11. maailmankokousretki Skokeen Nyytiset 95

Rakas olematon päiväkirjani: Haluan kertoa Sinulle kokemuksistani ja osallistumisestani 10. henkilökohtaiseen maailmankokoukseen.

Minultahan jäi vuoden -77 kokous väliin, koska silloinen työnantajani otti ja meni konkurssiin ja rahaa ei jäänyt meille työnsankareille.

14.7. PERJANTAI

Ranskan kansallispäivä. Lopetin työt eilen klo 23.00 ja tämän päivän ajattelin viettää sätkän rakentelulla ja pakkaamisella. Vaihdoin toisen etupyörän, koska se täristi ohjausta jonkin verran. Kaasarinkin uusin ja öljyt vaihdoin niin koneeseen kuin vaihdelaatikkoonkin. Olkatapit olin juuri vaihtanut, joten ei muuta kuin rasvaa nippoihin, niin että tuntuu. Vetoakselit tarkistin ja rasvasin ja panin yhden hyvän vetoakselin tiinani tuuletuskouruun varalle.

Huoltotoimien jälkeen aloin uudelleen asentaa ja keventää nukkumislaveria, rasvaamaan penkkien liukukiskoja ja vaihdoin kellon ergonomisemmalle tasolle.

Rakensin vesihanan sähköt uudelleen ja aloitin sätkän pakkaamisen.

Koska jousipöntöt tuli vaihdettua viikkoa aikaisemmin, ei hirveästi masentanut nostaa tavaroita kyytiin.

Kesken pakkaamisen soitti hupi-Mika, että hänellä oli kone lauennut 5 km Vehmersalmelta! Heidän oli tarkoitus yöpyä luonamme. Olimme ostaneet ja marinoineet melkoisen läjän lihaksia. Viiniäkin oli varattu runsaasti ja oluttakin oli jääkaappi täynnä.

Onneksi Isomäen porukka lapsineen tuli syömään lihat ja Wiennettat pois. Heille oli järjestynyt yöpaikka Helsingin keskustan tuntumasta. Illan mittaan matkanjohtajamme kertoi koneenvaihdon edistyneen ja saimme kuulla Utriaisen perheen starttaavan Vehmersalmelta matkaan puolen yön aikoihin.

15.7. LAUANTAI

Menimme nukkumaan ennen puolta yhtä ja klo 04.30 Mika ja Jatta lapsineen saapuivat yökylään.

Aamulla herätin vieraat puoli kahdeksalta, söimme aamupalan ja lähdimme nelostien levikkeelle, jossa noin 40 sätkää meitä jo odottelikin. Jaoimme porukat ryhmiin ja lähdimme minuutilleen klo 8.30 kohti Länsisatamaa.

Laivalla pidettiin ajajapalaveri, jossa kysyttiin ja vastattiin mikäli pystyttiin. Marjamäen Pirjo kertoili ensimmäisestä Eestin kohteestamme Kosetalusta ja miten sinne löytää.

Satamaan saavuttuamme jouduimme tulliin, joka kesti noin 15 minuuttia ja koko retkikunta meni läpi alle tunnissa. Tankkasimme Statoilillla bensaa 1,50 FIM/litra ja lähdimme ajaman tuore Apellin aviopari, Isomäet ja Utriaiset mukanamme kohti Piritaa ja metsähautausmaata, jonne on haudattu Konstantin Päts - Viron entinen presidentti, Lydia Koidula -Viron kansallisrunoilija ja legendaarinen Georg Ots.

Kompassin avulla ajelimme Lasnamäen kaupunginosan slummien kautta takaisin kohti keskustaa. Liikenneruuhkan takia emme päässeet Pärnun maantielle, vaan kompassisuunnalla lähdimme ajamaan kohti etelää. Kävimme monta kertaa aivan lähellä via Balticaa, vaan emme päässeet sinne. Seikkailtuamme useiden maatalouskompbinaattien pihoilla, pääsimme lopulta Märjamaalle, josta löysimme tien joka johti Kosetaluun. Tienvarren viitat oli varastettu ja myyty romukauppiaille. Tuomolan Harri istuskeli opastavan näköisenä tienhaarassa lapsilauman keskellä. Se niistä namusedistä.

Paikalla olikin jo nelisenkymmentä sätkää ja talon isäntäväki, joka kokeili ensimmäistä kertaa majoitustoimintaa oikein konkreettisesti. Söimme juustolammasmakkaraa ja nautimme olutta ja kahvia pullineen kaikkineen.

Paikka on erittäin viehättävä pienen kirkkaan joen varrella. Joen kirkkaus johtui kalkkikivisestä maastossa, jossa ei juurikan ollut humusta. Omenapuut varjostivat suomalaisten telttoja sopivasti ja takasivat näin pitkän aamunukkumisen. Tunnelma oli leppoisa ja kyläläiset olivat pitkään tienneet tulostamme ja he tulivat myöskin katselemaan meitä, vaikkakaan eivät vielä puheväleihin uskaltautuneetkaan.

Kosetalu on paikka, jota voisi ajatella vaikka ensi kesänä pienen porukan yöpymispaikaksi. Sisätiloissa on yöpymispaikkoja 10:lle hengelle ja mikä parasta: paikka sijaitsee vain tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta.

