RAID MURMANSK 88 Nyytiset 3/88

Kertomus Rättisitikkani silmin siitä mitä on talvimatkailu autoilla, jotka eivät ole autoja, ja vaikka olisivatkin, niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä pakkasissa. Eihän Rättärissä ole peltiä riittänyt kattoonkaan.

Kuten todettua, matkakertomuksen olen laatinut minä, Citroen Dyane, lempinimeltäni Tiina. Isäntäni on vielä lisännyt tarkennukseksi nimen: ”Garfield”.

Olen vasta viisitoista vuotias, mutta jo paljon maailmaa nähnyt. Olen käynyt 16 eri maassa, joista eteläisin on Portugali ja pohjoisin Norjan Nordkap, jossa kävin ensimmäisen kerran vuoden vaihteessa 84 - 85, kovimmilla pakkasilla. Vieterini tulevat olemaan kovilla tämän n. 5000 km:n matkalla, sillä isäntäni Henkka ja secondhand driverini Roope ovat sellaisia talon kokoisia nuorukaisia, joiden elopaino on pitkälti toisella sadalla/ mies. Tosin isäntäni väittää minun kasvavan tehtävieni mukaan.

ALKUJÄRJESTELYT

Olimme kaksi vuotta sitten Nordkappiin päättyneellä 1. Raid Laponiella heittäneet ilmaan huulen, että ensi kerralla lähdemme Murmanskiin ja kun isännätkin olivat asiasta samaa mieltä, oli pakko aloittaa järjestelyt.

Isäntä toimi Suomen 2 cv Killassa Hupimestarina, jonka toimiin kuuluu kokousten ja matkailutapahtumien järjestely. Hän soitti jo varhain keväällä yhteydenoton Turun SNS-matkoihin. Alkusyksystä tuli tieto, että meille on varattu parkkipaikat hotelli Arctican edustalla ja kuljettajillimme kera kavereittensa mahdollisuus yöpyä em. hotellissa hintaan 290,- kaksi yötä, sisältäen aamupalan. Perustettiin matkailuryhmä, joka alkoi lähettää mainoksia tulevasta retkestämme. Innostus oli aivan mahdoton, mutta retken lähetessä lähtijöiden määrä hakeutui sopiviin uomiinsa eli 18 Sätkää neljästä eri maasta.

Hankimme sponsoreita retkeämme tukemaan. Itse pidin eniten Mobilin 1:s öljystä koneessani ja vaihdelaatikkooni sain Mobilin synteettiset öljyt. Oven lukotkin voideltiin saman firman lukkoöljyllä. Auto-Artikkelista saimme tulpat, kärjet ja öljynsuodattimet. Keski-Eurooppalaisilla suodattimilla tahtoi olla se vika, että kovilla pakkasilla kovat öljynpaineet muljauttaa öljytiivisteen ulos ja näinollen öljytalous kärsii jonkinverran. Isäntäväki kehui kovasti Elannosta saatuja Saludokahveja. Lipton teetä ja Blåband retkieväitä, mutta itsehän en niistä kostunut.

TALVIHUOLLOT

Isäntä oli kysellyt huoltoasemia Helsingistä, jossa meille tarjoiltaisiin uudet Mobil 1:set moottoriin ja synteettiset vaihdelaatikkoöljyt vaihdeaskiin. Arktisia kelejä kestävät öljynsuodattimet oli tarkoitus vaihtaa ulkolaisten Sätkien koneen poskiin. Esso Pukinmäen johtaja Tapani Holm oli suhtautunut porukkaamme etäisesti, mutta positiivisesti isäntäni henkilökohtaisiin ongelmiin, joista suurin olen minä.

KESKIVIIKKO 17.2.

Tapasimme ulkomaalaiset ystävämme. He olivat kaikki nuoria ja riuskoja. Eräs heistä oli nelivetoinen, jonka isäntänsä oli rakentanut mielestäni melko hyvin, vaikkakaan en ymmärtänyt että miksi. Meillähän on jo muutenkin niin mahtavat ajo-ominaisuudet, ettei niitä ihminen enää pysty parantamaan. Eräs kaveri oli harmaa. Sitä kutsuttiin Charlestoniksi ja se oli aika kiva ja hänen ihmisensä aikoivat nukkua siinä koko matkan.

