Miten minusta tuli rättäristi

Tässä artikkelissa olevat kuvat ovat pääosin vain täytekuvia, sillä alkuperäiset kuvat ovat tuhoutuneet aikojen saatossa.


On kauan puhuttu siitä, että Nyytisissä voisi kirjoittaa aiheesta- miten meistä on tullut rättäristejä.

Koska vielä mitään isompaa ei ole tapahtunut, päätin viettää aikaani tietokoneeni ääressä ja aloittaa vanhojen asioiden muistelemisen – sen vähän mitä muistan, jos muistan. Lähes kaikkea en todellakaan muista, mutta sainpahan olla tammikuun pakkasilla sisähommissa.

Ensi kokemukseni sätkästä

Ensimmäinen sätkäkokemukseni on vuodelta 1958, kun olin liki kymmenvuotias pojankolli. Siihen aikaan jotkin elintarvikeliikkeet hoitivat asiakaspalvelun toimittamalla ruokatarvikkeet suoraan kotiin. Ne ihmiset, jotka olivat päivittäin töissä, antoivat kaupalle kotiavaimensa jotta ruokatarvikkeet saatiin kotiin ja kylmää kaipaavat elintarvikkeet suoraan jääkaappiin. Tutustuin autoilija Martikaiseen, joka kuljetti Haagassa kauppakassit uudella kaappariovisella pakusätkällä.

Kerran olin jälleen kyydissä auttamassa. Tulimme jyrkkää soratiemäkeä alas mutkaan ja tiessä ollut kuoppa aukaisi apumiehen puoleisen kaapparioven sillä seurauksella, että lensin ovesta ulos ja mursin ranteeni, sekä sain ruhjeita käsiin ja jalkoihin. Tämä oli sysäys innostukseen, joka jatkuu edelleen! Siihen aikaan ei ollut, eikä käytetty turvavöitä. Onneksi nopeutta ei ollut paljoa.

Olin kyydissä aina kun koulu antoi aikaa ja kyllähän se antoikin, sillä sätkä oli paljon koulua mielenkiintoisempi. Muistan, että eräs asiakkaamme oli Hesarin legendaarinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen, jonka nariseva ääni jäi mieleeni, samoin kuin hänen kerrostalo ateljeensa. Hänen sarkastiset vitsinsä eivät pureutuneet 10-vuotiaan mieleen, mutta herra Martikainen nauroi usein Suomalaisella käydessämme.

Äiti oli opettanut, ettei vanhempia ihmisiä saa sinutella ja siksi en tiennyt herra Martikaisen etunimeä.

Seuraava muisto on 60-luvulta kun olimme kaverini kanssa liftireissulla tulossa Riihimäeltä Helsinkiin. Kuinka ollakaan, meidät otti kyytiin äitini siskon mies Thorbjörn Andersin. Hän ajoi keltaisella sätkällä ja kyytihän oli mukavaa. Mainittakoon, että Andersin oli yksi killan perustajajäsenistä ja työskenteli Korpivaaralla. Hänellä oli siihen aikoihin myös Traction Avant.


Sätkän konepellin alla

Meni muutama vuosi kun kaverini sai ajokortin. Hän tiesi, että olin hieman kiinnostunut tekniikasta ja minusta tuli hänen sätkänsä ensimmäinen huoltomies. Ei ollut hänen kannaltaan hyvä valinta, mutta se oli ihmeellistä ja merkillistä aikaa. Rättärin tekniikka ja ratkaisut olivat aivan omanlaisiaan. Ensimmäinen suuri probleema oli, kun piti sätkästä vaihtaa kärjet ja säätää sytytys.



Seurasin puolasta tulevaa johtoa ja totesin sytytyksen säädön tapahtuvan jossain propellin takana. Ongelmana vain oli se, etten keksinyt millä peltipropelli lähtee irti. Onneksi lähistöllä oli Wibergin Kurren 2cv-paja ja hän näytti miten propelli irtoaa ja miten sytytyksen säätö suoritetaan. Sen jälkeen se ei ollut enää vaikeaa.

Paljon tuli kaikenlaisia retkiä tehtyä hänen 13 heppaisella sätkällään. Käytiin mm. Killan järjestämissä jäärata-ajoissa Sälinkään jäällä lähellä Mäntsälää.


Parikymppisenä

Armeijassa ollessani samassa tuvassa majaili kaveri Porin lähistöltä, muistaakseni Lattomerestä. Hänellä oli sinivalkoinen 62- mallinen AMI. Komppanian kirjurina olin itseoikeutettu apumies ja pääsin keskiviikkoisin Amilla iltalomille ja usein myös viikonloppuvapaille. Tosin Pori ei ole Upinniemestä aivan samalla suunnalla kuin Helsinki, mutta kaverin kanssa vietimme paljon aikaa Helsingissä. Armeijan loppuvaiheessa olisin saanut Amin ostaa tuhannella markalla, mutta en ole koskaan pitänyt Amin ulkomuodosta, joten kauppa raukesi.

Muita pelejä

Ajelin muutaman vuoden kuplafolkkareilla ja englantilaisilla autoilla asuessani Ruotsissa, kunnes hankin 67-mallisen tipparellun, sellaisen 3-vaihteisen. Se toimi muuttoautona kun muutimme takaisin Suomeen. Tipparellu vaihtui aikoinaan Vespa-skootteriin.

Sätkän hankinta

Vuoden 1973 alkukeväästä kävin Vespalla Malmin lentoasemalla, jossa veljeni työskenteli. Hänen kaverinsa aikoi myydä minulle 62-mallista tumman vihreää siveltimellä maalattua sätkää, josta puuttui kone ja vaihdelaatikko. Sätkä oli kattoon asti täynnä erään pesulan laitteita. Sätkän hinta oli 300 markkaa ilman pesulan laitteita. En suostunut kauppaan, mutta suostuin maksamaan 1100 markkaa, jos kulkimeen asennetaan kone ja vaihdelaatikko ja kokonaisuus katsastetaan. Sellainen rahan tarve myyjällä oli, että kaupat tehtiin. Viikon päästä rättäri oli katsastettu ja pääsin pitkästä aikaa sätkän puikkoihin. Menin käymään tätini mökillä Lopelle ja Hyvinkään entisen Esson kohdalla oli pitkä loiva alamäki, jossa päätin kokeilla vielä viimeistä tarjolla olevaa vaihdetta. Vauhti ei juuri parantunut, mutta koneen ääni hieman hiljeni. Hyvähän sekin oli.



Rättisitikkakiltaan liittyminen

Olin kuullut, että jos ajaa rättisitikalla, kannattaa liittyä rättisitikkakiltaan. Saisi kuulemma vähän alennustakin varaosista. Tiesin, että Fredrikinkadulla sijainneen autoliike Korpivaaran tiloissa voi hakea Kiltaan liittymispaperin. Pienellä jännityksellä menin paikalle ja kuulin, että toisesta kerroksesta tämän arvokkaan paperin saattaisi noutaa. Huoneessa istui Tammisen Markku, joka antoi lomakkeen ja 2-cv-KILLAN TIEDOITUKSIA lehden – Nyytisten protoversion. Lehti oli painettu mustalla ja sinisellä ja se oli 8-sivuinen moniste.

Lehdessä oli ilmoitus Helsingin killan eli FSA.n kevätkokouksesta. Eihän siinä auttanut muuta kuin käydä sielläkin. Se pidettiin Helsingin Ruusulankadulla jossain kokoustilassa. Siellä sovittiin tulevasta Wappuajelusta, Stadin Kraan priistä ja Bembölen pyörityksestä. Kraan prii ajettiin keväällä ja jälkimmäinen syksyllä kuraisimpaan aikaan.

Tämä oli mielenkiintoista aikaa. Kesällä kävimme ajeluttamassa kehitysvammaisia lapsia. Syksymmällä marjassa ja sienessä. Saatoimme ajaa sieniretkille jopa Tuohikottiin saakka sorateitä pitkin. Siinä meni monta tuntia silloisilla teillä.

Vuonna 1974 osallistuimme ensimmäisen kerran Helluralliin. Tulimme kisassa viimeiseksi, sillä jäimme auttamaan kiltatoveriamme sillä seurauksella tai siitä huolimatta, että kiltatoveri keskeytti ja me ajoimme lopulta viimeisenä maaliin. Saimme palkinnoiksi kaksi jättituttia, jotka roikkuivat pitkään kulkimemme kattoraudoissa.

Ensimmäinen retki ulkomaille

Kesälomalla päätimme lähteä rättärillä ulkomaille. En osannut oikein sätkääni varustaa, muuten kuin siten, että takaluukun päälle asensin pahvisen pyöreän painoteippien suojuspahvikuoren. Se oli juuri takaluukun levyinen halkaisijaltaan noin 400 mm. Koska materiaali oli pahvia, ei se ollut kovin vettä kestävä. Siksi maalasin pöntön ruskealla lateksimaalilla, jotta pahvikotelo ei vettyisi. Suojus aukesi metallipannalla ja siinä oli pieni riippulukko. Suojukseen saimme mahtumaan patjan ja makuupussit. Teippasin näkyville kulkimen nimen, joka oli Raquel. Kaverit epäilivät lainanneeni nimen silloin tunnetulta ja uhkealta filmitähti Raquel Wellchiltä. Totuus oli karumpi. Kaverillani oli lemmikkikani, joka kantoi tätä uljasta nimeä.

Veljeni, joka ei ollut tällöin Suomen rajojen ulkopuolella käynyt, halusi lähteä omalla Volvo Amatsonillaan vaimoineen mukaan. Enhän minäkään ollut juuri matkaillut, mutta asunut noin kaksi vuotta Ruotsissa. Yövyimme ensimmäisen yömme entisen työkaverini kesämökillä Boxholmissa Sommen järven rannalla.

Jatkoimme matkaamme E 4:ää pitkin Helsingborgiin ja lautalla siirryimme Tanskan puolelle. Helsingörissä kävimme hevoslihakaupassa, jotta illalla olisi jotain grillattavaa. Hetken Köpiksessä pyörittyämme, jatkoimme Kögeen noin 40 km etelään Kööpenhaminasta. Emme löytäneet leirintäaluetta ja pimeys alkoi häiritä telttailun aloittamista. Onneksi löysimme hiekkakuopan, jonka pohjalle perustimme leirimme. Leirin tultua kuntoon veljeni laittoi hiiligrillin tulille, mutta hevosen lihat siirtyivät grilliin liian aikaisin ja lihoissa maistui parhaiten grillineste.

Aamulla purimme leirimme ja ihmettelimme pahaa hajua hiekkakuopalla. Tuuli oli kääntynyt ja toi katkut neniimme. Havaitsimme pian, että siellä oli eläinten raatoja kannettu jostain mätänemään. Ei kivaa. Lähdimme ajamaan takaisin Helsingöriin ja sieltä matkamme jatkui kohti Osloa ja Holmenkollenin kämppäriä. Nyt pääsimme kunnon suihkuunkin. Tietysti tuli käytyä norjalaisten hiihtopyhättöäkin ihmettelemässä.

Ongelmia alkaa kasautua

Norjan pääväylä on E6, jota pitkin ajoimme Hamarin ja Lillehammerin kautta kohti pohjoista, silloin tällöin pysähdellen. Trondheim on kaunis kaupunki ja etelästä katsottuna koko kaupunki lepäsi vuonon ympärillä silmiemme alla. Varsin vaikuttava näky.

Jatkoimme matkaamme edelleen kohti pohjoista kun olin kuulevinani jotain outoa ääntä keulalta. Ääni tuntui tulevan vaihdelaatikosta. Kerroin muulle matkaporukalle kääntyvämme kohti Ruotsia ja Sundsvallin satamaa. Veljeni oli päättänyt jatkaa pohjoiseen E- kuutta seuraillen. Siispä meidän porukka jatkoi hyvin alkanutta matkaamme yksin pienellä vihreällä rättisitikallamme.