16.7. SUNNUNTAI

Heräilyä ja aamupuuhastelua. Osa porukasta oli lähtenyt Pärnuun maksulliselle kämppärille. Keräsin Kosetalussa yöpyneiltä vapaaehtoisen 10 mk:n ”kämppärimaksun”, josta isäntäpari oli tosi iloinen. Lähdimme pienissä joukoissa ajelemaan kohti Pärnua. Nesteellä kävimme tankkaamassa ja jatkoimme siitä kohti Latvian rajaa.

Latvian rajalla meillä meni varmasti parikymmentä minuuttia. Siellä meille annettiin talongit, jotka leimattiin pienellä leimasimella toisaalla ja leimattu lappu tutkittiin toisaalla. Hauskaa, mutta aivan turhaa toimintaa. Muistutti vanhan venäjän tullisimputusta. Tullihenkilöt tekivät sen aivan tosissaan.

Emme vaihtaneet latin latia, vaikka maan rahayksikkö olikin lati. Kiersimme Riikan vasemmalta ja suuren kaupungin padon oikealta. Pysähdyimme pieneen kylään katsomaan paikallisen kaupan tarjontaa. Siellä myytiin meitä kiinnostavaa nelijalkaista auringon suojakatosta. Koska emme kuitenkaan tienneet latin kurssia, vertasimme hintaa aurinko muovituoliin, joka maksoi Suomessa noin 50 mk ja jaoimme varjon hinnan muovituolin hinnaksi ja saimme katoksen hinnaksi n. 600 mk. Epäilyksemme hinnan suuruudesta varmistui sillä, että halvin työnnettävä moottorikäyttöinen ruohonleikkuri maksoi vähän enemmän kuin katos.

Liettuan rajalla meni samat parikymmentä minuuttia ja tällä rajalla vaihdoimme Liettuan litejä. Pysähdyimme pitkälle hiekkarannalle syömään nakkeja,  ja perunasalaattia, sekä karjalanpiirakoita ja munavoita. Kaikkea sitä, joka muuten olisi kotona mennyt roskikseen. Paikalliset katsoivat meitä yhtä hämmästyneinä kuin mekin heitä.

Kaunasiin oli meille merkitty kämppäri, mutta emme lukuisista yrityksistämme huolimatta sitä löytäneet, joten ajoimme paikalliselle Statoilille jonka kolme aseistautunutta vartijaa eivät olleet kuulleetkan, että Kaunasissa olisi kämppäriä. Kassanhoitaja, joka osasi parhaiten englantia neuvoi, ettemme jäisi Kaunasin ja Puolan väliselle tieosuudelle yöksi, sillä se olisi maan vaarallisinta aluetta. Tien levikkeet olisivat varmoja paikkoja tulla ryöstetyksi.

Pienten viivytysten jälkeen löysimme Lazdinijain tulliasemalle, josta siviililiikenne sai ylittää Liettuan ja Puolan välisen rajan. Meidät ohjattiin keräilykentälle, jossa oli useita jonoja, mutta ei mitään käsitettävää logiikkaa siitä mikä jono etenee ja millä perusteella. Tullimies kävi aina välillä kysymässä joltakin jotakin. Kahden tunnin tutkimisen jälkeen ja miettimisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että tällä tavoin saattoi päästä toiseen jonoon, joka eteni nopeammin kohti Puolan rajaa. 

Salaisuus oli siinä, että maksamalla ns. ekologiaveron pääsi nopeammin tullialueelle ja vastaavasti Puolan alueelle. Pientä lahjontaa ja kiilamista tapahtui koko ajan, mutta me seurasimme sitä mielenkiinnolla, sillä meillä ei ollut enää mitään mahdollisuutta ehtiä kämppärille, joten olimme varautuneet yöpymään sätkässä tullialueella vaikka koko yön.

Meidän sätkämme oli sätkistä ensimmäinen, joka ylitti rajan ja saimme siksi olla rajalla 3 h ja 15 minuuttia. Muut olivat kuulemma selvinneet varttitunnissa. Tienraivaajan osa on joskus vaivalloinen.

Ajoimme parikymmentä kilometriä pitkin tietä no: 61, kun hieman ennen Augustowia löysimme levikkeen, jossa päätimme yöpyä muutaman tunnin, varoituksista huolimatta. Kuorsaamistamme säesti pari saksalaista Audeissaan. Vesisade nukutti uupuneet matkamiehet siinä yhden kieppeissä.

17.7. MAANANTAI

Heräsimme sätkistämme aamuvarhaisella. Emme alentuneet aamupalan tekoon, vaan suuntasimme kärryjen keulat kohti Augustowin keskustaa ja lähimpää hotellia, jossa tilasimme ”fruhstückit”. Ateria oli niukka, mutta vaatimaton, hinnan oltua kuitenkin kohtuullisen.

Suuntasimme kohti Bialystockia, jossa meidän seuraavan yöpymispaikkamme tuli sijaita. Pienen etsiskelyn jälkeen sen löysimmekin. Kävimme vielä kylällä ostamassa Vinjakkia ja muita ruuanlaittotarvikkeita. Ostimme itsellemme taivasosuuden hotellin rivitalohuoneesta ja kävimme herroiksi. Hotellissa kävimme nauttimassa monipuolisen, mutta melko edullisen ateriakokonaisuuden.

