ripoteltu sinne tänne hieman hiekkaa ja siinä oli kapea ja mutkikas tie. Seutu oli sangen autiota. Siellä täällä oli jokunen pikku mökki. Puita ei missään ja maisema oli todella karu. Tien päässä oli Hamningsbergetin kylä, jossa kävimme kaupassa ja kauppias kertoi kylän toimivan nykyisin vain kesäisin. Kylässä oli useita varsin värikkäitä rakennuksia, jotka sopivat tänne, mutta en sellaista olisi itselleni halunnut, niin rajuja oli värit. Maailmanlopun fiilinkiä korosti se, että tie loppui loivasti mereen.

Mahtavassa vastatuulessa käännyimme ympäri ja suuntasimme kohti Vardötä.

VARDÖSSÄ

Palasimme paikkaan, jossa oli tienviitta ”Hamningsberget” 42 km. Ja aloimme etsiä tietä kohti Vardötä, eli Vuoreijaa. Kartassa oli merkintä lautasta ja pienestä saaresta, mutta emme löytäneet lauttaa emmekä siltaa, vaan yhtäkkiä tiellemme osui ns. musta aukko. Se osoittautui tunnelin suuksi. Tunneli oli rakennettu vuotta ennen meidän retkeämme. Saimme tuntea miltä tuntui ajella vajaan kolme kilometriä meren alla 88 metriä merenpinnan alapuolella. Kaupunki sijaitsi saaressa, jossa oli toiminut tähdenmuotoinen varuskunta. Se oli enää seremoniallisessa käytössä.

Vardötä kiertelimme ja katselimme, kunnes pienellä kujalla kohtasimme valkoisen sätkän,- ensimmäisen suomalaisen. Kuski oli Laineen Pertti Hyvinkäältä, jonka olin tavannut jo vuonna -81 Englannin matkallamme. Siinä sitten turistiin jonkin aikaa ja lähdimme etsimään bensa-asemaa.

Taksikuskilta kysyttyäni, totesimme lähimmän aukiolevan aseman olevan Vaddössä, jonne oli matkaa noin 70 km. Ennenkuin pääsimme vedenalaiseen putkeen, bensa loppui. Varatankissa oli vitonen, joten sillä oli pärjättävä. Ajettuamme viitisenkymmentä kilometriä, vastaamme tuli ruotsalainen Börje Thelin kaminallaan, Grete ja Lars kutosellaan ja englantilaiset Charlestonillaan. He kysyivät, jos edessä olisi pieni metsikkö, johon voisi laittaa teltan pystyyn. Kerroin, ettei edessä ole puun puuta, hekin kääntyivät ympäri ja suuntasivat keulat kohti Vaddöä, jossa oli pieni metsikkö.

VADDÖ

Se on keskisuuri pohjois- Norjalainen kaupunki, jossa asuu noin 5000 henkilöä. Suomeksi se on Vesisaari. Kaupunki kuolee perjantai-iltanakin jo iltakuuden jälkeen. Tämän jälkeen ei bensaakaan kannata myydäkkään, joten oli pakko löytää automaatti, johon viimeinen 100 kr sopisi. Sellainen löytyikin paikallisen Opel liikkeen vierestä.

Laitoin 100 kruunuseni automaattiin ja ja olin tyytyväinen, että pääsisimme vielä jatkamaan matkaamme, sillä telttaa emme halunneet laittaa pystyyn tässä tuulessa ja sateessa.

Kaikki menikin muuten hyvin, paitsi että havaitsin seisovani naftapistooli kädessäni. Ei siinä enää mitkään temput auttaneet. Naftaa en halunnut tankkiini ja bensaa ei taas automaatti suostunut antamaan. Hetken aikaa silmiäni pyöriteltyäni totesin, että ”tarttis tehdä jotain”.