Hollantilaisten sätkä oli valkoinen ja hänet oli saatettu Rotterdamista 25:n kaverin voimiin Saksaan.

Illalla klo 18 ajoimme Essolle. Kaksi kerrallaan ulkolaiset saivat öljyt sisuksiinsa ja sponsoritarrat kylkiinsä. Puoliltaöin kaikkosimme kukin tahollemme.

Yön kyhjötimme samalla parkkipaikalla Helsingin Katajanokalla, minä, itävaltalainen ja hollantilainen. Isäntäväki alkoi pakata minua kevyesti yhden jälkeen yöllä.

TORSTAI 18.2.

Olimme sopineet olevamme Essolla aamulla klo 7.00. Myöhästyimme 2 minuuttia aamuruuhkan takia. Täsmälliset saksalaiset paheksuivat epätäsmällisyyttämme, tosin melko vähän. Ajoimme kolmostietä Vaasaan aina välillä pysäytellen. Klo 14 olimme perillä Vaasassa, jossa paikallinen TV aloitti meidän kuvailun ja haastattelut. Väinö Mujunen oli hetkeksi irrottautunut pesäpallosta, ehkäpä talvesta johtuen ja uteli isäntiemme syvimpiä tuntoja, joita heillä ei kuulemma ollut.

Lähtiessämme Helsingistä, pakkasta oli -4,2 astetta ja Vaasassa illalla 17,9. Uinahtelimme pikkuisella tiellä, isäntiemme nukkuessa paikallisten partiolaisten majassa. Olimme lumessa ja yltäpäältä jäässä, koska olimme iltapäivällä ehtineet harjoitella jäärata-ajoa Vaasan edustalla.

PERJANTAI 18.2.

Palelsi. Isäntä kävi katsomassa persoonaani klo 4.50 ja pakkasta oli -22.8 astetta. Isäntää taisi jännittää, koska halusi herättää minut kesken unieni. Käynnistyin ensi yrityksellä, kuten minulla on ollut tapana ja sain huilata puoleen kahdeksaan, jolloin lähdimme kohti Vaasan satamaa, josta laiva oli lähtevä klo 9.00 kohti Uumajaa. Laivalla tutisimme kuten laivalla on tapana. Sillä aikaa kuljettajat istuivat laivan ruokasalissa.

Iltapäivällä olimme Uumajassa, jossa muodostimme pienet ryhmät. Ajelimme 5 - 6:n sätkän ryhmässä viimeisenä, kun yhtäkkiä ohjaamoon kuului outoa sirinää. Lämmöt olivat normaalit, mutta moottorini alkoi panna hanttiin. Isäntä polkaisi kytkimen pohjaan ja sammutti moottorin. Isäntäni naama oli näkemisen arvoinen. Hän tuli ulos ja venytti ylähuultani nähdäkseen öljytikun. Tikku oli lämmin, mutta kuiva. Seuraavaksi isäntä katsoi alleni ja pyysi Roopeakin katsomaan. Näppärinä poikina he tulivat siihen tulokseen, että öljyt olivat kaikonneet. Olin pahoillani tilanteesta, mutta tehty mikä tehty. Isäntä otti minusta pari kuvaa ja Roope isännästä kun tämä makasi jääkylmällä E-nelosella.

Pohjapanssarin päällä makasi rentona pohjaproppu. Moottori oli suorittanut itselleen öljynvaihdon. Tosin varaöljyä ei ollut matkassa. Tekniikka pelasti meidät pahimmasta pulasta. NMT puhelimella saimme takanamme tuleville sanan, jotta hakisivat meille öljyä. Onneksi matkalla ei ollut huoltoasemia, joten sain sponsori- Mobilia kitusiini kaverin takaluukusta. Herkullista.

