Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Keskiviikko aamuna 16. marraskuuta heräsin viiden aikoihin, sillä tänään oli tarkoituksemme lentää Pariisiin. Aamulla kävin maksamassa töissä suurehkon laskun, jotta saisin kassa-alennukset pois. Sitten ajoin kaverini Maurin luokse, joka heittäisi meidät lentoasemalle. Mara otettiin kyytiin Käpylän Shelliltä ja niin matkamme saattoi alkaa. Vähän yli kahdeksalta olimme lentoasemalla tsekkaamassa itsemme koneeseen. Ehdimme vielä ennen lähtöä nauttia isot Stallhagenin oluet. Ei siksi, että meillä olisi ollut jano, vaan että jostain matkan täytyy alkaa.

Norwegianin kone oli hieman myöhässä ja pääsimme ilmaan vartin annettua aikataulua myöhemmin. Mara oli ymmärtänyt varata meille paikat siiven exitin kohdalta, jotta jalkoja saattoi pitää hieman eri asennoissa. Kolmen tunnin lennon jälkeen saavuimme Orlyn lentoasemalle, jonne en ollut aiemmin laskeutunutkaan. Matkatavaramme tulivat melko nopeasti ja tunnistimme omat laukkumme. Ostimme junaliput ja muutaman asemanvälin ajettuamme siirryimme metroon, jolla jatkoimme muutaman pysäkin välin. 

Lähellä Montmartrea hyppäsimme metrosta. Lähdimme kävelemään kohti majapaikkaamme, joka sijaitsi asemalta noin kilometrin päässä. Onneksemme löysimme pienen bistron, jossa nautin Entrecôteen ja Mara tartar pihvin, joka ei oltu tehty lihaa jauhamalla, vaan hakkaamalla. Oma annokseni oli murea ja lisukkeena olleet ranskalaiset olivat pehmeitä ja mainion makuisia. Olut oli belgialaista, joten sekin oli varsin mainiota. 

Hotelliin savuttuamme, ilmoittauduimme ja etsiydyimme läheiselle metroasemalle. Olimme matkalla kohti Champs Elyseétä ja jouduimme etsimään keltaisen linjan, jolla pääsimme haluamaamme paikkaan. Champs Elyseén kummatkin jalkakäytävät olivat täynnään mitä erilaisempia joulurihkamakojuja. Mitään emme ostaneet, sillä sellainen ei ole ollut tapana. 2cv lämpömittarit ajattelin ostaa, mutta en halunnut kantaa niitä. Olin ajatellut hakevani paluumatkalla. Paluumatkaa ei sitten tullut. Helppoa tuo ostosmatkailu. 

 

Jatkoimme kohti Riemukaarta ja kävimme tutustumassa Citroenin näyttelyosastoon. Siellä oli näytillä konseptiversioita ja normaaleja tuotantoversioita. Esittelijätyttö kysyi minulta, josko haluaisin tietää lisää C3:sta. Kerroin, että meillä on kotona kaksi kovakatto sitikkaa, joista toinen C5 Break ja neljä rättäriä, joten hän toivotti hyvää päivänjatkoa. Ymmärsi, etten ollut uusista pikkuautoista kiinnostunut.