Pääsimme juuri tullialueelle, kun konehuoneesta kuului kumea kolahdus ja matkamme tyssäsi siihen. Kokemusta ei ollut lainkaan siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Liikuttelin työntäen kuljinta edestakaisin kun havahduin, että jossain kohdassa tuli kohta, josta ei ollut helppoa jatkaa työntämistä. Jotain oli irronnut vaihteistosta. Samalla veljeni porukka saapui Volvoineen paikalle. Eivät olleet sitten uskaltaneetkaan jatkaa matkaa kahdestaan. He päättivät jatkaa kanssamme matkaa ja heille tuli yllätyksenä, ettei matkamme tulisikaan jatkumaan enää omalla konevoimalla.

Päätimme purkaa vetoakselin toiselta puolelta todetaksemme, että laite kulki melko keveästi eikä laatikko takellellut enää lainkaan. Työkaluja ei ollut montaa ja taitoa meillä kummallakin vielä vähemmän. Meidän olisi pitänyt purkaa vain ulommainen ristikko vetoakselin purkamisen sijasta. Meidän muu porukka siirtyi Volvon takapenkille hinausköyden kiinnittämisen jälkeen.

Lähdimme ajelemaan sateista Ruotsia kohti itää. Matkavauhtimme oli mielestäni turhan kova, noin 80 km/h. Köysikään ei ollut turhan pitkä. Emme olleet päässeet vielä kovin pitkälle, kun yhtäkkiä kuului kevyt rämähdys ja sätkä tipahti oikealle tukivarrelleen ja apumiehen ikkunasta näkyi melkoinen tulisuihku. Samalla näin, että apumiehen pyörä syöksyi köyden yli vastaantulijan kaistalle. Vastaan tuli Opel Rekord, joka ehti jarruttaa ennen kuin omille teilleen lähtenyt rengas olisi törmännyt autoon. Sätkä säilytti ohjattavuutensa koko ajan. Pysähdyttyämme, pysähtyi ruotsalaiskuskikin, joka alkoi kanssamme etsiä kadonnutta rengasta. Se löytyikin noin parin sadan metrin päästä kaislikosta. Hyvä ettei järven pohjasta. Saimme lopulta renkaan säällisesti kiinnitettyä paikoilleen. Purimme vetarin ja kiinnitimme sen mutterilla tiukkasti kiinni. Tukivarren alaosasta oli hävinnyt siivun verran ranskalaista rautaa.

Nyt matka saattoi jatkua. Sisällä alkoi olla kylmä. Satoi ja tuulilasi alkoi huurtua, kun en ymmärtänyt pitää moottoria käynnissä. Jotenkin epäilin, että konekin olisi vaurioitunut. Matkaa Sundsvalliin oli liki 300 km. Katsoimme parhaaksi yöpyä matkallamme, sillä emme tienneet laivan lähtöaikaa. Mitään varauksia emme olleet tehneet. Se olisi ollut liian hankalaa jostain puhelinkioskista ja kopeistahan puhelinluettelot oli yleensä tuhottu.

Lopulta päästyämme satamaan, maksoimme lippumme ja veljeni hinasi sätkää kohti laivaa. Laivahenkilökunta yritti estää meidän saapumistamme laivaan, sillä nyt he huomasivat, että olimme köyden päässä ja oli kait tarkoitus alun alkaen ohjata meidät ylös piippuhyllylle. Lopulta jäimme rekkojen väliin alatasanteelle.

Vaasaan päästyämme emme jääneet ihailemaan kaupunkia, vaan etsimme kasitietä, jota pitkin päätimme jatkaa kohti Liminkaa, josta ex-vaimoni oli kotoisin. En ollut koskaan purkanut vaihdelaatikkoa, joten Limingassa poistin vaihdelaatikon nokalta ja lähdin seuraavana aamuna vaihdelaatikko sanomalehti Kalevaan pakattuna asemalle ja kohti Helsinkiä. Olin sopinut kaverini Lavikaisen Maran kanssa, että voin hakea häneltä vaihtolaatikon Kontulasta Itä- Helsingistä. Niin teinkin ja seuraavalla mahdollisella junalla takaisin Ouluun ja sieltä minut noudettiin jälleen Liminkaan.

Seuravana päivänä askartelin vaihdelaatikon paikoilleen ja tein koeajolenkin. Toimi hienosti. Osallistuimme muutaman päivän heinähommiin kuten maatalossa on ollut tapana. Aikanaan lähdimme kohti Helsinkiä. Tällä kertaa Pukkilasta Kuopioon ja vitostietä edelleen. Nyt oli ilmennyt lataushäiriö. Rele oli jumissa ja siinä oli kärki kiinni koko ajan. Ei auttanut muu kuin ottaa tupakka- askin kansi ja laittaa se kärjen väliin noin sadaksi kilometriksi ja sen jälkeen annoin releen taas ladata noin 50 km. Aikamoista säätämistähän se matkanteko oli, mutta kotiin päästiin. Sellaistahan se lataussäätimen työ muutenkin on. Välillä auki ja välillä kiinni.

Ensimmäinen maailmankokous

Keväällä -74 olimme isolla FSA.n joukolla vuokraamallamme bussilla matkalla kohti Vaasaa, jossa tapahtui Suomen 2 cv killan järjestäytymiskokous. Kokous järjestettiin siksi, että haluttiin rekisteröidä Kilta. Haluttiin rekisteröidä, sillä oli syntynyt tarve järjestää maailman ensimmäinen kansainvälinen 2 cv ystävien maailmankokous. Sellaiseen tapahtumaan tarvitaan rahaa ja sitä ei oikein voinut rekisteröitymätön yhdistys hankkia. FSA halusi jatkaa toimintaansa rekisteröitymättömänä ja esitti voimakkaan vastalauseen perustettavasta rekisteröidystä yhdistyksestä. Me FSA:laiset hävisimme äänestyksen. FSA aikoi jatkaa rekisteröitymättömänä yhdistyksenä nimellisin jäsenmaksuin. Tässä yhteydessä todettiin maassamme jatkavan kiltatoimintaa kaksi kerhoa. Suomen 2cv kilta ry. ja em. FSA. Ajatuksena oli, että kiltamme nimeksi tulisi 2 cv kilta, mutta viranomaiset eivät antaneet lupaa yhdistykselle, jonka nimi alkaa numerolla ja siksi me olemme nykyään Suomen 2cv-kilta ry.


Vaikka kuuluinkin FSA:han olin myös kiinnostunut Killasta. Moni helsinkiläinen oli liittynyt Kiltaan, joten kaverit olivat siirtyneet eri leireihin. Eräässä vaiheessa minut valittiin FSA.n Fistulaattoriksi eli säheltäjäksi, jonka tehtäviin kuului jäsenlehti Sätkyn toimittaminen. Meitä oli onneksi useampi ihminen lehteä tekemässä ja lehti olikin melko hyvä vaikka sen itse sanonkin. Sitä tehtiin leikkaa ja liimaa -periaatteella.

Joku oli kuullut, että pystyin valmistamaan tarroja ja niin minulle lankesi ensimmäisen maailmankokouksen takaikkunatarrojen sekä kaksiväristen ja kahden kokoisten ykköstarrojen valmistus. Vaikka olinkin eri leirin mies, tämä apu kelpasi. Palkaksi luvattiin Pistohiekalta mökki tapahtuman ajaksi. Sehän sopi, sillä meille oli juuri syntynyt toinen lapsi. Lisäksi FSA halusi, että painaisin juhla-Sätkyn kannen. Koska en aina osaa olla vaatimaton, painoin kannen kiiltävälle paperille. Kuvassa oli sätkä ja kultainen Pegasus nousemassa sätkän konehuoneessa. Sain moitteita liian hienosta kannesta kerhojulkaisuun, mutta minä vain nauroin. Lehtiä jakelin osallistujille ja pääsin ihmisten kanssa juttelemaan.

Pistohiekan kokouksessa tutustuin mm. Teemu Eerolaan ja Rautasen Rauliin. Heidän kanssaan juteltiin melkein koko yö. Tulin siihen tulokseen, ettei tämä toinenkaan porukkaa aivan hirveän huonoa ole. En kuitenkaan siirtynyt Suomen 2 cv killan puolelle, vaan jatkoin edelleen FSA.ssa. Minua oli kritisoitu, kun minut oli nähty ”kaveeraamassa” Eerolan ja Rautasen kanssa. No se oli kuitenkin muiden päänsärky.

Pientä suunnan muutosta

Osallistuin seuraavana kesänä mm. Raumalaisten Pitsiralliin. Eräs vanhempi suurikokoinen kiltalainen tuli minua puolitosissaan uhkailemaan lapiolla ja tivaamaan mitä minä siellä tekisin. Elettiin vielä tällaista aikaa. Totesin tässä 2-cv killassa olevan mukavaa porukkaa ja päätin jäädä tapahtumaan. Päätin myös liittyä Suomen 2-cv kiltaan ja jossain vaiheessa anomukseni hyväksyttiin. Lopetin touhut FSA.n kanssa vaikkakin suurin osa kavereista säilyikin.

Repekka vm-70

Seuraavana keväänä lähdimme muutaman sätkän voimin kohti Tanskan Tornby Strandia, sillä siellä järjestettiin hyväksi mainittu Tornby träff. Paikalla oli suomalaisista mm. Teemu, V-P Rusanen, Parikan Jussi, Vilkin Osmo, Rosengårdin Petteri ja paljon porukkaa Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta. Oli siellä usein myös saksalaisia. Eihän heillä ollutkaan kovin pitkää matkaa tulla, eikä laivoja tarvittu, sillä Tornby sijaitsee Jyllanin pohjoiskärjessä. Siellä missä Pohjanmeri ja Atlantti yhtyvät. Siellä on makeat hiekkarannat. Pystyi ajamaan sätkällä toiset pyörät meressä ja toiset hiekalla. Välillä ylitettiin pieniä jokia ja matkaa saattoi jatkaa noin 40 km:n verran. Tornbyssä sijaitsi Köpmandin ruokakauppa, josta ostin aina mahtavaa paistettua maksapasteijaa mistä Suomessa oli tuskin kuultukaan. Köpmandeja taisi löytyä joka kylästä. Täällä tuli käytyä useampana keväänä.

Englanti

Toinen maailmankokous järjestettiin Tanskan Borrevejle centerissä Roskilden lähellä vuonna- 79. Joten ei muuta kuin lähdimme Jääskeläisen Pentin kanssa kohti Juuttien maata. Olin hankkinut Salmentakaa Itkosilta pakun korin. Sillä olisi hyvä tehdä retkeä kunhan sen ensiksi katsastaisi nelkun rungolle. Tieto lisää tuskaa ja jollei sitä tietoa ole, ei ole hirveän tuskainenkaan. Minulla oli ollut 71- mallisessa Repekassani korotettu takaosa pariovilla. Modifikaatio oli valmistettu polystyreeni muovista, ja alumiinista. Siinä oli puolirätti ja matkustamossa kapea etuikkuna. Se oli katsastettu ja tyypitetty, mutta siitä tuli kolmen hengen sätkä painonsa takia. Taisi olla 10 kg liian painava. Tämän hässäkän papereilla katsastin pakun korin nelkun rungolla. Läpi meni. Kevyet matkavarustelut ja ei muuta kuin kohti satamaa.

Jatkoimme normaalisti sitä yhtä ainoaa tietä, joka vie joutuin kohti pientä Danskojen maata. Roskildeen oli hyvät opasteet Köpiksen eteläpuolelta. Ohjelmaa oli paljon ja se oli hyvää ja mikä erikoista, alueelle oli kaivettu pieniä ojia, joissa oli pieniä grillejä ja näissä valmistimme ruokaamme. Lehmänsarvista joimme viiniä. Tuntui kuin sarviin olisi jäänyt jotain sellaista mitä siellä normaalisti elävässä lehmässä kuuluukin olla, mutta ei viinituopissa. Kävimme mm. Oldtidsbyenissä katsomassa sitä miten Tanskassa elettiin kauan kauan sitten. Porukka taisi nykyäänkin asua siellä koko kesän. He tekivät siellä ruokaa, valmistivat kankaita ja muita puhdetöitä vanhaan tapaan. Roskildessä kävimme myös Viikinkimuseossa. Tosi mielenkiintoinen paikka. Viikinkilaivoja, tarve-esineitä ja aseita. Siellä oli suuria karttoja viikinkien retkistä. Ovat he kerinneet laajalle alueelle. Ja varsinkin kun ottaa huomioon, että veneet olivat avonaisia ja niissä on täytynyt olla tosi kylmä.