Hetken tilannetta ihmeteltyään isäntä käynnisti moottorini, joka kiinnileikkautumisen jälkeen, ihme ja kumma, toimi.

LAUANTAI 20.2.

Arvidsjaurin Camp Gielas oli iloinen yllätys edullisen hintansa ja hyvän palvelunsa vuoksi. Paikalla oli myös Fiatin ja Michelinin testiryhmät. Isäntä ja muut kaverit ottivat Fiateista kuvia, en tosin ymmärrä miksi. Olivat niin rumiakin.

Paikalle pyllähti paikallislehden toimittaja, joka teki meistä jutun yli -20 asteen pakkasessa.

Arvidsjaur on Ruotsin tunturialuetta ja ensimmäiset todelliset ylämäet koettiin juuri siellä. Tahtoi vähän hengästyttää, sillä lunta oli paljon enemmän, mihin olimme tottuneet – paikoin yli metrin.

Norjan raja sijaitsi ylängöllä ja sitä osoitti pieni tolppa lumen keskellä. Tullia emme etsinnöistä huolimatta löytäneet.

Norjan puolella laskeudutuamme tiet muuttuivat kapeammiksi, mutkaisemmiksi ja lämpötila nousi liki 10:llä asteella. Lunta oli paikoin melko vähän. Norjalaiset eivät juurikaan hiekoita teitään lukuunottamatta jyrkimpiä ylämäkiä, jotka ovat toiseen suuntaan jyrkkiä alamäkiä. Isäntä oli jättänyt alleni vanhat Michellinit, koska ei ollut ehtinyt laittaa retkeämme varten minulle Hakkapeliittoja kinttuihini. Muutama hallittu nelipyöräluisu tuli tehtyä pahimmissa alamäki mutkissa. Niistä olisi välttynyt paremmilla renkailla. Toisaalta- oppivatpahan takanatulijat pitämään etäisyyksiä.

SUNNUNTAI 21.2.

Sunnuntaina huoltoasemat olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ”lukket”, eli suljettu, joten varakannun kuljettelu ei ollut lainkaan turhaa. Noin 80 km etelään Narvikista tulee maastossa kohta, josta ei pääse eteenpäin muuta kuin lossilla. Se maksoi minulta ja ihmisiltäni 57 NOK. Tunnelimaksuja olimme jo aikaisemmin pulittaneet 35 NOK.

Tunneleitahan Norjan pääväylällä E6:lla on runsaasti. Lähdöstämme 510 kilometrin päässä sijaitsi seuraava yöpymispaikkamme Tromsö. Se sijaitsee pienellä saarella ja on kaikkiaan sangen kaunis kaupunki. Matkaan käytimme aikaa noin 11 tuntia, eli samassa ajassa olisimme Suomessa ajaneet hyvinkin 800 – 900 km. Yövyimme Tromsdalenin mökkikylässä ja kämpingillä.

MAANANTAI 22.2.

Ajoimme aamulla kaupungin keskustaan parkkiin. Jäin yli tunniksi yksin, nokan osoittaessa ylös, kohti lähivuorta. Tahtoi öljyt nousta takaraivoon. Sillä aikaa isäntä ja Roope kiertelivät muiden Raidilaisten kanssa kaupunkia käppäillen. Isäntä oli sanonut Roopelle etukäteen: ”Ei olla sitten ihan turistin näköisiä”. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. He erottuivat 150 senttisten ”eskimoiden” joukosta helposti, sillä seurauksella, että eräässä tavaratalossa paikallinen toimittaja äkkäsi heidät ja teki Raidilaisista jutun lehteensä.