Katselin ympäristöä ja havaitsin Opelmyymälän yläkerrassa asuinhuoneistoja ja toivoin, että huoltamon omistaja asuisi yläkerrassa. Menin rappuun ja kapusin yläkertaan. Kilkuttelin ovikelloa ja oven avasi vanha rouva, jolla ei ollut mitään tekemistä autojen, paremmin kuin bensankaan kanssa. Selvitin miten olimme joutuneet tähän tilanteeseen.

Hän koetti saada puhelimella yhteyttä bensiksen henkilökuntaan, - tuloksetta. Loppujen lopuksi sovimme, että hän antaisi minulle 100 kr ja minä lähettäisin rahat hänelle, mikäli hän ei saisi maanantaina seteliäni automaatista. Jätin vielä käyntikorttini hänelle.

Hän uskoi saavansa rahan takaisin seuraavaana aamuna. Mikä luottamus. Olisinkohan itse vastaavassa tilanteessa antanut rahojani jollekin märälle turistille. Tuskinpa vaan.

Tankkasimme ja ja koko perhe tuli mummolle vielä huiskuttelemaan bensiksen pihalle. Yritimme löytää matkakumppaneitamme läheisistä metsiköistä, mutta tuloksetta, joten ajelimme jälleen myrskyistä Varangerbottenin rantaa kohti Tanabrota. Tanabrossa, jonne saavuimme illalla, oli retkeläisiä paikalla.

Juteltuamme Stigin perheen, Prebenin ja Ritan sekä Robertin kanssa, tulimme siihen tulokseen, että lähdemme Suomen puolelle, jonne olisi matkaa noin 20 km. Syykin lähtöömme oli selvä, sillä meiltä oli paikallinen valuutta loppunut ja viikonloppuna sitä ei saanut mistään. Joimme Stigin vaimon Astridin keittämät kahvit ja söimme voileivät ja lähdimme virkistyneinä ajelemaan kohti Nuorgamia.

SUOMESSA

Saavuimme puoliltaöin rajan yli ja etsiskelimme sopivaa yöpymispaikkaa, mutta missään ei näkynyt elonmerkkiäkään. Jatkoimme matkaamme Utsjoelle seurattuamme jonkin aikaa Tenojokea. Joen ranta on niin Norjan kuin Suomen puolella täynnään kämppäreitä. Lohenkalastus on tuottava elinkeino näillä rannoilla. Kaamasen tienristeyksessä pidimme kahvitauon, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti etelää ja Inaria. Inariin saavuimme aamukuudelta ja menimme linja-auto asemalle aamukahville ja odottelimme kellon lyövän seitsemän, jolloin kämppärit avaisivat ovensa.

Seitsemän aikaan varasimme mökin, jossa ajattelimme voivamme nukkua ennen pääryhmän tuloa. Eipä sellainen päivänukkuminen onnistunut ja koko meidän porukka oli ylhäällä jo klo kymmeneltä. Lähdimme kirkonkylälle katsastamaan matkamuistoja, joita emme olleet itsellemme koko matkallamme hankkineet. Matkamuistoksi kelpasi ainoastaan lapinleuku, jonka löysin Inarista. Kiertelimme ympäristöä ja illalla muutkin olivat tulleet. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kävimme kaupassa koko porukka, koska lapissa eräillä alueilla mm. Inarissa kaupat ovat auki sunnuntaisinkin.

Illalla lähdimme Stigin perheen kanssa saamelaismuseoon, joka on ihan käymisen arvoinen paikka ja siellä oli kiva käyskennellä, kun ei pitkään aikaan satanut ja ilma oli muutenkin lämmin.

Saamelaismuseosta palasimme leiriin, jossa muut suunnittelivat alkavaa illanviettoa. Minä lähdin Stigin perheen kanssa käymään Pielpajärven autiokirkolla, jonne piti kävellä erämaassa noin 7 km suuntaansa. Matka oli raskas. Kapusimme mäkiä, tarvoimme suota ja kompuroimme kivikossa, mutta kirkolle päästiin. Kirkko toimii vain juhannuksena ja häiden pitopaikkana. Silloin useimmat tulevat Inarijärven yli veneillä. Inarin uusi kirkko toimittaa Pielpajärven kirkon virkaa nykyisellään.