Kaiken ohjelman lisäksi päivisin oli kirpputori, jonne olin painanut tarroja. Olin kotona kertonut, että mikäli myyn tarroja yli 500 mk:n edestä lähdemme Bitterin Hessun ja Hykkyrän Hessun sekä Vilkin Osmon kanssa kohti Isoa Britanniaa.

Muu porukka lähti päivää aiemmin reissuun, mutta lupasimme olla Calaisissa parin päivän päästä klo 19. Sellaista oli matkan teko siihen aikaan. Ei puhelimia, ei navigaattoria vain ihmiset täynnä luottoa ja tarmoa. Lähdimme isommalla porukalla kohti Saksan maata. Yövyimme jossain Hampurin lähistöllä ja aamiaisen jälkeen jätimme porukalle jäähyväiset ja lähdimme ajelemaan kohti Franskojen maata. Muut olivat päättäneet matkailla kohti Pariisia.

Oostenden rantakaupungissa jäimme hiukan jumiin, kun emme aavistaneet, että kaikki länsi- eurooppalaiset olivat kokoontuneet näille samoille rannoille meidän kanssamme. Myöhästyimme tunnin tapaamisestamme, mutta pojat makailivat rauhallisesti rantavalleilla meitä odottelemassa. Olimme päättäneet ottaa viiden päivän retken Englannissa, sillä sellainen retki olisi kaikkein edullisin. Ehtisimme sinä aikana nähdä aivan riittävästi väärän puoleista liikennettä ja brittien konstailua.

Laivaan pääsimme vaivatta ja vartin kuluttua alkoi aivan mahtava myrsky, joka keinutti laivaa oikein kunnolla. Englannin kanaali on usein melko myrskyinen, sillä siellä yhdistyy Pohjanmeri ja Atlantti. He jotka eivät oksentaneet, söivät fish and chipsejä. Outoa porukkaa nuo englantilaiset. Aina samoilla ruuilla. Ja jälkiruokana tutisevat puddingit ja ”a nice cup of tea” lämpöisellä maidolla terästettynä. Päästyämme rantaan, jouduimme tulliin ja täyttämään maahantuloviisumia. Kehitimme itsellemme sopivat ammatit siihen kohtaan, jossa sitä kysyttiin. Omaani laitoin syvänmerensukeltaja eli deep water diver ja läpi meni. Tullista päästyämme oli jo sen verran hämärää, että päätimme etsiä itsellemme yöpymispaikan ja se löytyikin kämppärin muodossa läheltä Doverin satamaa. Nimeltään se oli Martin Mills.

Seuraavana aamuna päätimme lähteä Lontooseen. Sehän oli melkoisen lähellä. Viitassa luki 73, mutta jonkin aikaa ajettuamme väärää puolta, totesimme näitten saarelaisten käyttävän jotain ihan toista mittayksikköä eli mailia. Joten emme olleetkaan tunnissa Lontoossa kuten aluksi epäilimme.

Kiertelimme aikamme Lontoota ja koska oli kuuma ilma, otimme Hessun sätkästä takaluukun pois ja Hykkyrä sekä Pena istuivat siellä kuten Mummo Ankan autossa. Omani olin jättänyt Waterloon Underground aseman parkkipaikalle. Lontoo on täynnä yksisuuntaisia katuja, joten paras olisi ostaa ns. taxikartta, jossa on eri suuntiin menevät yksisuuntaiset kadut merkitty värein ilmansuuntien mukaan. Emme tällöin sitä vielä ostaneet. Myöhemmin kyllä. Näistä yksisuuntaisista kaduista johtuen jouduimme massiiviseen valaiden puolesta -mielenosoitukseen. Siellä sitten jurrasimme sätkällä massan sisällä ja huutelimme avoimen katon kautta muiden mukana ”Save the whales”. Pelastakaa valaat.


Aikanaan lähdimme jälleen kohti kämppäriä ja Doveria. Riehakkaan englantilaisen yön jälkeen siirryimme jälleen aamulla kohti Lontoota ja saimme kyytiimme Australialaisen liftarin. Toimimme hänelle oppaana ja hän toimi meille tulkkina. Jokaisella oli oma tehtävänsä. Kesken matkaa Hessun sätkä alkoi hyytyä ja hän päätteli, ettei peli saanut bensaa. Työkalut esille ja bensapumpun bakeliittitiivisteen pinnasta hiottiin alle milli pois asfalttia vasten. Hitchickeri syöksyi välittömästi sätkästä hakemaan kameraansa, sillä tämä kenttähuolto yllätti hänet täysin. Muutaman tunnin ajettuamme, jätimme aussille hyvästit ja ajoimme Colchesteriin kämppärille.

Lihakaupassa Hessut menivät ostamaan siivutettua kinkkua. Mittayksiköt oli pojilla yhtälailla hukassa kuin lihakauppiaallakin. Ei edes lihakauppiaan pienestä kultaisesta kirjasta löytynyt oikeita mittayksikköjä suhteessa meikäläisiin. Puolen kilon kohdalla pojat huusivat yhdessä stop, stop. Taisi olla paunan satsi voileivän päälle, mutta hyväähän sitä oli natustella piknikillä. Colchesterissa vietetyn yön jälkeen lähdimme tekemään laajaa kiertoliikettä kohti lounasta siten, ettei meidän tarvinnut käydä Lontoossa.

Olimme uutisista kuulleet, että jenkkien Skylab avaruusromu olisi putoamassa Englantiin. Katselimme aina välillä sivusilmin yläilmoja, mutta mitään ei pudonnut päähämme.

Oxfordin ja Winchesterin kautta päädyimme rantakaupunki Brightoniin. Ranta oli täynnä Pierejä eli isoja laitureita, joissa oli kaikenlaista turistirysää. Peliautomaatteja kaikissa muodoissaan. Lisäksi siellä oli kahviloita ja tahoja jotka halusivat rahamme omiin taskuihinsa.

Hastingsissa minun pakusta alkoi kuulua outoa narinaa koneesta. Hessu epäili, että tuulettajan hihna pitää elämää. Hessu kaatoi Coca-colaa hihnalle, jotta se lakkaisi luistamasta. Ei auttanut. Itse epäilin äänen tulevan sylinteristä tai kannesta. Aamulla Hessu hinasi pakun kämppärin portista ennen sen avautumista, joten yö oli varsin edullinen. Ensimmäisellä levähdyspaikalla veivasimme konetta niin, että kuulimme äänen tulevan vasemmasta kannesta. Ei muuta kuin lokasuoja pois ja ajallaan kansi oli kädessämme. Kannet olivat ennen reissua olleet koneistamossa ja nyt pakoventtiiliä ahdisti. Minuakin hiukan. Miehissä saimme venttiilin pois kolostaan ja hienolla hiontapaperilla saimme venttiilin liikkumaan jälleen jouheasti. Paikalle kurvaili paikallinen lordi Dyanella ja hän kertoili, että Hastingsissa olisi Citroen-korjaamo. Kerroimme korjaavamme vian itse. Sitten hän sanoi, että sieltä voisi saada osia. Kerroimme hänelle kiitellen, että teemme ne itse jos on tarpeen. Hän jätti meille vielä ystävällisesti korjaamon kortin ja pudisteli päätään epäuskoisesti poistuessaan rikospaikalta.

Emme olleet vielä kauaakaan ajaneet kun tuli tietyöalue sillä seurauksella, että Oski, joka ajoi viimeisenä, osui pakuni perään. Oli keskittynyt LA-puhelimeensa. Nykyään tällaista saattaa tapahtua navigaattoria tai puhelinta räplätessä. Pakuuni tuli pieniä peltikolhuja, mutta Oskin peliin oli tullut nokkapeltivaurio ja ropelli oli hajonnut pirstaleiksi. Jaguarin omistajan autotallin edessä teimme kevyen huollon jaggen omistajan suostumuksella. Otimme nokkapellin maahan ja Hessu muotoili pellin pikku jaloillaan. Kyllä herttua ihmetteli. Minulla oli sähköinen puhallin, jonka suuntasimme öljynjäähdyttimeen. LA-puhelimella varmistimme aina välillä, etteivät öljyt käyneet liian kuumina. Ja kyllä ne kävivätkin, sillä olimme nousemassa kohti Doverin kalkkikivi kallioita. Oski ajoi alamäet vapaalla, joten lämmöt taas laskivat. Aikanaan olimme jälleen Doverin satamassa ja irroitimme mustat kolmiotarrat valonheittimistämme. Tarrojen tarkoitus oli estää väärää puolta liikkuvien natiivien häikäistymistä. Sätkän valoista tuskin oli suurempaa häikäisyvaaraa. Laivamatkallamme nautimme lounasta vaikkakaan emme Fish and Chipsejä.

Calaisissa oli hieman vaikeaa pysyä oikealla puolella, mutta Pariisia kohden ajaessamme alkoi olla jo helppo samaistua ranskalaisten tapaan ajaa, kuin aivan normaalit ihmiset. Calaisin ulkopuolella etsiydyimme pikkukylään, josta löysimme Citroen-huollon. Menimme Oskin kanssa myymälään ja sanoin: Bonjour, onko teillä propelleita. Koska myyjä ei halunnut ymmärtää minua, otin pikkuista myyjää ranteesta ja retuutin hänet pihalle Oskin sätkän luo ja näytin puuttuvaa osaa. Lisäksi vilkun lasi oli vaurioitunut, joten nyt meillä oli varaosat ja liikkeen pihalla suoritimme huoltotoimet. Kävimme lisäksi vaihtamassa Suomen sata markkaisia frangeiksi. Kyllä meidän rahaa ihmeteltiin erilaisilla vertailutaulukoilla. Lopulta löytyi kuva Suomen rahoista ja saimme vaihdon tehtyä. Euroshekitkin olivat käyttökelpoista valuuttaa siihen aikaan, mutta ei siitä sen enempää.

Porukka, josta olimme eronneet Hampurissa oli ollut muutaman päivän Pariisissa. Tiesimme, että kämppärin nimi olisi Maisons-Laffitte. No helppoa kait sellainen kämppäri on löytää Pariisin kokoisesta paikasta, jossa en ennen ollut edes vieraillut. Hessu tiesi rekkakuskin ominaisuudella suunnilleen suunnan, jolla kämppäri sijaitsisi. Lopulta löysimme pariisilaistuneet ystävämme.

Siellä oli ainakin Lähteenmäet ja Ylikojolat Helsingin suunnalta. Jossain vaiheessa kävimme porukalla tutustumassa ranskalaiseen ravintolatarjontaan.

Ravintolan, jonka löysimme oli nimeltään Praga. Tarjoilijat venäläisiä, ruoka saslikkia ja olut Tuborgia. Tosi pariisilainen ensi kokemus. Olimme Pariisissa pari päivää ja kävimme katsomassa kaikkia nähtävyyksiä, joita monet muutkin turistit käyvät katsomassa. Nautimme patongeista ja punaviinistä ja olo oli niin kovin mannermainen.

Jälleen erosimme muista suomalaisista ja päätimme paluumatkalla käydä ensimmäisen kerran Hollantilaisessa pikkukylässä nimeltään t´Waar. Siellä sijaitsi sätkäromis ”Het Leilike Eende” eli Onnellinen Ankka. Ostimme hieman varaosia kotiin viemisiksi, lisäksi ostin paremmat jousipöntöt pakuuni. Jossain Saksassa Autobahnin levähdyspaikalla eli Rastplatsilla aloimme jousipönttöjen vaihdon Hessun kanssa. Koska sopivaa tunkkia ei ollut, saimme Hessun laverista metrisen kakkos-kakkosen. Nostimme miehissä pakun kyljen ilmaan ja poistimme vanhat jousipöntöt, kun sillä aikaa pienempi Hessu ja Pentti keittivät minestronekeittoa koko porukalle. Kun keitto oli valmista, oli jousipöntötkin vaihdettu. Nostimme pöntöt roskikseen, sillä rastplazilla luki: ”Bitte Sauberhalten”, eli pidä paikka puhtaana.