 
Jatkoimme kadun toiselle puolelle ja siitä kohti Eiffeltornia. Eiffeltorni oli kauniisti valaistu hämärtyvässä illassa. Matkallamme näimme tunnelin, johon prinsessa Dianan elämä aikoinaan päättyi. Tunnelin päällä oli muistomerkki ja suuri määrä kukkia ja lukkoja muistomerkin ketjussa. Seinen yli kävelimme rautasiltaa pitkin ja pian havaitsimme, ettei Eiffelpuistoon pääse kuin vartioitujen porttien kautta. Tarkoituksemme oli oikaista puiston läpi, mutta nyt jouduimme kiertämään hieman kauempaa. Turhan kävelyn palkitsimme oluella ja karahvilla viiniä. Mara havaitsi, että karahvi oli liikaa yhdelle miehelle, joten riensin auttamaan toveriani hädässä.
Mara oli saanut päähänpiston, että kävelisimme Montparnassen tornille ja siitä noin 2,5 km hotellillemme. Kävimme useilla keitailla nauttimassa pastista ja eräällä päätimme nautiskella tarté flambeét eli Elsasilaiset pizzat, jotka eivät maistuneet pizzalle. Siinä oli cream fraisheä, sipulia ja ilmakuivattua kinkkua. Palanpainikkeeksi Rieslingin valkoviiniä pullollisen. Kun meillä oli matkaa hotelliimme enää 1,5 km, päätimmekin ottaa taksin. Hotellille päästyämme, menimme vielä nauttimaan lasilliset pastista. Olimme päivän ja illan aikana kävelleet 6-7 km, josta johtui melkoinen nestehukka ja sen tyydyttäminen. Olimme tulleet viinin maahan, josta johtuen nautimme pastista. Yleisvaikutelma Pariisin ravintoloista oli, ettei enää juurikaan viinin juojia ollut. Kaikilla tuntui olevan olutta laseissaan ja pääsääntöisesti belgiolutta.

Aamulla heräsimme kuuden aikoihin ja seitsemältä olimme pakanneet, suorittaneet aamutoimet ja siirtyneet aamiaiselle. Ranskalaisesta aamiaisesta poiketen se oli monipuolinen ja runsas. Kahvia, mehua, patonkia, kinkkua ja juustoa ja jälkiruuaksi suklaarusinapulla ja croisantteja. Kun olimme aamiaisemme nauttineet, maksoimme itsemme hotellista ja tilasimme taksin. Kun sitä ei alkanut kuulua, kohdallemme pysähtyi hybridi Toyota, joka päästi matkustajia kyydistä. Kysyimme mahdollista kyyditystä Montparnassen asemalle. Kahden ja puolen kilometrin matka Pariisin aamuruuhkassa kesti noin parikymmentä minuuttia ja matka maksoi vain 12€.

Kaksikymmentä minuuttia ennen junan lähtöä, opastetauluihin ilmestyi junan lähtöraide. Olin veikannut sen olevan raiteen 7 ja sehän se sitten olikin. Meidän vaunumme numero oli 17, jonne olikin reippaasti matkaa. Lopulta löysimme vaunumme ja paikkamme. Matkaa Quimperin, josta Sergé tulisi meitä hakemaan, on noin 600 km ja aikaa kului reilut 4 tuntia. Matkasimme TGV junassa, jonka kyyti oli melko nopeaa ja suoraviivaista. Ensimmäinen pysähdys oli Rennesissä, jossa tiputettiin veturi ja toistakymmentä vaunua. Matkanopeus hidastui veturin poiston yhteydessä ja pysähtymisiä väliasemilla oli runsaasti. Saavuimme jossain vaiheessa Quimperlen kaupunkiin.

Yhtäkkiä meille tuli kova kiire ulos, kun havaitsimme, että olimme seisseet jo jonkin aikaa Quimperlen asemalla. Heitimme takit niskaan ja tavarat mukaan, mutta silloin juna lähti. Emme ehtineet junasta pois. Onneksi. Olimme Quimperlessä, mutta emme määränpäässämme Quimperissa. Sinne oli matkaa vielä parikymmentä minuuttia. Ei vanhoja miehiä saisi noin säikyttää. Kuulutukset junissa saattoivat olla selkeitä, mutta ei riittävän, - ainakaan meille.
Matkan aikana ei ollut paljon muuta tekemistä kuin näpytellä iPadia ja kirjoittaa matkakertomusta, sekä lukea lukea Åsne Seierstadin kirjaa Grosnyin enkelit. Kirja kertoo lähinnä Tsetseniasta ja sen julmasta lähihistoriasta. Matka taittui melko mukavasti, vaikka en olekaan järin innokas junamatkustaja. Tosin ei siihen ole paljoa kokemustakaan tullut.


Lopulta saavuimme aivan ajallaan perille. Serssi oli vastassa 70 km ajetulla harmaalla folkkarin jollain mallilla. Dieseli se oli äänestä päätellen. Kiertelimme aikamme tutustuen Quimperin kaupunkiin. Halusimme jonnekin syömään ja jotain juomaan. Kaikki paikat olivat kuitenkin fermé. Ajoimme lopulta lähelle Catherinen ja Serssin kotia, jossa nautimme oluet, mutta täälläkään ei ollut mitään syötävää. 