Tromsöstä lähdimme kohti Kilpisjärveä. Isäntä ja Roope kävivät keskustelua siitä, hankitaanko uusi kone, vai ajetaanko hitaalla, kalisevalla ja paljosta bensasta nauttivasta vanhasta. He päätyivät hankkimaan toisen koneen. Moottorissani on joitain eroja normaaliin verrattuna, joten päädyttiin soittamaan Freddylle Kotkaan. Hänellä on siellä firma, joka myy uusia ja käytettyjä Sätkän osia. NMT puhelin käteen ja selvitys Freddylle. Hänellä oli kuulemma ainoastaan yksi Visan kone tarjolla,- samantapainen mikä minuakin eteenpäin saattelee. Hän lupasi toimittaa koneen seuraavaksi illaksi Ivalon lentoasemalle. Väitti jopa tuovansa koneen itse, mikäli ei saisi kyytiä muuten järjestettyä. Hänelle luvattiin kaljat, ellei kahdetkin, jos hän koneen toimittaisi perille.

Jatkoimme nousua kohti Kilpisjärveä ja sitä riittikin noin 500 metrin korkeudelle. Vähän hengästytti tämä reuhaaminen. Pääsin lopulta hengähtämään Karigasniemellä Lapin Anttilan eteen. Miehet kävivät ostamassa suomalaisia herkkuja kalliiden Norjalaisten sijaan. Pakkanen oli taas kiristynyt. Ihmiset astuivat jälleen sisääni ja lähdimme kohti Karesuvantoa, jossa tarkoituksemme oli yöpyä seuraava yö.

Sisäikkunani alkoivat jälleen jäätyä ja bensalämmitin oli tarpeen. Ulkona oli pakkasta -34 astetta, joten keli alkoi olla sitä mitä järjestäjät olivat toivoneet. Illaksi minut sidottiin sähkönaruun ja kone oli lämpöisenä koko yön. Kehräsin tyytyväisyydestä.

Illalla jatkui soittelu Freddylle ja hän kertoi asian olevan kunnossa. Hän oli järjestänyt jatkoyhteydet Kotkasta Helsinki - Vantaan lentoasemalle, josta Isämestari Martti Paavola hoiti lennätyksen huomaamattomasti, hellävaraisesti ja halvalla Ivaloon.

Hollantilaiset olivat yöpyneet pakussaan agregaatti kohisten koko yön. Meillä oli Yrjölän Rampalta saadut siniset akryylipipot sponssina, jotka jaettiin kaikille ja varsinkin hollantilaisille kerrottiin, että mainospipot ovat lämpimämmät kuin heidän turkislakkinsa. No hehän käyttivät näitä mainioita pipoja loppumatkan. Mainoksella on voimaa.

Tänään muut lähtivät Enontekiön kautta Karesuvantoon tutustumaan Juhlsin hopeaseppiin ja sieltä yöpymispaikkaamme Inarin Jokitörmään. Me lähdimme kohti Ivaloa ja sen lentokenttää. Matkaa tulisi noin 500 km. Kovassa lumipyryssä puskin eteenpäin. Tie oli raskas Michelinien alla, mutta etenpäin mentiin. Lyhyemmäksi matkan olisi tehnyt, jos olisimme ajaneet Pokan tien kautta, mutta kun ei tiennyt kuinka syvässä lumessa siellä olisin joutunut ajamaan, ja toisekseen, jos jotain olisi sattunut, kuinka kauan siellä olisi joutunut apua odottelemaan. Meillähän ei ollut mitään naavigointilaitetta, joten kartasta valitsimme mielestämme mahdollismman ison tien, vaikka eihän ne tiet Lapissa ylensä niin isoja ole.

Kittilää lähestyessämme näimme ”villin” poronlihakuorman. Riisisäkki avolavalla makasi jäykkiä, alastomia ja nyljettyjä elukoita sikinsokin.

Olimme saaneet ostoslistan lähimpään Alkoon, joka tällä kertaa sijaitsi Kittilässä. Kuljettajani jutteivat niitä näitä Alkon myyjän kanssa, koska kaupassa ei ollut mitään kiirettä. Myyjä oli antanut vinkkejä matkallemme Murmanskiin, jopa sen mistä saa edullista viinaa joltain sataman kujalta. Lopulta hän kyseli kuljettajien alkoholitarpeista.