Reilun kolmen tunnin reissun jälkeen saavuimme leirillemme, jossa nuotio oli jo korkeana roihuamassa. Makkaroita paistettiin, juotiin cowboy- kahvia ja tanskalaiset tekivät nuotioleipiä. Aamulla kolmen aikoihin me aikuiset menimme nukkumaan. Lapset muutamaa tuntia aiemmin.

Aamulla leirin purku ja Ivalon kautta Raja-Jooseppiin. Varsinkin ulkomaalaisten mielestä oli eksoottista käydä niin lähellä Neuvostoliittoa ja vielä päästä pois.

TANKAVAARA

Ei jaksanut meidän porukkaa kiinnostaa muuten kuin kahvilla ja limpparilla käynti. Börje Thelinin ja englantilaiset valtasi kultakuume, kun olivat löytäneet pienempiä kultahippuja kuin tässä tekstissä olevat i-pisteet.

Ritalle, Prebenille, Stigille ja Astridille kerroimme etsivämme hyvän kämppäripaikan Rovaniemeltä Ounasjoen rannalta. Sinnehän he sitten tulivatkin illansuussa, vaikkakin Stig sanoi että lapset olivat väsyneet, hyttysiin, paarmoihin ja mäkäräisiin ja haluavat ehdottomasti kotiin. Pienen painiottelun jälkeen he olisivat jääneet Rovaniemelle vaikka syksyyn.

Illalla pidimme pienet läksiäisjuhlat keittokatoksessa ja lupasimme pitää yhteyttä, vaikka varsinkin tanskan diskuteeraus ja ymmärtäminen jäi edelleen melko ohueksi.

ROVANIEMI AAMULLA

Oli kaunis ja lämmin. Hyvästelimme Ritan ja Prebenin perheen ja Stigin perheen kanssa päätimme käydä Norvajärvellä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla. Hautausmaan portilla jätimme jäähyväiset Stigin perheelle ja päätimme pitää yhteyttä, jota olemme harrastaneetkin.

Rovaniemeltä ajoimme Haaparantaan tuhlaamaan Ruotsin ropoja ostamalla voita, sokeria ja kaksilietisen Primuskeittimen.

HAAPARANNASSA

Hyvästelimme Prebenin perheen vielä kerran ja Stigin perhe osui okulaariimme vielä kahdesti.

Kemissä tapasimme vielä Hector Valenzuelan perheen, joka halusi vielä nähdä millainen kaupunki Kemi on. He olivatkin viimeiset reissulaiset, joita tapasimme muuten kuin puhelimen, korttien ja kirjeiden välityksellä. Mukavaa tämä kansainvälisyys.

OULUSSA OLTIIN

ja Limingassa yövyttiin. Kysyin perheeltäni: ”onko kiva päästä kotiin”. Ymmärsin, ettei se niin kivaa olisi, joten Kärsämäen jälkeen käänsin vasemmalle nelostieltä ja saavuimme Pielavedelle Lepikon torppaan, kun ei sielläkään ole ennen tullut käytyä. Ei ole helppoa ollut Kekkosellakaan, tosin sellaista se oli paljolti muillakin. Kuopiosta ostimme kalakukon ja jatkoimme vitostietä Helsinkiä kohti.

Kotona Katajanokalla olimme keskiyöllä. Kilometrejä tuli kaikkiaan 6500 km. Ystäviä olimme saaneet ja kokemuksiakin oli kertynyt.

Stigin ja Astridin luona olen käynyt kahdesti. Ritan ja Prebenin luona kävin Serbian reissulla vuonna -92 ja englantilaisten luona vuonna -96.

Henkka

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