Perille päästyämme talon rouva tarjosi meille vihanneskeittoa ja Venussimpukoita. Jälkiruuaksi useita eri juustoja ja punaviiniä. Meille oli annettu omat huoneet. Vanhempana valitsin huoneen, jossa oli merinäköalla. Tuttu huone aiemmalta retkeltäni tänne kauniiseen Bretagneen. Se oli silloin kun olimme Pian kanssa matkalla Salbrisin maailmankokoukseen vuonna 2011. 

 
Aamulla nautimme vaatimattoman aamupalan, jonka jälkeen hyökkäsin lämmönvaihtimien kimppuun, sillä ne vuosivat melko reilusti. Kävimme välillä Dyanea koeajamassa kolmistaan. Kytkin ei oikein irrottanut ja nenään kävi lievä bensankäry. Kävimme Concarneaun kaupungissa Brittin panimolla, josta ostimme hieman olutta ja Brittin hupparit. 

Kävimme lisäksi supermarchessa ostamassa pieniä tarpeita kuten ranskalaista kahvia ja keksejä. Välillä kävimme kotosalla lounaalla ja sen jälkeen sääsin kytkimen ja alensin kaasarista polttoaineen pinnan. Lähdimme jälleen Concarneaun kaupunkiin, tällä kertaa folkkarilla. Kävimme tutustumassa kaupungin vanhaan rantoja syleilevään linnoitukseen. 

Suurin osa linnoituksen sisällä olevista puodeista oli kesäkauppoja, mutta yhteen kahvilaan pääsimme kahville. Kiertelimme aikamme lähiseutuja ja päädyimme lopulta vaatetehtaan tehtaanmyymälään. Miehet ostivat jonkun paidan. Minä tyydyin hotellitossuihin, sillä en ole oikein kunnostautunut vaate shoppailusta. Ja toisaalta, olinhan tänään ostanut itselleni jo hupparin, joten ei mopolla mahdottomia.

Lähdimme lopulta ajamaan majapaikkaamme kohti. Kävimme kuitenkin satamassa katsomassa paikkaa, jossa myytiin mereneläviä. Oli erilaisia rapuja, simpukoita ja ostereita vesialtaissaan.
Majapaikkaamme päästyämme, meitä odottikin jo ruoka, joka oli tänään samaa vihanneskeittoa kuin eilenkin ja pääruokana herkullista osso buckoa viinillä ryyditettynä.

Ruokailun jälkeen Serssi ja Mara tekivät paperitöitä Dyanen ostoon liittyen. Minä katsoin parhaaksi siirtyä yläkertaan makuukammariini.
Aamulla heräsin kuudelta. Normaalit aamutoimet. Laukun pakkausta ja ikkunoista rautaverhot ylös, jotta mahdollinen aurinko saattaisi näkyä. Aamiainen klo 8, kuten illalla oli sovittu. Pari kuppia kahvia, croisanttia hillolla ja siinäpä se. Meillä oli aamupalapöydässä hyvät keskustelut ja klo 9 ajoimme Dyanen ulos tallista. Serssi lähti meitä opastamaan reitin alkuun. Navigaattori ajatti meidät samalle reitille, mutta olihan opastaminen kaunis piirre ja arvostimme sitä kovasti.

Viimeiset hyvästit ja kohti Saint Maloa, jonne oli noin 240 km. Ilma oli kylmää, noin 5 astetta, mutta keli oli muuten kirkas. Päätimme kuitenkin pidentää ajallisesti ja matkallisesti retkeämme käymällä loistavassa Manoir de l´automobile automuseossa, pienessä kylässä nimeltään Lohéac. Siellä oli satoja autoja, moottoripyöriä, pienoismalleja ja pienoismaisemia. Pari tuntia saimme helposti siellä kulutettua. Pieniä teitä ajoimme Rennesiin, kunnes jouduimme maksuttomalle moottoritielle, joka johti meidät seuraavaan yöpymispaikkaamme Saint Maloon Englannin kanaalin rannalle. 