18.7. TIISTAI

Heräsin yöllä klo yhden kieppeissä, siihen että Pia neuvotteli puolalaisen herrasmiehen kanssa siitä, onko kyseisen herran mahdollista istuskella möykäten verannallamme remppaamassa ulkovalojamme ja yrittäen päästä vaatimattomaan huoneistoomme. Pia huusi pelkkiin pitkiin kalsareihin pukeutuneelle herrasmiehelle suomeksi: ”mene pois” ja ”häivy”. Mutta polakki-parka toisteli näitä sanoja kuin papukaija. Itse en useinkaan hermostu, mutta en tunnin kemiallisen nukkumisen jälkeen ole useinkaan parhaimmillani.

Huusin pakanalle, että jollet häivy, häivyt lentämällä. Ovea aukaistessani herrasmies innostui , että pääsee vihdoinkin vieraanvaraisen suomalaisen luokse iltakylään, mutta kyllästyttyäni Utriaisen iltakyläilystä, otin ukkoa ”niska-perse-ovi-ulos” otteella ja lennätin hänet menemään. Ukko meinasi tulla vielä uudestaan, mutta juoksin häntä takaa läheiseen heinäpeltoon. Ukko määräsi suunnan ja minä vauhdin. Juostessaan hän huusi villisti luullen sen huvittavan minua. Suomi voitti maaottelun Puolaa vastaan melko selvästi.

19.7. KESKIVIIKKO

Hotellin ravintolassa aamiaisella ja siinä ohessa kuulimme edellisiltaisen heppulin käyneen useammassa kämpässä ja muutamassa teltassa. Oli kenties hukannut itselleen jotain tärkeää.

Pakkaamisen jälkeen lähdimme moottoritien pätkälle, joka johti kohti Varsovaa. Kolmen tunnin ajon jälkeen saavuimme Puolan pääkaupunkiin, jossa jälleen kämppäri löytyi kompassin ja hyvän onnen avulla.

Respassa varoitettiin varkaista, mutta ajattelimme että suurella joukolla varkaat taltutettaisiin helposti. Eräät olivat rakentaneet jopa varasansankin, johon ainoastaan paikan vartija sortui ensi kierroksellaan. Illalla satoi jonkin aikaa, joten joimme Vinjakkia kevytpeitteen alla odotellen unen saapumista. Vessoillakin käytiin, mutta ne olivat kuvottavassa kunnossa.

20.7. TORSTAI

Aamun sarastaessa lähdimme ajamaan kohti seuraavaa yöpymispaikkaamme Krakovaa. Kämppäri löytyi helposti ja asetuimme teltoiksi, eli taloiksi. Telttamme vieressä oli sähkönjakokeskus, joka takasi, että saimme kylmätuotteet pidettynä kylminä. Paikalla oli kaikki muut paitsi paitsi matkanjohtajamme, Isomäet ja Puppe. Tutustuimme iltasella paikallisiin kauppoihin. Illalla menimme kämppärin hotellin ”Veijo Esson” baariin syömään ja juomaan. Sen jälkeen Utriaisen porukka saapui kommellusrikkaalta reissultaan.

Ilta kului runsaiden kokemusten vaihdossa.

21.7. PERJANTAI

Aamupalalla Veijon baarissa, jonka jälkeen Tuijan ja Teijon kanssa sätkällä kohti Auschwitziä. Olin käynyt siellä jo kerran aikaisemmin, joten tiesin mitä oli odotettavissa. Maksoimme itsemme museoon ja silmät suurina katsoimme todisteita natsien julmuuksista. Ei mikään mieltäylentävä paikka, mutta tulipahan käytyä. Samalla kävimme katsomassa Birkenauta, suurta leiriä, josta suuri osa oli tuhottu saksalaisten toimesta juuri ennen sodan loppumista. Emme sitäkään halunneet katsoa kovin kauaa. Vaikuttava paikka sekin.

Iltasella ajelimme katsomaan Krakowan vanhaan keskustaa, jossa samat tempuntekijät näyttäytyivät, kuin muissakin vanhoissa kaupungeissa. Kaupunki on vanha ja hyvin korjattu sodan jäljiltä. Illaksi taas leiriin.

22.7. LAUANTAI

Teltan pakkausta, peseytymistä ja aamupalalla käyntiä ja sitten kohti Wielickan suolakaivosta, joka sijaitsee noin 15 km kaakkoon Krakovasta. Siellä kannattaa käydä. Se on erittäin mielenkiintoinen paikka suolamuseoineen, erilaisine katedraaleineen ja kammioineen. Matkaa siellä tehdään jalkaisin, vaikkakin alas laskeuduimme hissillä. Tärisevällä ja rämisevällä sellaisella. Siellä saa kalpean kuvan siitä miten ennen vanhaa suolaa on tuotettu ihmisten tarpeisiin.

Kaivoskäytävissä oli alle 10 astetta lämmintä ja ilma tuntui tosi läkähdyttävältä, kun turbohissillä olimme nousseet maan kamaralle. Suolaiset seinät ja suolasta veistetyt patsaat olivat hieman tummuneet, sillä aikoinaan työntekoa helpottaneet soihdut olivat tummentaneet pintoja. Olihan mahtava kokemus, jota suosittelen kaikille. Tämäkin oli toinen kerta minulle.