Roope esitti muiden antaman kauppalistansa. Lopulta Roope halusi vielä itselleen potun kossua. Myyjä katsoi Roopea ja kysyi: ”Riittääkö muka yksi”. Tulimme muiden ostosten ja kahden kossun kanssa pois. Miehet poistuivat liikkeestä. Minä en poistunut mihinkään, sillä miehillä oli jo nälkä. Niillä oli aina nälkä. Isäntä väittääkin olevansa kasvava nuori. Minun mielestäni hänen vatsansa on kasvava vuori. He kävelivät nurkan taakse pizzeriaan, jossa pizzakokkina toimi eniten italialaista muistuttava lappilainen.

Lähdimme ajamaan kohti Sodankylää, jossa havaitsimme, että meillä on lentoasemalle vielä matkaa 160 km ja aikaa lentokoneen laskeutumiseen 1,5 tuntia.Roope kaivoi jälleen NMT:n ja soitti Ivalon lentoasemalle, että jättäisivät moottorin sinkkiarkun pihalle, kun sulkevat aseman.

Saavuimme lentoasemalle puoli tuntia sulkemisajan jälkeen ja siellähän meitä odotti iso peltilaatikko, jossa luki 2CV Express. Miehet nostivat ”juppiboxin” kattotelineille hirveässä lumimyrskyssä. Lumi tuli aivan vaakasuorassa ja heilutti minuakin, vaikka olin melko täyteen lastattu. He sitoivat sinkkiarkun kohmeisin käsin. Minä pidin bensamppärini käynnissä. Joten sisälläni oli lämmintä. Lähdimme ajamaan kohti Inarin Jokitörmää, jonne olikin matkaa enää noin 70 km. Saavuimme sinne samaan aikaan kuin muutkin Norjan kautta saapuneet. Paikalla oli myös Fabritiuksen Lissu, joka oli vastannut edellisen Raidin ohjelmasta Kiellatuvalla. Ihmiset olivat sisällä ja katsoivat Olympialaisia tai jotain muuta turhaa. Pyh!

KESKIVIIKKO 24.2.

Tänään oli tarkoitus lähteä moottorikelkoilla ja suksilla tunturiin. Tosin meidän porukka oli saanut Lissun ja Tapsan avustuksella suuren ja mielenkiintoisen tallin Kielajoen varresta Kielatuvan pihapiiristä Tapsan isän talon alakerrasta.

Silläaikaa kun etelänelävät ja oppaat olivat tunturissa, vaihtoi isäntä ja Roope koneen minuun. Siihen meni muutama tunti ja pari voileipää. Remontin valmistuttua päätimme lähteä koeajolle Norjan puolelle. Kone kävi nihkeästi ja heitti jostain öljyä, mutta oli kolinaton.

Karigasniemen tullimiesten kanssa keskustelimme jonkin aikaa. Kerroimme menevämme Karasjoelle voiostoksille, johon tullimies kertoi meillä olevan aikaa kaupan sulkeutumiseen 15 minuuttia ja matkaa 18 kilometriä. Kiitimme ja poistuimme pimeyteen kohti laskevaa aurinkoa.

130 kiloinen vanttera urheilijanuorukainen Roope ja 45 kiloinen norjalaisneitonen kamppailivat siitä, meneekö kauppa kiinni vai ei, - menimme sisään ja ostimme laillisen määrän rasvoja.

Illalla klo 20:n kieppeillä ihmisille tarjottiin poronkäristystä, jota syötiin oikein olan takaa.


TORSTAI 25.2.

Sinkkiarkku moottoreineen jätettiin Tapsan isän talliin ja laitettiin toimitusosoite lähetysosoitteen tilalle. Laatikko lähtisi jossain vaiheessa linja-autolla Kielatuvalta kohti etelää.

Karigasniemen tullissa oli arveltu tullimuodollisuuksiin menevän jopa 18 tuntia jne.

Inarin Jokitörmästä ajoimme etelään kohti Ivaloa. Ivalohotellista varasimme huoneen kaikille niille tavaroille, joita emme Murmanskissa tarvitsisi. Huone tulikin melko täyteen.