Hotellimme sijaitsi meren rannassa. Kaupunki oli kuin linnoitus ja se uhmasi tyrskyjä. Yöpymispaikkamme oli vanha, arvokkaan näköinen rakennus. Kaupunki oli täynnä turisteja ja parkkipaikan sai vain parkkihallista kovalla hinnalla. Englantilaisia näytti olevan paljon liikkeellä. Satamassa oli mm. suuri englantilainen matkustusalus.
Lähdimme hotellista kävelykierrokselle ja kävimme crepérissä nauttimassa punaviiniä ja pastista. Eräässä kapakassa telkkarin ääressä istui paljon brittejä. Telkkarista tuli jalkapalloa ja toisena joukkueena oli englantilainen joukkue. Illalla satoi voimakkaasti ja palasimme hotellimme ravintolaan nauttimaan kattilalliset simpukoita ja jälkiruuaksi framboisea eli vadelmaviinaa, elämän vettä.

Aamulla ennen yhdeksää lähdimme ajamaan kohti Le Mont Saint Michelin luostarisaarta. Matkaa kertyi noin 60 km. Jätimme Dyanen parkkiin ja hyppäsimme ilmaiseen shutlebussiin, joka kuljetti meidät noin kahden kilometrin matkan luostarin lähistölle. Ennen vanhaan saarelle pääsi hevosrattailla ja kävellen laskuveden aikaan. Kävelimme ja kiipeilimme luostaria kohti, mutta itse luostarin jätimme väliin. Oli muutenkin varsin työläs kapuaminen. Toisella bussilla takaisin kohti parkkeerattua Dyanea. 

 
Jatkoimme matkamme Normandian maihinnousu rannikolle. Yksi paikoista oli nimeltään Pointe du Hoc, jossa oli paljon pommikuoppia, bunkkereita ja tykin lavetteja. Tykit eivät olleet mitään pieniä, vaan niillä oli melkoinen kantama. Kun olimme katsoneet jyrkänteet, ajoimme noin reilun viiden kilometrin päähän Omaha beachille. Mielikuvitusta käyttäen on helppo kuvitella ainakin osan taisteluista. 

Tappiot olivat sangen suuret kummallakin osapuolella. 
Jatkoimme Honfleurin pieneen satamakaupunkiin, josta olin varannut hotellin. 
Lasinpyyhkijä tuntui melko jäykältä. Tähän oli vaihdettu vanhanmallinen lasinpyyhkijän moottori. Epäilimme, että vaihteiston rasvat olivat pikeytyneet, mutta emme tehneet asialle mitään. Ei olisi ollut työkalujakaan. Lasinpyyhkijän moottorissa kipinöi ja moottori kuumeni. Päädyimme rankkasateellakin käynnistämään lasinpyyhinnän vain hetkellisesti. Käynnistämisestä huolehti kartanlukija. Suurimman osan ajasta näkyvyys oli suorastaan heikko.

Kun tavaramme oli huoneessamme, lähdimme kylille. Sadetta oli jatkunut Omaha beachiltä aina tänne Honfleuriin. Sade jatkui pitkin iltaa, joten luikahdimme pieneen olutravintolaan nauttimaan jouluiset Leffet. Nälkäkin alkoi hieman vaivata, joten suuntasimme kalaravintolaan, jossa nautimme jälleen simpukkakattilalliset. Otin parmesan kastikkeessa valmistetun annoksen. Simpukat olivat hyviä, mutta tunnelmaa hieman alussa latisti, että terassilla valot katkesivat kolme kertaa, mutta loppuajan valot paloivat. Lopulta palasimme takaisin hotelliimme ja seurasimme Ranskan presidentin esivaaleja. Lisäksi katsoimme vanhaa elokuvaa Amelie. Päivän rasitukset saivat meidät kymmenen kieppeissä yöpuulle.