Wielickan suolakaivokselta vapauduttuamme otimme suunnan etelää kohti Zakopanea, joka on monelle tuttu talviurheilukeskus, niin MM,- kuin Olympiakisoistaankin. Kesällä täällä kohtaa Tatravuoristoa polveilee lukemattomia vaellusreittejä ja näinollen maisemassa oli pilvin pimein vaeltajia sauvoineen ja nahkahouisuineen. Yritimme löytää kämppäriä, mutta ne olivat joko täynnä, tai niin alkeellisia, ettei peseytymisestä tai vessassa käynnistä tullut mitään.

Löysimme urheilupuiston kupeesta kansainvälisen kämppärin, jossa saattoi syödä, juoda, peseytyä jne. Ilta kului osin hollantilaisen BX kauppalopon kanssa, joka oli myös harrastanut sätkiä ja tiesi alan kuviot. Kämppärin pitäjän uros mäyräkoira osui pistoolillaan maasta nousseihin männynjuuriin. Olisi luullut sattuvan.

23.7. SUNNUNTAI

Puolasta siirryimme hygienisesti Slovakian puolelle – maahan, joka on täynnään samankaltaisia ihmisiä kuin Suomessakin, jotka miespuolisen henkilön kyseessä ollessa, käytttivät mielellään ratsastushousuja, eivätkä turhaan huhki työnteossa. Tosin luulen, että Slovakiassa ei hirveästi ole työpaikkoja etnisille henkilöille. Naiset käyttivät aivan arkisia asuja,- ei niinkuin meillä. Tatralla oppi muistamaan vuoristossa ajon tyylin. 

Eli sillä vaihteella kun nouset rinnettä ylös, niin tulet myös alas. Eli se oli helppoa muistaa, kun ei muuta tarvinnut kuin ykköstä ja kakkosta käyttää. Korvat kävivät välillä lukossa, mutta nieleskelemällä ja haukottelmalla ne jälleen avautuivat. Slovakian puolella kävimme pienessä kylässä pizzeriassa nauttimassa pizzat. Pizzat olivat tulisia, mutta hieman raakoja. Lopuilla Slovakian rahoilla ostimme slovakialaista olutta ja Pepsi- colaa. Unkarilaisen tullimiehen kuultua matkamme määränpään, hän vihjaili naureskellen ”Slovenia-mafiasta” ja kuvaili kaulan katkaisua.

Kävimme Unkarin puolelle päästyämme kuppilassa kahvilla ja jäätelöllä. Täytyy sanoa, että käsityksemme kahvista poikkeaa huimasti suomalaisen vastaavasta. Kupit olivat expressoa pienemmät ja kahvi tosi paksua. Yhden tankkaamisen jälkeen siirryimme moottoritielle ja saavuimme Budapestiin. Kämppäri löytyi jälleen kompassia käyttämällä.

Camping Romai sijaitsee Tonavan länsipuolella parikymmentä kilometriä kaupungista pohjoiseen roomalaisten raunioiden läheisyydessä. Siitä Romai nimikin. Kämppärin vierestä lähti raitiovaunu kohti keskustaa sitä tarvitseville. Kävimme kämppärin ravintolassa syömässä. Tarjoilija otti tilauksemme suomeksi. Ruoka oli kohtuullinen, mutta lasku ei.

Klo 22 pidimme ajajapalaverin hupimestarin puuttuessa joukostamme. Kertoilin eri mahdollisuuksista Budapestissä ja sen lähikaupungeissa.

24.7. MAANANTAI

Rauli Rautanen – unkarilaisen näköinen suomalainen, joka asui Budapestissä, tuli kertomaan mahdollisuudesta vierailla Tonavan mutkassa. Tiesin entuudestaan, että se on mukavaa aluetta, mutta päätimme suunnata matkamme kohti Balatonia ja Harkanyä.

Kävimme Budapestin vanhaa kaupunkia kurkistelemassa menomatkalla, jossa rahaa kului kuin kotosuomessa. Parin tunnin käyskentelyn jälkeen lähdimme moottoritielle, joka johdatti meidät Balatonjärvelle.

Järvi on matala ja ihmisiä oli paljon, kuten arvelimmekin. Joten lähdimme ajamaan kohti etelää ja Harkanyä. Vähän Siofokin jälkeen tulimme kylään nimeltään Som, jossa olemme käyneet aiemminkin syömässä. Puoli tuntia katselimme, kun saksalaiset pompottivat tarjoilijatyttöä, joka oli varmaan kesäapulainen. Hän oli niin hidas, ettei saanut koskaan tilaustamme. Jatkoimme matkaamme Dombovarin kaupunkiin, jossa tyydytimme näläntuntemuksemme.

Saavuimme Harkanyyn myöhään iltapäivällä ja panimme normaalijärjestyksessä teltan pystyyn.

Olimme menossa uimaan, mutta uimahousuja ei löytynyt. Mahtoiko olla mukanakaan. Täytyi käydä ostamassa sellaiset. Mutta kas kummaa. Uimala oli laitettu kiinni klo 18. Oli se ennen auki aina klo 23 asti. Palasimme leiriin ja söimme luumupuista tummia ja keltaisia luumuja, kun Joutsenten lapset tulivat kertomaan uimalan aukeavan jälleen klo 19.

Eli uimalaa oli siivottu ja pääsimme pari tuntiselle yöuinnille. Kiertelimme eri altaissa. Kylmin oli 22 asteinen ja lämpimin 37 asteinen. Viimeksi mainitussa oli rikkiä niin paljon, että se poltteli jaloissa. Palattuamme leiriin päätimme mennä nukkumaan, sillä seuraavana aamuna ajaisimme suoraan Ptujhin tai Skokeen, sillä maailmankokouksen pitopaikka oli vielä epäselvä lähtöaamunamme.