Ruotsin laivalla, meillä oli Hessun kanssa seisovassa pöydässä syöntikilpailu. Aina välillä kyselimme toisiltamme, että vieläkö ruoka maittaa. Kummallekin maistui. Sitten olimme jälkiruuassa ja noin viidennen viinirypäleen kohdalla tulimme siihen tulokseen, että kisa päättyi ratkaisemattomaan.

Rajatreffiä jälleen


Taisi olla 80-luvun alkua kun Helsingörin lähellä järjestettiin Rajatreffi, jonne piti ehdottomasti päästä. Ainoa ongelma oli se, että oli laivalakko ja Turusta lähti laiva vain joka toinen päivä. No me lähdimme hyvissä ajoin kohti Turkua 60-mallisella keltaisella sätkällämme. Meitä oli kaksi aikuista ja kolme lasta. Olin laskenut, että 70 km:n keskinopeudella ehtisimme hyvin laivaan. Noin tunnin ajettuamme alkoi peli hyytyä. Ihmettelin kovasti mistä johtui, ettei kone kestänyt kaasua. Oli toukokuuta ja muutama aste lämmintä, mutta kosteaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kaasari jäätää. Pysähdyin ja otin lattiamaton ja laitoin sen nokkapellille, jotta kaasariin ei menisi kylmää ilmaa. Temppu auttoi ja olimme satamassa kun laivan köysiä irrotettiin. Pääsimme sisään laivaan, mutta minua nuhdeltiin, että pitäisi lähteä ajoissa liikkeelle. Kerroin, että ette usko miten aikaisin lähdimme, mutta kun peli ei kulje, niin se ei kulje.

Yövyimme jälleen Boxholmissa entisen työtoverimme luona, sillä tänne on Tukholmasta aina sen samat 270 km ja ex naistyötoverini, joka oli Latviasta kotoisin teki maailman parhaita lihapullia. Isomäen Jukkakin on häntä käynyt tapaamassa jollain myöhäisemmällä retkellämme ja hänellä oli aivan sama näkemys.

Aamiaisen jälkeen lähdimme puksuttelemaan kohti etelää ja Köpiksessä yövyimme silloisen Tanskan Citroenistien puheenjohtajan Claus Jakobssenin ja vaimonsa Ullan luona. Tanskalaislapsille annettiin kouluun lounaaksi ainakin silloin ohuita toukoleivänsiivuja, jonka päälle tuli ohut suklaalevy. Lapsemme olivat vakuuttuneita siitä, että se on oikeanlaista ruokaa ja olihan ohutta leivän päällyssuklaata hankittava kotiinkin vietäväksi.

Silloin Killan Oltermannina toimi Niemisen Jaakko Riihimäeltä, joka oli päättänyt tulla myös Rajatreffiin. En tiennyt, että Jakobssenin Ulla oli luvannut meille parvekelaatikossa olevan Peikonlehden. En tiennyt kasvista mitään ennen kuin se löytyi takapenkiltä, jonne mielestäni ei muuta mahtunutkaan. Lopulta meidän porukka lähti Kastruppiin Oltermannia vastaa. Hän oli varustautunut rinkalla ja voin taata, että vanhussätkä oli täynnä, kun saavuimme Hornbäckiin Helsingörin lähelle. Paikalla ollut porukka luuli, että me kolme aikuista ja kolme lasta kera Peikonlehden ja matkatavaroinemme olimme tulleet Suomesta asti. Päätimme pitää heidät siinä luulossa. Olisi ollut mukavaa, jos sätkässä olisi ollut peppureppu.

Kaverit

Minulla on ollut ja on nykyäänkin paljon kavereita. Minulla on kavereita niin koti- kuin ulkomaillakin. Yksi kavereista, jonka kanssa tuli paljon reissattua ja oltua tekemisissä oli Niemisen Masa. Tutustuin häneen jo vuonna 1974. Hänen kanssaan tein ensimmäisen Belgiaan suuntautuneen varaosa ja sätkänhankintaretken vuonna 1994. Kohteemme oli kaverimme Andrén ja Jacquelinen koti Belgian Merelbekessä. Täältä toimme vuosien saatossa jokusen sätkän varaosiksi. Varaosiakin tuli hankittua paljon varsinkin Masan Sitikkapajan tarpeisiin. Useana vuonna teimme kaksikin retkeä Belgiaan. Yksi Citromobilen aikaan ja toinen myöhään syksyllä. Pari kertaa kävimme Spassakin katsomassa sätkien 24 h.n ajoa. Jokaiselle retkelle suunnittelin jotain oheisohjelmaa paluumatkalle. Kävimme mm. isossa hai akvaariossa pohjois Saksassa, taidemaalari Peter Rubensin Rubens huisissa Atwerpenissä. Roskildessä kävimme kerran Viikinkimuseossa ja Ruotsissa kävimme Tåkern järven lintutornissa katsastamassa kaulushaikaraa. Lisäksi Grennassa kävimme katsomassa insinööri Andrén retkikunnan tuhoutumisesta kertovaa näyttelyä. Siellä on paljon heidän käyttämiään esineitä. Kuumailmapallo, reet ja veneet, joita heillä oli mukanaan yhdessä ainoassa ilmpallossa. Tämä epäonninen retkikunta tuhoutui vuonna 1897. Heidän jäännökset löytyivät vasta 1930 -luvulla.

Monessa muussakin paikassa tuli vuosien saatossa käytyä. Saatoimme käyskennellä Belgialaisissa ja Saksalaisissa metsissä etsimässä kasveja puutarhoihimme, vaikka se oli tietenkin kiellettyä. Ei se etsiminen, mutta se tänne tuonti. Eikä ne kasvit oikein kasvaneetkaan täällä pohjolassa. Ainoastaan belgialainen Karhunlaukka on kasvanut puutarhassamme ja tuottaa valkosipulin makuisia lehtiä. Se on tosi hyvää.

Masa oli auttavainen kaveri ja piti mm. minun Dyanea hyvässä kunnossa. Dyanea hitsattiin ja maalattiin ja Dyanella veimme kerran Auto- Artikkelista 270 kg käytettyjä kampiakseleita uudelleen koneistettavaksi Rotterdamiin. Matkalle sattui paljon kommelluksia. Ei se, että kuljettaa rautaromua toisten puolesta riittänyt, vaan matkalla hajosi apparin kanteen menevä öljyputki ja laturi paloi liekeissä jossain Skoonen korkeudella. Öljyä meni noin 4 l/100 km. Onneksi löysimme Helsingborgista Bilteman, josta ostimme halvoista halvinta moottoriöljyä ja sitä laitoimme koneeseen säännöllisin väliajoin. Meille lähetettiin Helsingistä lentokoneella öljyputki Kastrupin lentoasemalle Vierimaan Joken toimesta. Rahti maksoi 500 FIM. Kyllä tällainen kouraisee matkabudjettia. Öljyputki vaihdettiin jollain metsäisellä parkkipaikalla Köpiksen lähellä. Onneksi meillä oli varalta muutama 70 x 100 cm:n pahvi ja rättejä korjaustöitä varten, jotta emme olisi sotkeneet luontoa.

Aikanaan putki tuli vaihdettua, mutta koska oli perjantai, emme ehtineet Rotterdamiin ajallaan, joten jatkoimme Belgiaan ja emme voineet ostaa Belgialaista herkkuolutta kovinkaan paljoa, koska niitä perhanan kampiakselinromuja oli niin paljon. Lopulta Rotterdamissa käynnin jälkeen saatoimme hankkia hollantilaisia ja saksalaisia juomia lohdutukseksi.

Viimeisen yhteisen retkemme teimme marraskuussa 2004 omistamallani BX vanilla. Masa oli jo erittäin sairas ja yhteistä lähtöämme puntaroitiin perhepiirissä, mutta Masa halusi lähteä tervehtimään Andréta ja Jacquelinia. Näinpä lähdimme ajelemaan Ruotsin kautta kohti etelää. Olimme sopineet, että jos vähänkin siltä tuntuu että pitää pysähtyä, niin minä pysähdyn. Näitä pysähdyksiä ei sitten tullut Masan toimesta, vaan siitä, että Bx:n vesipumppu ei suostunut pitämään kaikkia koneen jäähdytysvesiä sisällään. Vettä joutui lisäämään noin 100 km:n välein.


Saksaan päästyämme soitimme Belgiaan Frans van Rielille ja kerroimme ongelmistani. Hän lupasi, että jos ehdimme heidän korjaamolleen perjantain aikana, he ottavat auton korjattavakseen. Hän lupasi meille tilapäisauton. Ja me saimme tilapäisauton. Se oli pienimmällä mahdollisella koneella varustettu Citroen AX. Kaikki muuten hyvin, mutta eihän sellaisella mitään olutta tuoda, jos on kahden miehen matkatavarat mukanaan. Huonoimpana puolena autossa oli oikeanpuoleisen peilin puuttuminen. Ja se on paha esim. Antwerpenin aamu- ja iltaruuhkissa. Takaikkuna piti pitää esteettömänä, jotta pystyi suorittamaan mahdolliset kaistanvaihdot. Seuraavana maanantaina ajoimme huollosta hakemaan BX.n ja jatkoimme matkaamme kohti pohjoista. Tulimme siihen tulokseen, että ajamme Ruotsin kautta takaisin Travemude- Helsingin sijasta. Kävimme tapaamassa Carina ja Kenneth Alexanderssonia Göteborgin lähellä Vårbergassa. Siellä oli muitakin tuttuja ruotsalaisia paikalla. Istuimme iltaa ja pelasimme bildoktor peliä, jossa oikea vastaus oli useimmiten Volvo tai Saab, paitsi minun vastatessa oikea vastaus oli Fiat.

Heinäkuussa 2005 kävin tervehtimässä Masaa Peijaksen sairaalassa ennen Skotlannin maailmankokoukseen lähtöäni. Kumpikin aavisti tapaamisemme viimeiseksi.

Nyytistoimittajaksi

Syksyllä 1980 Oltermanni Onni Rautiainen kyseli, että olisinko kiinnostunut toimittamaan Nyytislehteä. En luvannut heti, mutta sitten tuli kutsu Raadin kokoukseen, jossa raatilaiset olivat yhtä mieltä, että tuosta tyypistä tehdään ottopoika. No eihän siinä auttanut muuta kuin odotella syyskokousta, jossa asia julkistettiin. Nyytisiä tuli tehtyä pienen toimituksen kanssa. Viimeinen ilta ennen painoon lähettämistä oli aina hektinen. Tahtoi mennä aamuyön tunneille. Aina oli sivuja liikaa tai liian vähän. Lehti oli silloin kahdeksalla sivulla jaollinen. Koneena oli vain IBM.n pallokone, jossa oli yksi fontti. Otsakkeet tehtiin Letrasetin irtokirjaimilla. Sellaisilla, joita hangattiin otsikon kohtaan kirjain kerrallaan. Aakkoset olivat arkissa kiinni siten, että kiinnittyvä teksti oli hieman tahmea, jotta se jäi paperiarkkiin kiinni. Arkit tahtoivat tulla tiensä päähän, vaikka suomalaissa arkeissa oli K-kirjaimia riittävästi. N- ja O-kirjaimet loppuivat, jotta uusia arkkeja piti hankkia jatkuvasti lisää. Eivätkä ne olleet lainkaan halpoja. Tätä leikkaa ja liimaa show’ta taisi kestää kaksi kautta. Apunani oli oman toimituksen lisäksi Närväsen ja Lahtisen pariskunnat Helsingin alueelta.

Nyytisten lukijamatka Belgian maailmankokoukseen kesällä 1981

Koska olin käynyt Englannissa pari vuotta aiemmin, ajattelin järjestää retkueen Belgiaan Skotlannin kautta. Pidimme retkipalaverin Ylikojoloiden koululla Vantaalla, jossa kävimme läpi tulevan retkemme kohteita. Meillä oli kahvi- ja mehutarjoilut kera keksien. Jaoimme erilaisia esitteitä, jotka olin hankkinut matkatoimisto Areasta. Keskustelimme tulevasta matkastamme ja sen mahdollisista haasteista. Meitä oli 17 sätkäkuntaa, eli melkoinen joukkio. Jokaisen sätkän ovessa oli isohko pyöreä tarra, joka kertoisi retkestämme. En luettele osallistujia, sillä heitä oli paljon ja tuskin kaikkia edes muistaisinkaan. Minulla oli kartturina Dahlbergin Toto ja hänellä oli mukanaan 10-vuotias tyttärensä Jonna.