Aamiaisen jälkeen lähdimme taivaltamaan kohti Boulogne sur Merin kalamarkkinoita. Sadetta riitti koko matkan, mutta ulkona oli tosi lämmintä. Kalamarkkinoita emme löytäneet, vaikka etsimmekin. 
Kaupungin laidalla nautimme fritit frittiautosta. Kyytipojaksi 25 cl.n Kronenburgin mallasjuoma. Ennen kahta saavuimme Calaisiin hotellillemme. Tsekkasimme huoneemme. Mara kopautti päänsä portaiden pimeydessä, saaden haavan päähänsä. Minä taas tipautin portaikossa olleen taulun, mutta sain sen kiinni ennen maahan putoamistaan. Huoneeseen päästyämme minä istahdin sängylleni. Seurauksena, että sängyn jalat irtosivat jalkopäästä. Sänky korjattiin ja lähdimme kävelemään kohti satamaa. Saatoimme vihdoin pysähtyä nauttimaan päiväoluet. 

Satama oli muuttunut siitä, kun viimeksi kävin siellä. Rekkaterminaalia kiersi korkeat aidat ja aitojen päällä oli piikkilankaa. Tällä tavoin Englanti toivotti pakolaiset tervetulleiksi. Miksi Englanti? No siksi, että englantilaiset halusivat estää pakolaisten saapumisen brittein saarille. Jollain sopimuksella Englanti ja Ranska olivat päätyneet tähän ratkaisuun. 

Satamasta lähdimme kävelemään katsomaan nähtävyyksiä. Kävimme joulukoristellussa kaupungintalossa sisällä. Hetken haahuiltuamme, etsimme itsellemme ruokapaikkaa, jonka lopulta löysimmekin. Mara tilasi tavoilleen uskollisena ulosteelle haisevan Andouillette makkaran ja minä oluessa kypsytetyn T-luupihvin. Parilla punaviinikarahvilla (pienellä) huuhtelimme ruokamme alas. Sitten oli aika jälleen suunnata kohti hotelliamme. Tänäänkin oli tullut käveltyä useita kilometrejä. Sänkyyn ensin menin varovaisesti ja joka kerta yöllä, kun vaihdoin asentoa tein sen varoen. 

 

Heräsimme ennen kuutta ja olimme hotellista ulkona seitsemältä. Aamiaista emme nauttineet, sillä se olisi maksanut 14€/ henkilö. Sen sijaan menimme paikalliseen leipomoon nauttimaan aamukahvin ja kinkkupatongin. Tästä maksoimme 4,40€/ henki. Kun olimme palanneet Dyanelle, lähdimme ajamaan kohti Dunqerqin kaupunkia. Jätimme Dyanen Republik aukiolle ja lähdimme löntystelemään kohti satamaa, jossa olikin isoja purjelaivoja. Palattuamme takaisin, lähdimme ajamaan kohti Westvlererenin munkkiluostaria. 

Pieniä maalaisteitä pitkin ajoimme Vletereniin ja siitä läntiseen Vletereniin. Löysimme luostarin, mutta näimme myös viitan, jossa kerrottiin, että oluen myynti alkaisi klo 13.30 ja kello oli noin 10. Onneksemme havaitsimme luostarin vieressä kyltin, joka näytti Vrede ravintolan sijainnin. Sinne oli matkaa noin 150 metriä. Tilasimme paikalliset 8 ja 12%:set oluet ja paté leivät. Havaitsimme myös iloksemme, että ravintolassa oli pieni kioski, jossa myytiin olutta ja asianmukaisia laseja. 

Ostin laatikollisen maailman parhaaksi olueksi mainostettua Westvleterenin 12% olutta. Mara kenties enemmän. Luostarin sivuilla kerrottiin, että olutta saa ostaa vain ennakkotilaamalla. Onneksi näin ei ollut. Täältä jatkoimme Kortrijkin kautta Melleen, jossa meitä jo odottikin tuttu Bierhalle. Ostin noin neljälläkymmenellä, eurolla eri oluita. Mara kenties enemmällä. Täältä on Jacquelinelle ja Andrélle matkaa viitisen kilometriä. Rouva oli mennyt tietokonekurssille, joten meitä oli kolme miestä turisemassa keskenään noin pari tuntia. Annoimme hapankorput ja suklaiset tuliaisemme Andrélle, joimme oluet, söimme juustoa ja suolapähkinöitä, kuten kunnon baarissa. André esitteli vanhoja viinapullojaan, joita ei ollut juonut. Hän antoi meille vanhan itävaltalaisen rommipullon, joka oli ostettu 60-70 taitteessa coopista. Samantapainen kauppa kuin esim. Elanto oli aikoinaan meillä.