25.7. TIISTAI

Jossain pikkukaupungissa kävimme kaupoilla ostamassa leipää ja juotavaa. Jääkaappi puhkui johdot kuumina, jotta se sai pidettyä voin kiinteässä muodossa.

Erään maissipellon kupeessa keitimme kahvit ja söimme maksapasteija- sämpylöitä. Me olimme nyt loppumatkan Pian kanssa kahdestaan. 

Puoliltapäivin saavuimme Letenyen kaupunkiin, joka on samalla rajakaupunki. Kävimme tuhlaamassa viimeiset forintit ja ajoimme tulliin. Hämmästyksemme oli suuri, kun näimme tunnukissa kirjaimet ”HR”. Olimmekin joutuneet Kroatiaan. Vaihdoimme jonkin verran paikallista rahaa ja jatkoimme matkaamme kohti Sloveniaa. 

Kävimme vielä Kroatian puolella jossain pikkukylässä syömässä. Tarjoilijaneitsykäinen tuli portailla vastaan ja kysyi: Schnittsel oder kotlett? Vaihtoehtoja oli tasan kaksi, joten valitsimme tsvaimaal snitsel und tsvai maal bier. Ruoka oli hyvää, vaikkakin luulen, että kotletti olisi ollut samaa ruokaa.

Slovenian tullissa ihmiset osasivat jälleen käyttäytyä ja toivottelivat tervemenneiksi Skokeen. Ajoimme Ptujhin ja katsastelimme kotvan vanhaa kaupunkia. Täältä päätimme jatkaa kohti maailmankokouspaikkaa, vaikkakin päivää liian aikaisin. Sisäänpääsy maksoi 10.000 tolaria, eli noin 400 mk. Melko kallista, mutta tervetuliaiskassissa oli maailmankokouskasetti, savituoppi, pelikortit ja muuta Sloveniaan liittyvää materiaalia. Meidät ohjattiin kentälle, mutta ilman mitään auringon suojaa ei hirveästi houkutellut.

Onneksi Stickan Hagberg, näitä ruotsalaisia SuperFinnejä, kertoi että he ovat metsikössä ja sinne saattoi mahtua vielä. Pia lähti kävellen katsomaan sopivaa leiripaikkaa ja minä luovin sätkälläni annettuihin koordinaatteihin. Ennenkuin ehdin paikalle, olimme saaneet naapureiksi kaksi belgialaista tyttöä.

Asuinpiirimme koostui lopulta heistä, saksalaisista, ranskalaisista, englantilaisista.

Illalla käyskentelimme isolla teltalla ja tutustuimme saniteettiosastoon. Vessat olivat hyviä, kemiallisia kasettivessoja ja ylipäätään erittäin siistejä. Suihkut menivät kuitenkin aivan alle arvostelun. 10 suihkua taivasalla ja 4 mustan muovin peittäminä, joihin joku oli tehnyt noin halkaisijaltaan 40 cm:n pyöreän reijän.

Oluet maksettiin isossa teltassa tokeneilla, eli tapahtuman virallisella valuutalla noin 8 Fim/lasi ja pieni ruokapalanen 16 Fim vastaavan summan. Rahaa järjestäjät oppivat tekemään varsin nopeasti. Tosin myöhemmin havaittiin, että ruoka ja juomapuoli oli annettu ulkopuoliselle toimijalle. Aika kului kokouksessa melko nopeasti tuttuja tapaillessa, ostoksilla käymisissä jne.

                                   Kirpputorilla Ahtokiven Ekin kanssa

Pari kertaa kävimme uimassa Ptujssa, jonne oli matkaa noin 20 km. Oltermanni Erkki Ahtokiven kanssa kävimme Mariborissa, jonne tuli matkaa noin 15 km suuntaansa. Lisäksi eräänä päivänä kävimme kolmistaan Itävallan puolella katsomassa kuinka vanhat roomalaiset olivat sielläkin rikkoneet paikkoja ja jäljelle oli jäänyt vain pelkät rauniot. Eräänä iltana maailmankokouskandidaatit esittäytyivät. Kreikkalaiset tanssivat, tarjosivat ouzoa, fetajuustoa, oliiveja ja kurkkuja. Tietäähän sen mihin suuntaan meikäläisen, kulinaristin ajatus joutui. Pia käänsi kreikkalaisten englanniksi esitetyn puheen suomalaisille suomeksi. Illalla Pia oli kreekujen kanssa lavalla, vaikkei vielä hyvin tanssikaan Zorbasta.

26.7. KESKIVIIKKO – 30.7. SUNNUNTAI

Seuraavana aamuna kävin Oltermannin kanssa comité meetingissä. Menimme vanhalla Mersun bussilla Mariboriin. Tutustuimme 400 vuotta vanhaan viiniköynnökseen, saimme Drava joen partaalla kuulla Mariborin historiasta.

Kokous pidettiin vanhassa viinituvasa, jonne oli kokoontunut järjestäjien lisäksi 2 persoonaa kustakin maasta.

Kokouksessa äänestettiin Australian, Italian, Kreikan, Tsekin ja Englannin välillä vuoden 1999 maailamankokous järjestäjämaasta. Käytiin läpi Slovenian kokouksen plussia ja miinuksia ja annettiin evästyksiä tulevan kokouksen järjestäjille.