Jännittävä päivä. Meitä oli peloteltu jo toista viikkoa siitä, ettemme pääsekkään Murmanskiin tai ainakin ulkolaiset ystävämme jäävät pois, koska ovat Nato-maiden kansalaisia. Eräät tahot väittivät rajan avattavan ulkolaisille kesän neuvottelujen jälkeen.

Suomen tullissa kului noin 5 minuuttia/kuljin. Passin ja viisumin tarkastuksen jälkeen meidät käskettiin puomin toiselle puolelle odottamaan Neuvostoviranomaisten toimia.


Matkatavarat kannettiin tullirakennukseen. Tehtiin sitoumus siitä, että lupaamme tuoda persoonani takaisin 27.2. Raha,- ja arvotavarailmoituskin tuli tehtyä. Tullimiehet tarkastivat minutkin, mutta eivät ryhtyneet mihinkään toimiin. Roope oli kait jättänyt tarroja ja pari tupakka-askia ”vahingossa” nokkapellilleni. Meillä meni tullissa kaikkiaan noin kaksi tuntia, johtuen osin siitä, että edellämme oli kahdeksan muuta Sätkää ja vain kaksi kerrallaan pääsi tarkastukseen.

Ensimmäinen passintarkistuspuomi sijaitsi rajalta noin 5 km:n päässä ja seuraava noin 100 km:n päässä Suomen vastaisesta rajasta. Tienvarressa ei juurikaan näkynyt taloja. Vain joitain kasarmeja. Ensimmäinen isompi taajama oli Ylätuuloma, jonne johti suora tie. Se sijaitsi noin 170 km rajalta ja ellei ollut tarkkana joutui kaupunkiin sisään. Kysyimme missä voisi ensimmäisen kerran valokuvata. Tullimies kertoi sen olevan vasta Murmanskissa. En sitten tiedä. Me käännyimme vetävää tietä vasemmalle ja jatkoimme läpi Kolan kaupungin.

Ylä-Tuulomasta oli noin tunnin ajomatka Murmanskiin. Saavuimme noin klo 19 Murmanskin keskustassa sijaitsevan Arctica hotellin parkkipaikalle. Muutama sätkä oli jo Arctica hotellin parkkipaikalla kurvatessamme paikalle. Miliisi tuli luoksemme ja kehoitti irroittaamaan kaiken, joka olisi helposti irroitettavissa. Isännät tekivät näin ja lähtivät tavaroineen sisälle. Aula oli suuri ja marmorinen. Itse jäin muiden kanssa ihmisten töllisteltäväksi. Illan pimetessä alkoi pinnastani hävitä tarroja tai ainakin niiden palasia, sillä kylmässä säässä tarrat katkesivat helposti.

Isäntä oli Roopen kanssa mennyt sisään ja saanut hotellikortin Tanjalta, oppaaltamme, avaimen neuvonnasta ja toisen kerroksen Inturistin oppaalta Oililta saimme aamiais,-lounas ja päivällisrahat. Erikoinen järjestelmä. Aamiainen oli halvin ja päivällinen oli kallein. Isäntä sai myös Oililta Murmansk diplomin, joka osoittaa, että kaupungissa on käyty.


Oili oli kotoisin Petroskoista ja puhui virheetöntä suomea. Illalla oli 6:ssa kerroksessa tallinnalaisia TV-tähtiä esiintymässä porukallemme. Isäntä oli kuitenkin lähtenyt aikaisin nauttimaan virkistävästä unesta lakanoiden väliin.

PERJANTAI 26.2.

Isäntä kävi aamupalalla, joka maksoi 1,20 ruplaa. Kahvia ei siihen kuulunut, mutta ruoka oli kuulemma erittäin ravitsevaa ja herkullista. Aamupalapöytään kuului leipiä, pullia, piirakoita, kalaa eri muodoissa lihaa, juustoja, makkaraa, porkkanaraastetta, keitettyjä herneitä, kylmää spagettia ja rinkeleitä jne., jne. Teetä tai mehuja sai kyytipojaksi.