Kyselin häneltä vaihdelaatikon takapään laakeria, josta olin aiemmin keskustellut hänen kanssaan. Kävimme yläkerran mikrofilmeistä katsomassa vuoden 1999 hintaa. Hinnan kun muutimme Belgian frangeista euroiksi, hinnaksi tuli 89,74,-. Onneksi en ollut tilannut tuotetta, joten André sai pitää laakerin. Hänellä on kuulemma takapään alalaakereita vielä 3 kpl jäljellä. Näitä laakereita ei kuulemma saa enää alkuperäisenä mistään. Ainakaan näitä, jotka ovat punavalkoisessa Citroenin pakkauksessa. 

 
Lähdimme ajamaan kohti seuraavaa yöpaikkaamme Turnhoutia. Koska kello oli noin neljä, laskeskelin eri vaihtoehtoja välttääkseni Antwerpenin iltaruuhkat. Ajoimme reittiä, joka oli noin 20 km pidempi, mutta soljuvampi. Olimme hotellillamme iltakuudelta. Koska haluamme nähdä mitä ympärillämme on, lähdimme iltakävelylle kävelykeskustaan.

Löysimme pankkiautomaatin ja hetken päästä italialais turkkilaisen ravintolan, johon astuimme sisään. Saimme hyvät annokset eteemme. Nautimme oluet, rakit ja jälkiruuaksi kahvia ja baklavaa. Hotellissamme katsoimme loppuillasta saksalaista Tshernobyl dokumenttia.
Nousimme jo ennen kuutta. Normaalit aamutoimet. Mara oli saanut flunssan ja hän laittoi meille murukahvit. Olimme päättäneet tänäänkin olla nauttimatta aamiaista, sillä se maksoi 15€/ hlö. 

Kello seitsemältä tienpäälle ja kohti Zutphenia ja siellä sijaitsevaa Burtonin sitikkakauppaa. Kymmenen kilometriä ennen Zutphenia näimme vasemmalla kädellä paikan, jossa oli paljon vanhoja hienoja autoja. Käännyimme pihaan ja menimme rakennukseen sisään. Ilmeni, että se oli myyntinäytely Classic autoille ja moottoripyörille. Näyttelytilaa oli kolmessa kerroksessa. Pelit olivat hienoja ja kalliita, mutta kannattaa pysähtyä, mikäli liikkuu niillä main. Burtonille meni taas liki 700€. 

Yläkerrassa kävimme keräämässä muutaman käytetyn osan kuten Dyanen käytetyn maskin viidellä eurolla. Maski oli aivan ehjä, joten tein kait hyvät kaupat. Tornion Holapan Markku oli käynyt Burtonilla hieman aiemmin. Harmi, ettemme törmäilleet. Mietin, että kai kaikkia Burtonin osia taas tarvitaan. 

Burtonilta sitten ajettiin 70 km kohti Duckserviceä katsomaan oliko tilaamani osat vielä minua odottamassa.  Keli oli mitä mainioin. Aurinko paistoi ja ulkona oli noin 10 astetta lämmintä. Ruoho vihersi, lehmät olivat laitumilla ja osassa puita oli lehdet vielä jäljellä.

Duckserviceen saavuttuamme, kerroimme, että oikea vetoakseli on  äänekäs, ja haluamme vaihtaa sen. Omistaja Frank sanoi vaihtavansa sen, ettei meidän tarvitse sotkea käsiämme. Ostin tilaamani vaihdelaatikon ja lisäksi kaksi ryyppyvaijeria merkkivalolla. Dyanen kytkin oli jäykkä, mutta otin vaijerin auki ja voitelin sen kunnolla. Lisäksi vaihdoimme ilmanputsarikotelon sisältöineen. Se oli nimittäin korjattu peltiruuvein, kuminauhoin ja muine ylimääräisine kiinnikkeineen. Vetarin vaihto töineen maksoi 15€. Pari tuntia seurasimme omistajaveljesten touhuilua ja lähdimme ajamaan lopulta takaisin Hollantiin Oldenzaaliin, jonne olimme pyytäneet monivuotisen kaverimme Gert-Jan van Asperenin. 