Illalla julkistettiin 13. pitäjämaa ja voittajaksi tuli ylivoimaisesti Kreikka. Lavalla busuki soi ja sirtaki kulki.

Muita muisteloita oli suunnaton helle ja ulkopuolisten rajaton tulo alueelle. Autoja oli monenkirjavia ja porttihenkilökunta antoi tulla sisälle aivan ilmaiseksi. Tilanne oli hieman epäselvä.

Alueella toimi posti ja fotokauppa, joka kehitti kuvat seuraavaksi päiväksi. Lisäksi  alueella oli virvokekioski, leipäkauppa, maitokauppa ja hedelmäkauppa. Suomalaiset alkoivat lähteä alueelta loppuviikosta, mutta päätimme olla paikalla aivan loppuun asti.

Viimeisenä iltana esiintyi kansantanssiyhtye, pari paimenta pukeutuneena pelottaviin lammasasuihin, joiden vyötäröillä killui isoja kelloja. Kaksi paimenta käytti pitkiä nahkaruoskia saaden ne paukkumaan korviahuumaavasti.

Paikallinen bändi jammaili jo kuudetta iltaa 10 soittajan voimin, joten jätimme jamit väliin. Meillä suomalaisilla oli paljon kerrottavaa hollantilaisille, jotka odottavat meitä kahden vuoden päästä ”Eendendamiin”. Paikan nimi on tietysti keksitty, ja nimi tarkoittaa ankkapatoa. Paikka sijaitsee fyysisesti melko lähellä Amsterdamia. Paikalla tulee toimimaan mm. Superfinn clubi, ja sauna sekä toimivat suihkut ja vessat. Alueella on pidetty mm. partiolaisten 20,000 hengen jamboree. Itse olen sinne ilmoittautunut numerolla 34, joten pitäkää kiirettä, varsinkin jos haluatte osallistua Raid Alankomaihin. Raidille mahtuu vain 100 ensimmäistä sätkää.

31.7. MAANANTAI

Pakkasimme telttamme ja moikkasimme naapurit. Suuntasimme Paraislaisen Heikkilän perheen kanssa kulkumme kohti Postojnan tippukiviluolia, jotka sijaitsevat Ljubjanan eteläpuolella. Mielenkiintoinen paikka. Siellä kuljettiin pienellä junalla, joka lähti tasatunnein. Sisäänpääsy oli melko arvokas, mutta kannatan siellä käyntiä. Junassa piti hieman varsinkin pitkän ihmisen varoa, sillä kalkkikivipuikot saattoivat osua päähän. Näimme mm. albinoliskoja eli olmeja, jotka voivat kasvaa noin 20 cm pitkiksi. Ötökät ovat sokeita, sillä eiväthän ne pimeässä silmiä tarvitse. Ne saattavat elää satavuotiaiksi ja olla kaksikin vuotta syömättä.

Adrian meren rannat olivat niin täynnä ihmisiä, että finskopoikaa alkoi ahdistaa. Ei muuta kuin Izola nimisessä kylässä ympäri ja kohti pohjoista. Pohjois-Italian rajalla, kuitenkin vielä Slovenian puolella vietimme viimeisen yön Sloveniassa maailmankokusmaassa. Näyttelijä Matti Pellonpää kuoli,- kuulin sen Suomen Ylen uutisista.  Kämppäri sijaitsi vuoristossa kauniin Koritnizajoen rannassa. Kirkko ilmoitti puolen tunnin välein olemassaolostaan. Puolelta kaksi klangia ja tasalta monta enemmän.

Puolilta päivin siirryimme Italian puolelle Tarvisioon. Kävimme tuskailemassa ilman kuumuutta ja teimme pieniä tavarahankintoja. Hankimme tiskivadin,- ja rätin, joita olimme kaivanneet reissumme alusta lähtien, mutta ne olivat vain jääneet. Ostokset tehtyämme, siirryimme Itävallan puolelle. Suuntasimme kulkumme kohti Villachia ja sieltä Spittalia, josta jälkimmäisessä yritin ostaa lyhytaaltoradion. Sonyn skannaava radio maksoi 1500 Fim, joten maltoin mieleni.

Suuntasimme edelleen sätkän keulan kohti Grossclockner vuorta, jossa kävin edelliskerrat vuonna 1990 ja 1992. Tie oli maksullinen ja se on ollut auki jo 60 vuotta. Pääsy tielle maksoi 175 Fim. Maisemat olivat kauniit ja ilmakin viileni mitä ylemmäksi nousimme. Ylimpänä laiduntavat lehmät laidunsivat noin 2000 metrin korkeudessa. Totesimme, että rinteen yläpuoliset jalat olivat samanpituiset, kuin rinteen alapuoliset. Jos näin ei olisi ollut, olisivat lehmät kaatuneet tehdessään käännöksen rinteessä. Rinteitä alas pyöriviä lehmiä tuskin kukaan on nähnyt.

Ajelimme hitaasti vuorta ylös, sillä kokemuksistani tiesin, että alastullessa tulee jarrujen olla kunnossa. Sätkässähän jarrut ovat vaihdeaskissa kiinni, joten ylösnoustessa koneen lämpö siirtyi vaihdelaatikkoon ja siitä jarruihin. Vuori on noin 2600 metriä korkea ja autolla pääsee 2504 metrin korkeuteen.