Minä odottelin parkkipaikalla ja yritin olla mahdollisimman näkymättömän näköinen, etteivät pojat repisi kaikkia tarroja kyljistäni pois.

Roope ja isäntä astelivat torin halki tavaratalo Altoon, josta eivät kuitenkaan ostaneet mitään.

Iltapäivällä he lähtivät kiertoajelulle bussilla Tanjan opastuksella. Bussin lasit olivat umpijäässä. Kuljettajalla oli ehkä halkaisijaltaan noin 30 senttinen avoin aukko, josta hän näki vähän eteensä. He kävivät korkealla tunturilla katsomassa 35,5 metriä korkeaa ”Aljosha” patsasta eli Tuntemattoman sotilaan patsasta.

Murmansk on noin 27 km pitkä kaupunki, jossa asui noin 420,000 asukasta. Valtaosa asukkaista on nuoria, keski-iän liikkuessa tuossa 35 v:n kieppeillä. Heidän kuukausipalkkansa on 40 – 140% korkeampia, kuin muualla maassa ja lomia on viiden vuoden jälkeen 42 vrk. Murmansk on kapea ja pitkä vuononranta kaupunki, joka on perustettu vuonna 1916.

Illalla meni sätkäporukka hotellin ravintolaan syömään. Pöydässään heillä oli leipää, voita, makkaraa, lohta, omenoita suklaakaramellejä ym, ym. Tarjoilija ei puhunut muuta kuin venäjää, joten ruoka tuli keittiöstä hiljaa ammumalla. Tarjoilija ehkä ymmärsi hieman väärin, sillä pöytiin tuotiin höyryävä herkullinen poropihvi. Tulimme siihen tulokseen, että Murmanskissa porotkin ammuvat. Ilta kului nopeasti rupatellen ja kokemuksia vaihdellen.

LAUANTAINA 27.2.

Aamupalan jälkeen Roope ja Henkka, tämä isäntäni kantoivat kamat kyytiini. Ajoimme kohti Muurmanskin sisääntuloväylää, jonka varrella oli bensa-asema, josta saimme kupongilla 20 l 93 oktaanista bensaa. Takaisin tielle ja kohti Lotan raja-asemaa. Ylätuuloman risteyksestä oikealle. Passintarkastukset käänteisessä järjestyksessä ja 3 tuntia Murmanskista lähdön jälkeen olimme Lotan raja-asemalla. Edessämme oli neljä Sätkää ja tullimuodollisuudet olivat puolet vähemmän kuin tullessa. Eräälle porukkamme jäsenelle kerrottiin: ”To day it´s not checking day, but tomorrow”. Eli tulli odotti linja-autoa, jossa oli vodkaturistien ryhmä mukana ja heidän tulonsa oli tapahtuva sunnuntaina.


Olimme kaukaa viisaasti jättäneet ylimääräiset tavaramme Ivalon hotelliin, jotta tullauksemme sujuisi kitkatta. Maksoimme porukan yhteisen varastohuoneen ja lähdimme kohti Sallaa, joka tulisi olemaan viimeinen yöpymispaikkamme. Sinne saavuimme 12 tuntia Murmanskista lähtömme jälkeen. Pidimme pienet SuperFinniksi kohottamisseremoniat, jonka jälkeen kaikki menivät omiin mökkeihinsä – luulen. Itselläni oli lämmin yö, pakkasta vain -7 astetta.

SUNNUNTAI 28.2.

Taas oli lähtöaamu. Hyvästelimme kaverit. Isäntä oli tyytyväinen, kun sai puhua jälleen suomea. Minähän olen pärjäillyt omalla viehätysvoimallani, enkä ole sanoja tarvinnut.

Roopen sätkä oli Tampereella, joten kevyt koukkaus Jämsästä Tampereelle. Roopen häivyttyä kantamukseni keveni liki kahdellasadalla kilolla. Kotona Helsingissä olin puolenyön jälkeen väsyneenä, mutta 5000 km rikkaampana.

Garfield/Henkka Castrén


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