Ajoimme Göteborgiin pienissä ryhmissä ja jäimme kämppärille yöksi. Aamulla aikaisin lähdimme Ylikojolan Antin kanssa tutustuman reittiimme kämppäriltä satamaan, jotta emme eksyilisi sitten myöhemmin isolla joukolla. Laiva, jolla matkustimme kohti Newcastlea oli vanha suomalainen Wellamo. Laivamatkalla tutustuin ruotsalaiseen mieheen, jota nimitin munapääksi. Hänellä oli munanmallinen pää ilman hiuksia. Joimme hänen kanssaan olutta ja keskustelimme skottien kansallisrunoilijasta Burnsista, josta en tiennyt silloin enempää kuin nytkään, mutta hän oli innokas tarjoamaan olutta.

Newcastlen satamassa järjestäydyimme jonoon. Jokainen tiesi, että ensimmäinen kohteemme olisi Hadrianuksen vallit Skotlannin rajalla ja satamasta lähdin vetämään porukkaa, kunnes jonkin ajan kuluttua piti maksaa tunnelimaksu ja tunnelin päässä oli liikenneympyrä, jossa porukka hajaantui varmaan ainakin neljään eri suuntaan. Kesti oman aikansa ennen kuin sätkät olivat jälleen sopuisasti jonossa.

Tutustuimme valleihin ja ihmettelimme kuinka paljon kiviä on täytynyt kerätä näihin valleihin. Tosin paljon niistä kivistä oli sittemmin siirtynyt paikallisiin taloihin ja lammasaitauksiin. Kävimme Invernessissä saakka, joka on pohjoista Skotlantia. Silloin piti muistaa, että Englannin rahaa karsastettiin Skotlannissa. Eli Skotlannin puntaa piti vaihtaa tarvittava määrä.

Invernessistä kiersimme Loch Ness järven, mutta hirviötä emme juuri tällä kertaa nähneet. Rannat olivat täynnään ”Nessie” matkamuistomyymälöitä ja museoita.

Fort Augustuksessa parkkipaikalla seisoi kansallispukuinen skotti soittamassa säkkipilliä. Oli hieno tunnelma, kun Loch Nessin etelälaidalla keskellä erämaata yhtäkkiä tällainen näky osui eteemme. Soittajalla oli tietty skottimusiikki kasetteja myynnissä. Pakkohan joku oli ostaa.

Jatkoimme Dumfriesiin, jossa oli 5:n tähden kämppäri. Vilkasliikenteinen valtatie, junarata, lentokenttä ja kalkkia pöllyttävä betonitehdas olivat lähellä ja laitumella hevoset haisivat ja piereskelivät. Taisivat hevoset saada aamuisin papuaamiaisen. Jatkoimme seuraavana aamuna järvialueelle Windermeren kaupunkiin.

Näimme kaupungissa käydessämme, että illalla näytettäisiin Bond rainaa. Filmin nimi oli ”For your eyes only”.

Illalla me innostuneimmat ja ilman lapsia reissussa olleet, olimme hyvissä ajoin teatterin edessä. Elokuvateatterin edessä portsari säännösteli sisääntulijoita. Onneksi me kaikki sätkällä liikkuneet pääsimme teatteriin. Leffassa sai tupakoida. Mainokset olivat pitkät ja sinä aikana tuli vanhempi lady tarjottimin ja olkapää lamppuineen myymään makeisia. Hän sanoi vain ”please” ja hänet ympäröi suuri joukko makeanhimoisia brittejä. Elokuvassa oli jänniä takaa ajo kohtauksia ja yleisö taputti, nauroi ja buuasi tarpeen mukaan. Kyllä tällaisesta joukosta kehkeytyy vaikka jalkapallohuligaaneja. Näytti sätkällä pärjättävän kansainvälisiä rikollisia vastaan ihan hyvin.

Saimme pimenevän kaupungin kujilla aplodit kun jonossa palasimme kohti kämppäriä. Kävimme kämppärin pubissa iltaoluella, jos toisellakin. Illan vanhetessa pubin isäntä ja koiransa sammuivat pöydän alle. Emäntä kertoi, että pubi pitää sulkea klo 23, mutta jos haluatte ottaa olutta mukaamme, hän laittaa sitä kegeihin, jotka olivat noin 2,5 litran vetoisia pyöreitä muovikanistereita. Ruskeita väriltään. Suostuimmehan me tähän. Ihan vain värin vuoksi.


Jatkoimme matkaamme kohti kansainvälistä 2cv-meettinkiä. Se sijaitsi lähellä Chelmsfordin kaupunkia. Siellä sijaitsi kukkuloiden juurella vanha jo 1700 luvulla perustettu Green Manin pubi, jossa oli kuulemma noin 700 erilaista olutmerkkiä myynnissä. Parhaimmaksi osoittautui Bishops Ale, eikä sekään kummoista ollut. Vietimme täällä rentoa aikaa. Kiipesimme muun muuassa läheisen vuoren huipulle, joka jälkeenpäin osoittautui peräti 800 jalkaa korkeaksi. Pieni mäki siis meidän mitoillamme. Laskimme sadeasuilla persmäkeä. Märkä ruohikko oli liukasta ja kun matkalla oli tuoretta lampaan sitä itteään ja etanoita, niin vauhti oli melkoista. Täällä oli paljon porukkaa tarkoituksenaan tulla Belgian maailmankokoukseen. Täällä tutustuin Reg Myhilliin, vanhaan englantilaiseen herrasmieheen, joka oli suuri Suomen ystävä. Pari kertaa jälkeenpäin yövyimme hänen luonaan ja hän yöpyi meillä.

Pikkuhiljaa siirryimme Lontooseen, mutta minä halusin sieltä pian pois, sillä kadut olivat jo viitoitettu ja merkitty sinisin maalilinjoin. Oli alkamassa Dianan ja hevosnaaman häät. Moni muukin lähti kanssani kohti Doveria. Halvin laivamatka oli, jos lähti aamulla klo kahdelta. Raha ratkaisi ja meitä oli monta väsynyttä suomalaista laivalla. Olimme saaneet mukaamme englantilaisen John Colleyn, joka muutaman vuoden päästä osallistuisi ensimmäiselle Raid Laponielle. John ajoi yksin ja oli yhtä väsynyt kuin me. Hän ajoi edellämme ja jouduin vähän väliä tööttäämään, että hän pysyisi moottoritiellä oikealla reunalla. Minulla oli kaksi A4 arkkia ranskan sanontoja ja eräässä vaiheessa, kun olin oikein väsynyt ja pidin sivuikkunaa auki, paperit lensivät Pariisiin johtavalla moottoritiellä pitkin asfalttia. Epäilin hetken, että hukkasin orastavan ranskankielen taitoni, mutta löysin ne puuttuvat kaksi paperiarkkia ja jatkoin opiskelua. Matkakumppanini olivat täydessä unessa.

Olimme aamulla aikaisin Bois de Boulognen kämppärin portilla. Näin tanskalaisen kaverini Claus Jakobssenin ja sain aidan takaa hänen kanssaan juteltua. Pitkään odoteltuamme pääsimme sisälle ja Velo Solex -ukkeli johdatteli meidät paikallemme. Mantu, johon teltta piti pystyttää oli kivikovaa savea, mutta telttakepit saimme lopulta kuitenkin maahan. Clausin kanssa lähdimme aamupäivällä Quai André Citroënille, Citroënin PR-osastolla käymään, josta saimme broshyyreitä ja pari 2cv kirjaa. Palattuamme, väsyneet matkakumppanini heräilivät pitkän yön rasituksista. Päätimme kävellä Metroon ja kiertelemään Pariisin katuja. Ylikojolan Antin kanssa kävimme Magasin tavaratalosta ostamassa filmiä. Hän ihmetteli, ettei ollut kuullutkaan minun osaavan ranskaa. En halunnut kertoa, että ranskankielen taito oli loppua ennen kuin ehti alkaakaan Pariisiin johtavalla moottoritiellä. Nyttemmin olen jälleen liki nollatilanteessa kielen suhteen. Vierailimme Louvressa, Eiffeltornissa ja monessa turistien suosimassa kohteessa. Nykyään vielä marraskuussakin Eiffeltornin jonot ovat väsyttävän pitkiä. On tullut uusina kävijöinä venäläiset ja aasialaiset matkailijat. Ennen Eiffeliin pääsi liki jonottamatta.

Illalla kävimme Clausin kanssa kämppärin respassa kysymässä, että saammeko kuuluttaa suomalaisia paikalle, sillä oli tarkoituksenamme järjestää Pellervo Niemelän 50-vuotisjuhlat. Sovittiin, että voin kuuluttaa, jos ennen suomenkielistä osuutta sanon 2 kertaa ”attention, attention”. Oli juhlallisuuksien aika ja ehdimme juuri luovuttaa Pellelle Turun jaoksen lahjoittaman taulun, kun santarmit tulivat ja käskivät meidän hajaantua. Claus yritti ranskankielen taitoisena selittää sitä, mistä oli kysymys. Ei auttanut. Oli pakko mennä teltoille nauttimaan kansalaisoikeudestaan kavereiden kanssa.


Parin päivän päästä lähdimme jatkamaan matkaamme kohti Belgiaa ja Zedelgemiä. Perjantaina ranskalaisilla alkoi kesäloma ja me olimme samassa sumassa moottoritiellä. Välillä seistiin ulkona ja keitettiin kahvia Trangia nokkapellillä ja kohta jälleen jono siirtyi pienen matkan eteenpäin. Illalla olimme maailmankokous paikkakunnalla. Löydettyämme telttapaikan, potkiskelimme kuivaa lehmänlantaa hieman sivummalle, jotta saisimme telttamme haisemattomalle maaperälle. Teltan pystytyksen jälkeen siirryimme tapahtumatelttaan, jossa pääsimme nauttimaan paikallisesta Maes pilsistä ja tiputanssista, joka oli juuri tullut muotiin. Minä en niin tanssista perustanut. Minä vain nautin.

Eräänä päivänä lähdimme pienellä joukolla Freddy van Wonterghemin opastuksella Oostendeen uimaan. Uinnin jälkeen pysähdyimme syömään ja maistelemaan lasillisen mahtavaa luostariolutta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin nauttimaan kunnon luostarioluesta ja oli se taivaallista ja se maistuu edelleenkin, kun sitä on tarjolla ja onhan sitä nytkin kellarissa jokunen pullo.


Portugalin maailmankokous 1987

Tänne lähtöä mietin kauan, sillä matka oli pitkä ja meillä oli 4 lasta. Vaati jo jonkinlaista mielikuvitusta, jotta matka onnistuisi. Toisaalta olin saanut edellisvuonna tehtäväkseni kerätä rahaa englantilaisille, sillä he olivat hankkineet valkoisen sätkän Citroënin tehtaalle luovutettavaksi. Tarkoituksena oli muistuttaa tehdasta siitä, ettei sätkän valmistusta pidä lopettaa, sillä senkaltaisia viestejä oli tullut maailmalta. Paavolan Masa oli tehnyt puisen laatikon, jonne rahat kerättiin. Laatikko aukesi, kun oikeita rimoja aukaisi oikeassa järjestyksessä. Ei aivan helppoa ratkaista ihan kylmiltään.

Lopulta päätimme lähteä matkalle. Puuseppä Harri Innanen rakensi sätkääni punaisen puisen kattolaatikon, jonne saisimme kaikki yöpymistarvikkeet. Matkasimme eteläsatamasta M/S Pomeranialla. Meitä oli aikamoinen kööri kiltalaisia laivalla. Yritin maistella puolalaista Zywiekin olutta. Se oli aivan kauheaa. Maistelin mieluimmin Karjalaa eikä sekään kummoiselta maistunut. Nykyisin Zywiek on aivan kelpo ja herkullinen olut.