Hänellä oli kova hinku keskustella Raid Murmanskista kanssamme. Minä en hirveän innostunut ollut aiheesta, sillä olen retken järjestänyt vuonna 1988 ja vuonna 1994. Se oli sangen vaikea järjestettävä silloin ja ei kai se ole helppoa vieläkään, ainakaan keskellä kovimpia pakkasia. Kun Gert-Janin piti lähteä, hän kävi juttelemassa henkilökunnan kanssa ja hetken päästä pöytäämme tuotiin pullo viiniä ja iso tarjotin erilaisia ruokia, jolla matkamiehiä mainiosti ravittiin. Lautaselle löytyi ranskanperunoita, gehakt ball eli nyrkin kokoinen lihapulla kastikkeella, papuja kahdella tavalla, endiivejä, retikkasalaattia ja muita lisukkeita. Vatsat pömpöttäen siirryimme sänkyyn. Kumpikin visusti omaansa.

 
Runsaan aamiaisen jälkeen ajoimme Oldenzaalin keskustaan hankkimaan Maralle juustoja. Ne vakuumipakattiin ja minä ostin Oldenzaalilaisen pähkinäsekoituksen. Apumiehen ovi oli vetänyt melko voimallisesti koko matkan. Se oli väärin asennettu aivan liian ylös. Kukaan ei ollut havainnut myöskään oven tiivisteen olevan väärin päin. Mara repi tiivisteen pois ja käänsi siten että pehmeä puoli oli ovea vasten. Tämän jälkeen ajoimme tullialueelle ja kiristimme nokkapellin, sillä se heilui kovasti suuremmassa nopeudessa. Jatkoimme matkaamme pikkuteitä kohti Bremeniä. Matkalla kävimme nauttimassa Bürgerpihvit. Annokset olivat suuria ja kaikkea emme jaksaneet syödä. Jatkoimme täältä Bremeniin, varaamani Weser Perle hotelliin. 

Joki, joka virtasi hotellimme vieressä oli tosiaan Weser, mutta perle, eli helmi piti löytää. En löytänyt. Hotelli oli vaatimaton, mutta käypänen. Ehkä heikoin matkallamme. Vastapäätä hotelliamme oli ravintola, joka mainosti itseään Paulaner ravintolana. Joimme kaksi dunkelia ja jatkoimme matkaamme. Näin vilaukselta raitiovaunun ja siitä säntäsimme harkiten, mutta toiveikkaasti päätepysäkille, josta ratikat lähtivät kymmenen minuutin välein Bremenin keskustaan. 

Raatihuoneen torilla havahduimme, että siellä oli joulumarkkinat, joten ei muuta kuin tummaan joukkoon. Aluksi tilasimme kuumat glühweinit cointreau liköörillä. Käveltyämme aikamme laskeuduimme raatihuoneen kellariin. Mara tilasi itselleen valkoviinin ja minä punaviinin sekä kornin, siis snapsin lisukkeeksi. Meille tuli kummallekin punaviini, vaikka Mara oli tilannut valkoviinin ja tilaamani punaviini ei ollut makeaa, jota olin tilannut. 

Lopulta selvisi, että samassa pöydässä istuneiden vanhempien herrasmiesten, -vanhempien kuin me, tilaus oli tullut meille. Viini oli kallista, mutta lopulta saimme viinit tilaamaamme hintaan. Ilma oli kylmentynyt liki nollaan, joten kävelimme kohti hotelliamme, kunnes aivan yhtäkkiä havahduimme vihreisiin mainosteksteihin ja kas, siellä oli ravintola, jossa saatoimme nauttia kuuman glühweinin. Kun olimme maksaneet annoksemme, tulikin ratikka paikalle ja hyppäsimme kyytiin. 