Vuonna -90 minulle oli hieman kuluneet jarrupalat ja joihinkin mutkiin jouduin pumppaamaan 13 kertaa jarruja ja vauhti tuntui vain kiihtyvän ennenkuin hiljeni.

Alas lähdettyämme jarrut alkoivat pikkuhiljaa lämmetä. Mutkat olivat tiukkoja ja jouduimme välillä jäähdyttämään jarruja. Siitä huolimatta muutamaan mutkaan tulimme neljällä jarrunpainalluksella. Hassun tuntuiselta tuntui survoa poljinta pohjaan ilman, että mitään tapahtui.

Alhaalla laaksossa oli eläintarha, jossa hetken katsoimme biisoneja vasikoineen. Zell am Seessä katselimme mihin hotelliin Suhoset olivat menneet, mutta tiesin entuudestaan, että muutaman tamperelaisen löytyminen tuosta ihmisvilinästä olisi mahdotonta. Samaa vauhtia jatkoimme Bischofshofeniin, jossa meillä alkoi uhkaavasti bensa loppua ja kämppärikin olisi hyvä löytää.

Se löytyikin hieman ennen Salzburgia Teimme iltapalaa ja viihdytimme toisiamme katsellen selällämme maaten satelliittien lentoa retkemme siisteimmällä leirintä alueella, noin kilometrin korkeudella merenpinnasta, vuorten keskellä.

1.8. TIISTAI

Aamulla jatkoimme matkamme kiertäen Salzburgin vasemmalta. Moottoritietä ajoimme kohti Linziä, jonka lähellä erään itävaltalaisen piti asuman, kylässä, jonka nimi on Buchkirchen. Wells nimisessä kaupungissa kyselin tietä ko. kylää, koska sitä ei löytynyt kartastani. Tie löytyi ja kylä myös, mutta kukaan ei tiennyt sitä pikkukylää johon me olimme matkalla Buchkirchenistä.

Tunnin etsiskelyn jälkeen löysimme kadonneeksi otaksumamme kaverin - Arne Komposhin, joka oli ylen hämmästynyt meidän tupsahdettuamme hänen kotiinsa, koska hänen osoitettaan ei löytynyt paremmistakaan kartoista.

Hän tarjosi meille oluet ja lupasi osallistua ensi talven Raid Laponielle. Ostin häneltä kaasunesteiskarit taakse. Iskarien takia, näin paljon vaivaa. Lisäksi hän antoi meille laatikollisen itävaltalaista olutta, jotka hän oli voittanut jostain kisasta. Annoin hänelle puolet takaisin. Ei meille ollut tällöin niin suurelle määrälle käyttöä. Suomeenhan sai tuoda tällöin vain 6 pulloa henkilöä kohti. Arne antoi meille lainaksi repaleisen Itävallan kartan, jolla pääsisimme Tsekkien puolelle.

Rajalta ajoimme Velke Popojevitsiin, josta varasimme hotellin 2:ksi yöksi. Täältä oli matkaa Prahan keskustaan vain 24 km. Hotellihuoneemme maksoi vain 140 mk/yö. Velke Popojevitsin hotellissa Pia oli pessyt vaatteensa ja minä otin laukun sivutaskusta pois, siellä säilössä olleet 300 DM.

2.8. KESKIVIIKKO ja 3.8. TORSTAI

Jätimme tavarat hotelliin ja suuntasimme kulkumme kohti Prahaa. Saimme sätkän parkkiin Stara mestoon lähelle kuuluisaa olutkuppilaa Ú Flekua. Kävelimme Kaarlen sillalle, josta Pia hankki muutamia koruja. Sitten u- käännös ja kohti Stare Mestoa ja Ú Flekua ja gulashisopalle ja tummalle oluelle. Lisäksi maistoimme bercherovkaa,- tsekkien kansallisviinaa omenatortun kanssa. Kävelimme K-Marktin tavarataloon, josta ostin mm. Phillipsin lyhytaaltoradion. Se maksoi vain 530 Fim. Siihen sai muistiin heti 4 parasta lyhytaalto taajutta, joilla saattoi kuunnella Suomea kellonajasta riippuen. Kaupunkia tuli kierreltyä niin autolla kuin jalan. Raatihuoneen torin olimme jo aikoinaan nähneeet, samoinkuin Vaclavin aukion. Juutalainen hautausmaa ja synagoga olivat uusia tuttavuuksia. Mielenkiintoista oli myös kurkkia vanhojen talojen porttikonkeihin. Sieltä saattoi nähdä vaikka musisointia ja pihateatteria.

4.8. PERJANTAI

Luovutimme hotellihuoneen avaimen ja lähdimme Praha-Brno moottoritielle ja ennen kaupunkia poliisi tutki kaikki autot. Siis ne, jotka olivat menossa Prahaan päin.

Jonot olivat kolmella kaistalla noin 5 km pitkät. Koska olimme matkalla kohti pohjoista, jouduimme tarkastukseen vähän Prahan eteläpuolella. Meille ei kasaantunut kuin muutaman sadan metrin jono. Varmaan joku pankki oli ryöstetty, tai poliitikko oli murhattu.