Olimme ostaneet tyttärellemme Annalle polkupyörän puolalaiselta rouvalta, joka asui Helsingissä. Sovimme vievämme polkupyörän hinnalla kahvia hänen sisarelleen Slupskiin pohjois-Puolaan. Kahvin tuli olla tukkupakkauksissa olevaa suodatinkahvia. Gdanskiin saavuttuamme saimme seistä kauan ennen kuin passimme ja viisumimme oli tarkastettu. Odotellessamme ostimme lapsille juustosämpylät. Anna alkoi itkeä, sillä hänen sämpylänsä kuhisi muurahaisia. Lähdimme johtamaan osaa porukkaa Slupskia kohden. Matkaa kertyi noin 150 km. Puolan rannikko on hidasta ajettavaa, mutta Slupskiin päästyämme löysimme Kopernikus-kadun ja saatoimme viedä kahvit sisälle. Meille tarjottiin kahvia ja mansikkakakkua. Olimme liikkeellä neljällä sätkällä joten kahvia meillä oli.

Yhtäkkiä muistin, ettei meillä ole ostettuja bensakuponkeja ja bensaa oli jäljellä vain noin 100 km:n ajoa varten. Ajoin huoltoasemalle ja viittoilin, ettei minulla ollut Orbiksen matkatoimiston pakollisia kuponkeja. Mies näytti, ettei ilman kuponkia saa hankittua bensaa. Otin paketillisen Juhlamokkaa käteeni ja kuinka ollakaan, sillä sain tankin täyteen ja vielä iloisen tervehdyksen hyvästiksi. Yövyimme kämppärillä rajakaupunki Szczesinissä.

Derkkulaan

Aamulla siirryimme DDR.n puolelle. Oli melkoisen jännittävä tilanne, sillä vaikka kaverini Mara kertoi DDR.n olleen hymyn ja laulun maan, ei sitä ainakaan ihan heti havainnut. Tullivirkailija ei hymyillyt. Ei näkynyt kasvoilla edes naururyppyjä. Nahkasaappaat olivat pitkät ja ilman mitään taitteita. Univormu oli vihertävän harmaa, suora ja rypytön. Lakki oli kaikkiaan tyylikäs, mutta hieman liian leveäksi tehty. Kaikki oli tiptop. Auto tarkastettiin. Osa tavaroista otettiin ulos. Mitään ei puhuttu. Sitten paperit vietiin pitkäksi ajaksi tullitoimistoon. Missään emme nähneet vessaa tahi imbissiä, josta olisi saanut juotavaa. Lopulta saimme paperimme takaisin. Puomi nousi ja pääsimme jatkamaan Transit-tietä kohti länttä. Tieltä ei juuri nähnyt taloja eikä ihmisiä. Harvakseen jokunen Trabant tai Wartburg ajoi ohitsemme. Berliini jäi vasemmalle puolellemme. Alexandersplazin näkötorni ja TV torni nähtiin, mutta siihen se sitten jäikin.

Länsisaksaan saavuttuamme aloimme etsiä yösijaa eli kämppäriä. Meitä oli muutama sätkä porukoissa ja illalla keskustelimme päivän kokemuksistamme. Ja niitä oli ehtinyt jo syntyäkin. Jatkoimme aamulla kohti Luxemburgia ja joku lapsistamme oli Ahokkaan Eevan ja Ossin kyydissä ja joku oli Tervasmäen Antin kyydissä. Moseljoen laaksossa meillä oli parivartiot joen ylittävällä sillalla, sillä eräät Porilaiset olivat kadonneet Koblenzissa ja heidät piti löytää ennen kuin tulisimme Luxemburgiin. Porilaiset löytyivät, mutta Antti oli kadonnut tyttäreni kanssa jonnekin. Olimme sopineet, että odottelemme toisiamme Lounyn rajanylityspaikalla. Antti ja Vilkin Osmo olivat kuitenkin jatkaneet Luxemburgin kaupunkiin. Eräs porukastamme teki tullialueella u-käännöksen ja osui paikalliseen autoon sillä seurauksella, että tukivarsi vääntyi. Meillä oli hyvää aikaa, joten saimme tukivarren jonkinlaiseen kuntoon. Lopulta päätimme jatkaa Luxemburgin puolelle, kun emme lastamme emmekä Tervasmäen Anttia löytäneet.

Osalla porukkaa oli LA-puhelimet ja olivat kuulleet Antin ja Osmon keskustelua. Ajoimme Ranskan rajalle, josta lopulta löysimme karkulaiset. Oli sellainen vuosi, että suomalaisetkin tarvitsivat viisumin. Ilta oli jo niin pitkällä, että emme enää kerinneet kämppärille, joten pidimme neuvottelun. Lopputulemana oli, että jatkamme yötä myöten Pariisiin. Yksinajaville vaihdettiin kuskeja ja annettiin yksinajajien huilata jonkin aikaa.

Luxemburgista Pariisiin tuli matkaa noin 350 km, joten olihan se aikamoinen rupeama, kun kokonainen päivä oli jo muutenkin ajettu. Hieman ennen Pariisia aamu neljän aikoihin pysähdyimme pienellä kukkulalla. Sieltä näimme Pariisin edessämme siintelevän. Kyselin, että oliko joukossamme Pariisin kävijöitä. Eipä montaa ollut. Koska emme vielä moneen tuntiin pääsisi kämppärille, päätimme ajaa aamuyöstä tärkeimpien turistikohteiden kautta, jotta päivällä jokainen voi käydä paremmin kohteita katsomassa. Kiersimme Eiffeltornin, Sacre Coeurin kirkon, Riemukaaren ja monta muuta mielenkiintoista paikkaa. Välietappimme oli Versailesin kämppäri, jonka ranskalaiset olivat valinneet maailmankokusmatkaajille.

Pääsimme aamulla kämppärille sisään ja panimme teltat pystyyn. Suurin osa meistä siirtyi nukkumaan, mutta sitähän ei voinut harrastaa kauaa, sillä yön nukkunut porukka alkoi heräillä. Päivällä luovutin rahakirstun englantilaisnaiselle, joka oli organisoinut keräystä. Pahaksi onneksi puulaatikko oli matkallamme kosteudesta turvonnut, ettei nainen saanut sitä auki ja suomalaisten rahat pysyivät piilossa. Lopulta sain laatikon auki ja pääsimme signeeraamaan oikean takaoven suomalaisnimillä.


Iltapäivällä jokaisesta maasta kaksi edustajaa pääsi lähtemään Pariisin kiertoajelulle Citroenin pääkonttorilta.

Meitä suomalaisia oli Tervasmäen Antti ja minä. Jonossa ajoimme pääkonttorille. Konttorin pihassa totesimme, että meitä oli kolmetoista sätkää eri puolilta Eurooppaa. Tehtaan edustajat ajoivat maastoautolla edellä ja me apukuskit pitelimme maittemme suuria lippuja sivuikkunoista heilutellen läpi Pariisin keskustan. Lopulta palasimme Citroënin pääkonttorille, jossa valkoinen sätkä luovutettiin tehtaalle ja sen museoon. Heidän kokoustiloissaan nautimme shampanjaa ja pikkupurtavaa. Tehtaan edustajat kertoivat, ettei heillä ole tarkoitusta lopettaa sätkän tuotantoa. No tämä liki piti paikkansa, sillä tuotanto siirrettiin kahdeksi vuodeksi Portugaliin ja sitten homma oli loppu.

Jatkoimme matkaa kohti etelää, kun jossain Orleansin kohdalla Visan koneestani syttyivät sähköjohdot käryämään virtalukosta alkaen. Savu oli hirmuinen, mutta revittyäni irti virtalukon johdot, palo loppui. Keksimme, että mustalta laatikolta tullut johto oli osunut vaihdelaatikon moottorikiinnikkeeseen. Toistakymmentä metriä jouduimme vaihtamaan johtoja. Vesisade oli pahin pitkästä aikaa. Ahokkaan Ossi piteli sateenvarjoa ja sade tuli varjosta läpi. Niin voimakas oli sade.

Jossain Bordeauxin kieppeillä oli toinen ranskalaisten lepopaikka aivan Atlantin rannalla. Rannat olivat mahtavat. Suuria dyynejä ja vaahtoavia aaltoja. Tulihan sielläkin kokeiltua uimista.

Bayonnessa aivan Espanjan rajalla tuli jonkun radion haastattelija kyselemään ja otti kait kuvankin. Bayonne on nätti pikku kaupunki, mutta matkan täytyi jatkua eteenpäin. Salamancassa yövyimme kuuman yön. Oli sangen tukalaa nukkua. Matkaa Salamancasta maailmankokouspaikalle Ericeiraan tulisi liki 500 km.

Portugalin puolella ajelimme vuoristoisessa maastossa. Ajoimme pitkään aasivankkurin perässä ja kapeilla teillä ei ohi päästy. Isäntä istui vasemmalla ja emäntä oikealla puolella rattaillaan. Kun aasi alkoi vikuroida, emäntä otti ohjat isännän sylistä ja ojensi ohjat jälleen ukon syliin. Ukko taisi nukkua, olihan siestan aika. Pikkukylissä miehet istuivat pelaillen noppaa ja maistellen viiniä. Emännät mustissa mekoissaan ja mustissa huiveissaan tekivät ukoilleen ruokaa. Mielenkiintoinen näky. Iltamyöhällä lähestyimme maailmankokouspaikkaa, mutta emme päässeet paikalle, sillä osa porukkaa oli jo nukkumassa. Yövyimme lisäleirissä seuraavaan aamuun.

Lopulta pääsimme perustamaan tukikohtaamme. Pääsimme dyynin päälle, siten että Atlantti leyhytteli hieman lämpimiä tuuliaan. Rantaan oli matkaa noin 500 – 700 metriä. Täälläkin tuli nautittua vesileikeistä. Silloin minullakin oli vielä norpan ominaisuuksia. Ei enää. Pidimme puhelinneuvottelun Suomen päähän, sillä olimme sopineet pitävämme laivamöötin syksyllä. Nyt kun ajattelee, tekniikka oli hankalaa. Seisoimme portugalilaisessa puhelinkioskissa Fagerlundin Tompan kanssa ja Lehtikunnaksen Päivi Suomen Turussa. Asiat saimme hoidettua.

Eräänä aamuna vasen pohkeeni oli muuttunut paksuksi ja kivikovaksi. Tuttu lääkäri Jose Brandao tutki minut ja määräsi lääkkeet, jonka seurauksena turvotus laski. Jose oli ollut ensimmäisellä Raidilla Kivisen Laten kanssa edellisenä talvena. Oli hänelläkin omat seikkailunsa Nordkapissa.

Kaikki loppuu aikanaan ja aloimme purkaa telttaamme. Ossi kertoi, että hekin voisivat lähteä mukaamme. Kerroin, että menisimme Lissabonin kautta Espanjaan ja sieltä Andorraan ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Jätimme tutuille jäähyväiset ja ajoimme Lissaboniin nähdäksemme suuret mustalaisleirit, mutta tiemme ei kulkenut keskustan kaduille. Jatkoimme Madridiin, jossa ajoimme kaupungin halki. Jossain Madridin jälkeen, löysimme hostellin, johon jäimme yöksi.

Aamulla maksettuamme havaitsimme, että kylpyhuoneeseen oli jäänyt meille kuuluva kassi. Respa ei antanut meille lupaa enää mennä huoneeseemme. Ei auttanut muu kuin nostaa Anna 10 v. Avoimesta vessan ikkunasta noutamaan laukku. Niin jatkoimme matkaamme kohti Andorraa.

Lähellä Andorran rajaa tiet alkoivat nousta ja muuttua serpenttiinitieksi. Alkoi näkyä lukuisia tupakka- ja viinamainoksia jo ennen pääkaupunkia Andorra la Vellaa. Paikan piti olla veroparatiisi, mutta eivät ne hinnat nyt niin edullisia olleet. Kylän kämppärillä vietimme hyvän yön, sillä täällä oli jo paljon viileämpää, kuin alhaalla laaksoissa.

Seuraavana aamuna oli vuorostaan hyviä ja mutkaisia alamäkiä. Päätimme Ranskan puolelle päästyämme käydä Lliviassa. Moni siellä ei ole käynyt tai jos on, ei ole tiennyt siellä käyneensä. Llívia on kunta Baixa Cerdanyan comarcassa, Gironan maakunnassa, Katalonian itsehallintoalueella. Kunnan pinta-ala on 12,84 neliökilometriä, ja asukkaita siellä on 1589. (suora lainaus Wikipediasta).