Saavuimme lähelle hotelliamme ja menimme läheiseen kapakkaan, kneipeen yhdelle oluselle. Kyyppari oli puolatar ja puhui hyvää saksaa. Pari kaveria oli kiinnostunut retkestämme ja toinen oli ajanut aikoinaan sätkällään Kreikasta Pohjois-Norjaan. Kävin välillä ulkona ottamassa kneipen valomainoksesta kuvan, sillä paikan nimi oli Insuline. 

Siinä kuvaa ottaessani tuli taakseni nainen, joka tivasi, että mitä teen. Vastasin ottavani kuvan kyltistä. Hän kielsi kuvan ottamisen. Hän väitti omistavansa koko talon. Kerroin ottaneeni myös kuvan kapakan kissasta ja sekin oli kuulemma hänen. Sanoin hänelle englanniksi näkemiin, sillä hän väitti puhuvansa englantia, vaikkei suostunut sitä puhumaan. Taisi olla tunnettuja Bremenin kylähulluja. 

 
Oluen jälkeen oli aika lähteä ja käyskentelimme hotelliimme. Pian olikin aika siirtyä pehmeiden vällyjen väliin.
Aamukasilta aamiaisen jälkeen siirryimme tiinaan, joka oli yön pienen pakkasen jälkeen aivan märkänä. Sumu oli paikka paikoin melko tiheää, mutta jotkut ajoivat jopa ilman valoja.

 


Ajoimme pikkuteitä pohjoiseen Radeen ja siitä Elben ylittävään lauttaan. Matka taisi kestää reilut 15 minuuttia. Sumussa ei juuri eteensä nähnyt, mutta lautta rantautui turvallisesti. Sumuisia teitä jatkoimme kohden Hampuria. Tarkoituksenamme oli ajaa Sankt Paulista Elbe joen alitse. Lopulta päädyimme kävelemään tunnelissa autojen ja polkupyörien kanssa. Samalla tavalla menimme hissiin yhden auton ja parin polkupyörän kaverina. Ylös noustuamme, menimme tiinalle ja lähdimme ajamaan kohti Lyypekkiä.

Lyypekissä oli jälleen joulumarkkinat, jonka hälystä emme varsinaisesti innostuneet. Menimme turkkilaiseen ravintolaan syömään herkulliset maksapihvit. Pois tultuamme meillä oli melkoisesti aikaa, joten oikaisimme joulutorin läpi. Tuli siinä matkalla juotua yksi glühweinkin, vaikka ei pitänyt. Automme haimme parkkihallista ja lähdimme ajamaan kohti Travemünden lautta rantaa. Kävimme Sari Bernerin kaupasta noutamasta olut, - ja lonkerolastin. Ensimmäisten autojen tulisi päästä normaalisti laivaan klo 23.00 tai joskus sen jälkeen. Koskaan ei voi tietää. Henkilöautomatkustaja on Finnlinesin kannalta ollut aina välttämätön paha. 

 
Tällä kertaa pääsimme viittä yli ajamaan laivaan. Pitkään nukutun yön jälkeen brunssille. Brunssi ei juurikaan tuottanut mitään kovin ihmeellisiä yllätyksiä. Se maksoi 23€, jonka joku muu varmasti osasi käyttää paremmin hyväkseen. 
Laivan sisustusta oli muutettu nykyaikaisempaan suuntaan ja paikoin varsin piristävän ilmeen olivatkin telakkareissulla saaneet aikaan. Pitkän matkan saa kulumaan lukemalla ja lepäilemällä. Jotkut saunovat tunteja, toiset tissuttelevat baarissa ja toiset odottelevat seuraavaa ruokailua.

Ilta meni sujuvasti maailmanpolitiikasta puhuen. Mielipiteemme olivat yhtä vastakkaiset kuten ennenkin, mutta sopu säilyi, vaikka Mara oli yhtä väärässä kuten aiemminkin. 
Kymmenen päivän reissulla tuli kilometrejä noin 2100. Ranskassa vietimme kaikkiaan 6 yötä. Tiinaa korjailimme matkallamme jonkin verran, mutta sellaista se on joskus kun lähtee vanhalla kulkimella liikkeelle.
Henkka




 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