Ajoimme edelleen kohti pohjoista, sillä meidän tuli illalla olla vielä Berliinissä. Teplicessä ajattelimme tehdä viimeiset Tsekin hankinnat. Panimme sätkän parkkiruutuun ja lähdimme syömään, sillä juuri sillä hetkellä oli siesta, eli kaupat olivat suljettu. Syötyämme menimme kaupoille ja palattuamme sätkälle, havaitsimme että yksi vaatelaukku oli varastettu ja takaovi oli hieman raollaan. Se oli vaatelaukku, jossa oli Pian pesemät puhtaat vaatteet ja josta otin edellisiltana 300 DM pois.

Ensi järkytyksestä toivuttuamme, ajoimme poliisilaitokselle, jossa ei osattu mitään järjellistä kieltä. Saimme kuitenkin vanhan sudeetti saksalaisen naisen tulkiksi, joka hieman helpotti kuulustelua. Kuulustelu kesti kaksi tuntia ja poliisit halusivat saada täyden selonteon laukun sisällöstä, arvon ja ostoajankohdan. Poliisi tuli katsomaan kuljintamme ja ihastui ovessa olleisiin Karvisen kuviin. 

Lopuksi maksoimme tulkkipalkkion 40 DM. Pia totesi, että ei Suomessa poliisi ryöstä enää ryöstettyä. Onneksi oli kotivakuutus, joka korvaa.

Teplicestä jatkoimme kohti Berliiniä. Teplicestä Berliinin on noin 270 km.

Berliinistä löysimme kämppärin, joka oli entuudesta tuttu. Kuuntelimme lyhytaaltoradiolla Suomen uutisia ja totesimme ettei Suomessa ole mikään muuttunut.

5.8. LAUANTAI

Olimme ennen yhdeksää maantiellä ja päätimme tutkailla hieman kaupunkia. Kaupungissa on kolmessa vuodessa rakennettu niin paljon uutta ja revitty vanhaa, että ei tahdo muistaa minne pitää mennä. Kävimme kuitenkin Brandenburgin torilla, kävelimme Unter den Lindenillä ja pyörähdimme parissa tavaratalossa. Kävelimme Siegesäulelle - näköalatorniin, joka on pystytetty 1800- luvun puolivälissä. KaDeWe tavaratalosta tuli hankittua vuorellinen nahkatakki hintaan 290 Fim. Kello 13 jälkeen meidän oli jätettävä Berliini, sillä laivamme oli lähtevä Sassnitsistä klo 18. Matkaa Berliinistä Sassnitsiin on noin 315 km, joten turhia taukoja ei kannattanut pitää.

Tiet olivat osin heikkokuntoisia ja entinen DDR:n autokuski, joka on ikänsä ajanut Trabilla, ei uskaltanut ohittaa polkupyörää tai traktoria keräämättä pitkiä jonoja peräänsä. Ei trabbekuskista ole Opelin rattiin.

Laivalle kuitenkin kerittiin. Söin laivalla maustetut lihapullat ja Pia söi hampurilaisen. Ei mennyt kummastakaan ateriasta vatsat sekaisin, kuten ei muuallakaan matkamme aikana. Illalla olimme klo 22 kieppeillä Trelleborgin kämppärillä. Jos sinulla ei ole leirintäkorttia, niin yhden seurueesta täytyy sellainen hankkia. Tämä koskee ainakin Skandinaviaa. Kortti maksoi melko paljon, mutta sen vaikutus kestää vielä ensi vuoteenkin.

6.8. SUNNUNTAI

Heräsimme aikaisin, sillä meillä olisi noin 700 km Tukholmaan. Siellä olisi meillä sisämajoitus lapsuudenkaverini luona. Ajoimme pieniä teitä Lundiin ja sieltä Markeryydiin ja ostin sieltä viilan, jolla ajattelin korjailla Berliinin pohjoispuolella särkyneen rosteri pitkittäis äänevaimentimen. Jönköpingin alapuolella tankkasimme. Otin laverin alta äänenvaimentimen ja aloin viilata äänenvaimentimen reikää suuremmaksi, jotta putki mahtuisi paikalleen.  

Urakka kesti liki tunnin, sillä puuviilalla - ainoalla minkä kaupasta löysin, ei ole kovin helppoa viilata rosteria, jossa on 1mm:n seinämä. Kun homma oli valmis, asensin vaimentimen kasaan ja pienemmällä melulla jatkoimme Grännaan, jossa tutustuimme polkagris valmistukseen,- ties monennenko kerran. Tukholmassa olimme ilta seitsemältä ja söimme ja juttelimme kavereidemme kanssa myöhään yöhön.

7.8. MAANANTAI

Nousimme ylös aamukuudelta ja lähdimme sateisessa Tukholmassa kohti satamaa, josta laivamme oli lähtevä klo 8.00. Matkalla satamaan jouduimme tiukkaan paikkaan, kun tullessamme tunnelista takaisin maanpinnalle eräässä mutkassa Saabi oli sinkoutunut tietä erottavan kaiteen päälle. Se oli reissumme pahin läheltä piti tilanne ja tilannetta pahensi märkä uusi asfaltti. Seawind lähti tälläkertaa puoli tuntia myöhässä.

Yllätys, yllätys: söimme lihapullat paistetuilla perunoilla.

Matkaa kertyi kaikkiaan 6000 km. Keskikulutus oli noin 6.7 l/100 km ja öljyä kului ylärajasta alarajaan eli noin 0,5 litraa.

Kirjoitteli Henkka – se kokija

Kuvat Pia ja Henkka