Aivan oikeasti alue kuitenkin sijaitsee Ranskan puolella. Nämä ovat tällaisia vanhoja asioita, joita ei monikaan enää ymmärrä tai muista. Lliviassa yritimme saada passiimme leiman, mutta tullirakennusta, pientä puista koppia naisitti, ei miehittänyt märehtivä lehmä. Koska emme päässeet tullihenkilön kanssa yhteisymmärrykseen passileimasta, siirryimme paikalliseen kirjakauppaan ostamaan Llivian tarran kattolaatikkoon. Montpellierissä vietimme ensimmäisen etelä Ranskalaisen kämppäriyömme. Aamulla jatkoimme rantaa pitkin Marseilleen ja siitä Cannesiin. Emme löytäneet kämppäriä vasta kuin Antibesta.

Leirin pystyyn saatuamme, päätimme käydä Nizzassa. Oli paljon kivisiä hiekkarantoja. Sinnehän lapset halusivat, joten lähdin lasten kanssa uimaan ja pelehtimään uimapatjalla. Muut aikuiset jäivät ottamaan aurinkoa. Monet uivat T-paita päällään. He olivat ammattilaisia. Minä en ja heräsin kovaan pahoinvointiin keskellä yötä. Selkä oli täynnään vesirakkuloita. Auringonpistoshan se oli. Kirkas Välimeri ja aurinko sekä tyhmä turisti ovat vaarallinen yhdistelmä. Särkylääkkeen otettuani sain nukuttua liki aamuun saakka. Jatkoimme matkaamme kohti Monacoa ja sen Grand Prix rataa. Vauhti ei suureksi yltynyt, mutta Casinon eteen piti ajaa. Tuskin ehdin pysähtyä kun valkohanskainen ja punatakkinen äijä hätisti meidät pois. No pakkohan se oli lähteä, kun hän otti työnsä niin kovin vakavasti.

Ajoimme mutkaisia serpentiinejä Italiaan ja San Remoon. Teki hyvää selän vesirakkuloille mutkaiset tiet. Aostassa vietimme vuoristossa kauniilla kämppärillä ainoan yön Italiassa. Sillä aikaa kun naiset ja lapset lähtivät pesulle, livahdimme Ossin kanssa oluelle. Kukin virkistyy tavallaan.

Aamulla leirin purkamisen jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen kohti Sveitsiä. Suorin tie oli Mont Blanc tunnelin kautta. Tunneli on noin 12 km pitkä ja se on maksullinen. Maksettuamme, siirryimme tunneliin ja suunnilleen puolessa välissä sätkästäni loppui bensa. Ei muuta kuin huoltokäytävän kohdalle ja pari litraa tankkiin ja äkkiä kohti Ranskaa, ettei kukaan tule ottamaan kiinni, sillä eihän tunnelissa saa polttoaine loppua. Siitä voi saada sakon.

Chamonixista siirryimme Sveitsin puolelle ja vaihdoimme sen verran rahaa, että saimme tankkiin bensaa. Sekin oli ennen erilaista, kun piti joka maassa olla erilaista valuuttaa. Sveitsissä on tosin Frangi eli frankken käytössä edelleen. On kuulemma maailman vaikein valuutta väärentää, sillä siinä on 16 väärentämistä vaikeuttavaa kohtaa.

Meillä oli onneksi Saksan markkoja ja saatoimme yöpyä pitkästä aikaa Saksan puolella. Satoi, mutta onneksi teltta piti vettä. Jotta emme olisi tehneet suorinta matkaa, olimme sopineet Ahokkaiden kanssa, että jatkaisimme pohjoiseen Hollantiin ja Winchotenin kaupunkiin, jonka lähistöllä sijaitsisi t´Waarin sätkäromis. Panimme teltan pystyyn ja naiset sekä lapset jäivät leirintäalueelle. Meidän oli tarkoitus vaihtaa Ossin sätkään jarrupalat. Ossi ei ollut kait sitä ennen suorittanut ja lupasin olla vaihdossa kaverina. Paikalla oli myös Hesalainen porukka, joka oli vaihtamassa nelkun tekniikkaa kutoseksi. Lupasimme siinäkin auttaa ja kun tekniikka oli paikallaan, rouva oli loihtinut meille miehille ateriat.

Palasimme illansuussa takaisin leiriin, jonne oli vain reilut 15 km. Eeva ei katsonut Ossia hyvällä silmällä. Mutta emmehän mekään tienneet mihin meidän laupeuden työmme johtivat. Ahokkaat purkivat teltan ja lähtivät ajamaan kohti Travemundea, josta Finnjet oli lähtevä seuraavana päivänä. Matkaa kämppäriltä Traveen oli noin 350 km, mutta tuskin he perille ajoivat yötä vasten. Ei tullut jälkeenpäin kysyttyä.

Me kuitenkin siirryimme yöpuulle pitkän päivän jälkeen. Aamiaisen jälkeen kohti Saksan maata ja lopulta me teimme kevyen siirron Tanskaan. Taisimme yöpyä Billundissa oikein hotellissa, jossa kävin urakkasuihkussa. Vesirakkulat olivat kaikki puhjenneet ja Kaisa keräsi suihkukaivosta kourallisen elotonta nahkaa ja kaatoi mössön vessanpöntöstä alas. Niin se ihminen luo nahkansa ja muuttaa olomuotoaan. Seuraavana aamuna seikkailimme Legolandissa ja Grenåsta purjehdimme aikanaan Varbergiin Ruotsin puolelle ja sieltä pikkuhiljaa kotiin.

Kesä 1992

Olimme sopineet Rannan Eeron ja Pirjon kanssa, että menisimme käymään Tsekeissä. He lähtisivät Tallinnan kautta ja minä ja poikani Matti Ruotsin kautta päivää myöhemmin. Matti oli 11 vuotias, joten hänestä ei ollut vielä kartturiksi. Ajoimme normaalisti Boxholmiin ja kävimme siellä yöpymässä ja vanhoja muistelemassa. Laganissa, Skånessa juttelimme Matin kanssa siinä kahvia keitellessämme, että jäämmekö Tanskaan yöksi vai ajaisimmeko itäiseen Berliiniin, jossa meillä oli tapaaminen Eeron, Pirjon, Maaritin ja Maken kanssa. Samalla kämppärille oli tulossa myös Savolaisen Pentti.

Koska vastaus oli se normaali ” ihan sama”, päätin ajaa yhtä soittoa Berliiniin. Itäinen Saksa oli vielä valovuoden länttä perässä infrastruktuurin suhteen. Kaupungissa oli valoa vain nimeksi. Kadut olivat kuoppaisia ja asfalttia epämääräisinä pintoina. Lopulta löysin kämppärin, mutta aamu kolmelta sisään ei enää päässyt, joten yövyimme sätkässä puomin takana. Minä istuen ja Matti laverilla.

Aamulla maksoin meidät sisälle ja panimme teltan pystyyn. Kämppärin kioskiin oli tullut tuoreet sämpylät, joten keitin kahvit, söimme sämpylöitä ja jugurttia. Koska muuta matkaporukkaa emme kämppärillä nähneet ja tiesimme olevamme oikealla kämppärillä, lähdimme kävelemään kohti lähellä sijaitsevaa kylää. Sieltä löysimme DDR:n jäänteen, kaupan jonka nimi oli Lebensmittel eli elintarvike. Ostin lebensmitteleitä ja kassalle tultuani, täti näpytteli mittelini koneelle ja makkarapaketin halvan hinnan hän otti pois ja laittoi tilalle kovemman hinnan. Hauska yksityiskohta sinällään. Rakentelin päiväruokaa, kun muu porukka saapui paikalle. Savolaisen Pentin perhe, Maarit ja Make sekä Pirjo ja Eero. Vertailimme matkakokemuksia ja saatoimmepa maistella päiväoluet.

Jonkinaikaa siinä ihmeteltyämme, päätimme lähteä tutustumaan Berliinin tarjontaan. Liikenne oli vilkasta ja kaupungin keskusta sinisenä savusta. Johtuen näistä 2- tahti autoista, joita oli tällöin vielä paljon jäljellä. Tosin Wartburgeja ja varsinkin Trabantteja oli jätetty tien reunoille ruostumaan, kun länsiautoja oli jo alkanut saada. Kävimme muurilla hakemassa muurin palasia, Brandenburgin portilla ja Check point Charliella, sekä muurimuseossa eli Maermuseumissa. Kun saimme tarpeeksemme Berliinistä, tai paremminkin matkajalkaa alkoi pakottaa, päätimme lähteä kohti etelää. Savolaiset sitä vastoin lähtivät pohjoiseen ja me muut kohti Prahaa.

Tsekin rajaa kohti mäet suurenivat. Ylämäissä ohittelimme trabbeja, mutta alamäissä trabbet menivät kovempaa. Vaikka pahviautossa oli viisi aikuista ja kattokuorma, niin niillä paineltiin kovaa. Dresdenin ohitettuamme, alkoi yhtenäinen ylämäki. Maisemat muuttuivat radikaalisti. Oli havumetsää,- kuollutta havumetsää. Syynä kaiketi raskas teollisuus ja pakoputkista tulleet saasteet. Lopulta pääsimme tulliasemalle. Siellä meni oma aikansa, mutta lopulta pääsimme laskettelemaan alamäkiä. Joka mutkassa oli nuoria naisia, jotka eivät ainakaan olleet metsässä keräämässä perhosia. Vaikka nostelivat sirosti perhosen lailla hameitaan miesten ohi ajaessa.

Saavuimme aikanaan Liberniceen Prahan koillispuolelle, jossa olimme aiemmin yöpyneet Keine problemin mini campingilla. Se ei ollut enää toiminnassa, joten siirryimme lähikämppärille, josta puuttui minikämppärin luonne ja sen mahtava pitäjä. Keine oli ollut varsinainen järjestelijä. Aikoinaan kun valitin, että heillä on niin pitkät jonot bensa-asemilla, hän kysyi, paljonko bensaa tarvitsen ja iltapäivällä hänen apurinsa toi 20 litran jerrykannun sätkäni viereen.

Eräänä vuonna kämppärille tultuamme, kämppäri oli aivan täynnä. Hetken aikaa juteltuamme paikalta poistui hollantilaisten retkue ja pääsimme laittamaan telttamme heidän paikalleen. Yhtenä vuotena olimme isolla porukalla matkalla maailmankokoukseen. Paikan päällä saimme varattua yhteisruokailutilan isolle suomalaisporukalle ja sisämajoituksen Rajaloiden kanssa. Sain Keineltä palkkioksi pullon vodkaa, koska olin toiminut ”kapteenina” ja tuonut heille niin monta vierasta. Ne ajat olivat nyt lopullisesti ohi.


Tutustuimme U´Flekuun Prahan vanhassa kaupungissa, Stare Mestossa. Sen osoite on muistaakseni Kremencova 11 ja on perustettu silloin kun Kolumbus haahuili kohti Intiaa v. 1492. Ravintola on paikka, jossa pitää aina käydä Prahan retkellä. Heillä on aivan oma herkullinen mieto tumma oluensa. Ruokana gulashi ja jälkiruokana omenatorttu. Snapsina Becherovka, joka on perinteinen tšekkiläinen likööri, ja sitä on valmistettu Karlovy Varyssa vuodesta 1807. Juoma on maustettu aniksella, kanelilla ja noin 32 yrtillä. Sen alkoholipitoisuus on 38 %. (Wikipedia).

Prahassa vietimme pari päivää ja tällöin taisivat Pirjo ja Eero mennä kihloihin. Todistajana oli Matti 11v. Kihlat löytyivät Vaclavin aukion kultasepän liikkeestä.

Illalla grillasimme ja vietimme kihlajaisia. Pyysin Mattia viemään tyhjät olutpullot kämppärin kioskiin. Palatessaan hänellä oli kassissaan täysinäisiä olutpulloja. En tiedä kuka oli antanut rahaa hänelle. Tuskin olisi pohjoismaissa onnistunut.

Olimme illalla keksineet mainion idean. Jättäisimme Eeron vanhussätkän kämppärille ja lähtisimme me 6 ihmistä kahdella sätkällä Romaniaan. Idea vaikutti vielä aamullakin hyvältä, joten ei muuta kuin Dyanella ja oranssilla kutosella kohti Unkaria ja Budapestiä. Eero, Pirjo ja Matti olivat kyydissäni ja Maarit ja Make omalla oranssilla kutosellaan. Pirjo joutui makaamaan laverilla Matin kanssa, mutta se ei tuntunut matkantekoa haittaavan. Bratislavassa pistäydyimme syömään ja Eero oli päättänyt tarjota Pirjolle parasta mitä talossa oli. Taisi olla pörsklöttiä tai jotain sellaista. Oli tehty kaikista mahdollisista virtsaamiseen liittyvistä elimistä. Se suorastaan haisikin sille. Ei tarvinnut Pirjon tätä herkkua syödä, vaan sen nautiskeli Eero.

Budapest ohitettiin melko nopeasti, vaikka ajoimme kaupungin läpi emmekä mitään ohikulkuteitä. Szegedissä nautimme Eeron valmistaman valkosipulilla ryyditetyn illallisen ja lopulta painuimme pehkuihin.

Aamulla kohti Romanian rajaa. Normaalia jonottelua ja kun selvisi, että viisumi maksaisi 50 DM, päätimme luopua yrityksestä, sillä minä olisin joutunut maksamaan Matistakin saman verran. Ja liika on liikaa. Kiersimme sen verran Romanian puolella, että teimme u-käännöksen tulliaseman kiertäen.

Takaisin Unkariin. Mietimme, että minne seuraavaksi. Olin käynyt aikoinani Jugoslaviassa ja nyt kun oli syntynyt uusia maita, päätimme että käymme Sloveniassa. No ei muuta kuin toteuttamaan suunnitelmiamme. Oli Eeron ajopäivä ja minä olin kartturina. Mielestäni emme tarvinneet karttaa, vaan liikkuisimme intuitiomme mukaan.

Lopulta saavuimme tulliasemalle. Tullimies kysyi, että minne olemme menossa ja vastasimme, että Sloveniaan. Mies kertoi meidän saapuvan Serbiaan. Hetken tilannetta punnittuamme, kysyimme että missä voimme vaihtaa valuuttaa. Saatuamme riittävästi Serbian dinareita, lähdimme etsimään kämppäriä. Löysimmekin vaatimattoman kyltin, joka osoitti kämppärin sijainnin.

Ihmettelimme, että kämppärillä ei ollut ketään muuta. Suihkut ja vessat olivat siistejä, mutta ei ihmisen ihmistä alueella. Mihin maksaisimme tulevan yöpymisemme? Tätä ihmetellessämme, paikalle tuli mummeli, joka sai selvitettyä, että hänen lapsenlapsensa opiskelee Belgradin yliopistossa ja tulee selvittämään tilannetta. Mummeli antoi ymmärtää, että voimme leirityä autiolle kämppärille ja laittaa teltan mihin haluaisimme. Lopulta lapsenlapsi,- nuori kaunis nainen saapui, kertoen että koska oli sotatila, ei alueelle ollut tullut turisteja ja täällä saa olla jos vain haluaa. Lisäksi hän kertoi, että Vukovarissa, linnuntietä täältä noin 100 km lounaaseeen on kovat taistelut. Jälkeenpäin saimme uutisissa kuulla, että kyse ei ollut taisteluista, vaan Serbialaisten hyökkäyksestä naapurin puolelle Kroatiaan ja siellä oli meneillään järkyttävä kansanmurha.

Jonkin aikaa tilannetta puntaroituamme päätimme lähteä Subotican kaupungin keskustaan. Subotica on kaupunki ja kunta pohjoisessa Serbiassa, Vojvodinan autonomisen maakunnan alueella. Se sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Unkarin rajalta. Se on 150 000 asukkaallaan Vojvodinan toiseksi suurin kaupunki Novi Sadin jälkeen (Wikipedia).


Kaupungilla kävellessämme havaitsimme paljon aseistautuneita sotilaita ja sotilasajoneuvoja. Etsimme kaupungista ravintolan, jossa saattaisimme nauttia paikallista ruokaa. Ruoka ravintolassa oli mitä mainiointa ja päätimme jälkiruuaksi ottaa kahvit ja viskit. Ballantines viski maistui petrolilta. Oli kait joku lisenssiväärennös. Tilasimme tilalle paikallista luumuviinaa, joka on ihan hyvää jos sellaisesta pitää. Me emme siitä perustaneet. Ei muuta kuin takaisin kämpille ja nukkumaan.

Aamulla lähdimme kahden sätkän kolonnassa kohti Unkarin rajaa. Tie oli mustanaan pakolaisia. Oli hevosvankkureita, autoja, polkupyöriä. Tien varressa istui hyenan kaltaisia limsan myyjiä. Möivät Pepsiä 6.n DM.n hintaan. Ei tuntunut kellään olevan varaa tällaisia hintoja maksaa. Lämpötila lähenteli neljääkymmentä, joten nesteelle olisi ollut tarvetta. Onneksi meillä oli riittävästi vettä kanisterissa. Tullialueella oli mahtava tungos ja tulliin pääsy kesti varmaan pari tuntia.

Edessämme oli pikkufiatin jugoslavialainen sisar Zastava. Ihmettelimme että miksi auto ui niin syvällä. Epäilimme, että peli olisi lastattu täyteen jotain raskasta tavaraa. Lopulta pääsimme tulliin. Edellä olevan Zastavan kuski, nainen antoi tullimiehelle passin ja jotain muuta. Zastavassa olleet nainen ja mies eivät kauaa vanhenneet tullissa. Eikä meistäkään kauaa ollut tullimiehille harmia.

Päästyämme Unkariin ensimmäiselle levähdyspaikalle, päätimme käydä vessassa. Levähdyspaikalla oli myös Zastava ja unkarilainen ruskea Lada. Zastavasta purettiin tolkuton määrä brandyä. Niitä löytyi mm. takavalokoteloista. Peli oli kait rakennettu juuri tätä toimintaa varten. Hieman ihmetellen katsoimme toimintaa kun Ladakuski tokaisi, ”very good bisnes”.

Pientä huollon tarvetta

Emme päässeet pitkälle, kun konehuoneesta kuului kova pamahdus ja sen jälkeen rahiseva ääni. Eero epäili, että propelli se vaan alkoi hangata, mutta minä epäilin, että jotain vakavampaa oli tapahtunut. Panimme koneen uudestaan käyntiin ja kuuntelimme koneenkäyntiä. Ei ollut kaunista kuultavaa. Mietimme, että mitä tekisimme ja tulimme siihen tulokseen, ettei tännekään voinut jäädä. Panimme Dyanen hinaukseen. Tähän asti Dyane oli kulkenut edellä. Köyden perässä roikuimme läpi Unkarin. Meillä oli sen verran rahaa, että saatoimme ostaa jonkin verran unkarilaista ruokaa.

Pläräilimme Apua Helppiä ja Pirjo löysi Günther Jungin osoitteen Wienistä. Koska Pirjo oli divaanilla takaosassa, hänellä oli paras mahdollisuus soittaa Güntherille raahattavalla Boschin puhelimellani, jonka luurilla olisi voinut hakata vaikka halkoja tai uhata mahdollista ryöstäjää.

Günther kertoi, että jos kerkiäisimme paikalle seuraavana aamuna Wieniin, niin hän on kotona ja hän yrittää keksiä jonkun jolla olisi kone. Päätimme yrittää. Matkaa Unkarin Serbian puoleiselta rajalta Wieniin on noin 500 km. Köyden päässä matka on melko pitkä ja maisemien katsominen on hieman toisarvoista toimintaa. Lisäksi katse kohdistui hinausköyden kireyteen ja Makella oli aina välillä tapana kuumeta kanssa autoilijoille ja silloin saattoi köysi katketa. Wienistä löysimme illalla retkeilymajan, jonne yritimme, mutta se olikin jo suljettu eikä kello ollut vasta kuin vähän yli kymmenen. No teltta pystyyn retkeilymajan nurmikolle. Kun sitten olin menossa telttaan, retkeilymajan ukko tuli sanomaan ettei tämä ole telttailupaikka. Kerroin lasteni jo nukkuvan teltassa ja että tulisimme maksamaan retkeilymajamaksun heti aamulla. Teltassa oli Pirjo ja Matti. Maarit ja Make nukkuivat sätkässään. Illalla laskin solmuja hinausköydestä. Niitä oli jo 7 kpl ja seuraavana aamuna niitä saattaisi tulla lisää.

Aamulla ennen seitsemää teltta oli jo Tiinassa sisällä emmekä jääneet odottelemaan retkeilymajan avautumista. Meillä ei ollut yhtään Itävallan shillinkiä, jotta emme voineet ostaa Wienin karttaa. Kysymällä löysimme Waldgassen, jolla Günther vaimoineen asusteli. Saimme kahvin jälkeen olutta ja pesuainetta mukaamme. Günther kertoi, että hänen kaverinsa tulisi klo 16 Wienin itäpuolella olevalle tavaratalon huoltikselle. Oli perjantai ja kaveria ei näkynyt vielä viideltäkään. Lopulta hän tuli klo 18. Wienissä on kaksi samannimistä tavarataloa. Toinen idässä ja toinen lännessä. Hän oli mennyt juuri sille toiselle ja perjantain ruuhkassa kesti vähän kauan tulla meitä hakemaan.

Läksimme ajamaan hänen tallilleen ja klo 21, oli koneesta otettu ensisavut. Sovimme, että maksaisin 700 mk seuraavana kesänä Nurmeksen maailmankokouksessa. Se oli hyvä, sillä näin säästyi matkabudjettia. Taisi olla aamukolme kun tulimme Prahaan kämppärille. Työnsimme Eeron sätkän kämppärin portista. Emme halunneet herättää nukkujia. Koska en ollut paluumatkalla ajanut koneella metriäkään, luulin minulla olevan riittävästi bensaa Tsekkeihin saakka. Niin vain kävi, että bensa loppui. Eeron sätkästä tankattiin bensaa limsapulloon ja kaadettiin Dyaneni tankkiin. Lopulta pääsimme ensimmäiselle tsekkiläiselle bensikselle.


Lounyn kaupungissa olimme ihan pihalla. Olimme ajaneet pari kertaa kävelykatua edestakaisin kun poliisi pysäytti meidät. Poliisi määräsi meille sakot. Sanoin: “Yes, but how to find the way to Khomutow?” Eli kuinka löytää Homutowiin. Poliisi kertoi ja kiitin ja jatkoimme matkaamme. Eero kertoi poliisin tuoksuneen vahvasti alkoholilta. Ei uskaltautunut peräämme. Poliisit jäivät ihmettelemään, kun lähdimme ajamaan kohti Ranan lentokenttää, jossa oli tarkoitus järjestää tsekkiläisten kansainvälinen kokous. Jäivät nekin 400 koronaa maksamatta. Noin aamu viideltä saavuimme alueelle ja laitoimme telttamme pystyyn. Juuri kun olimme päässeet telttaan, belgialainen Julian, Freddyn veli van Wonterghem tuli möykkäämään ja eihän siinä auttanut kuin nousta aamuoluelle, vaikka parempaakin tekemistä olin ajatellut suorittaa pää tyynyllä. Lopulta viettelimme pari päivää Ranassa, jossa oli muutamia suomalaisia tuttuja nauttimassa tsekkiläisestä vieraanvaraisuudesta.

Vihdoin jatkoimme matkaa Matin kanssa kahdestaan. Telttamme oli märkä, joten Köpiksessä otin yhteyttä kavereihini Prebeniin ja Rita Pederseniin. Pyysin luvan kuivattaa telttaani pari tuntia, mutta Prebenillä oli synttärit ja sinne oli tulossa hänen kavereitaan. Preben kertoili kavereilleen, että minun kanssani voi keskustella tanskaksi, kun sitä osaan. Olipa melkoinen yllätys minullekin, mutta niin se ilta vaan kului mukavasti ja jossain vaiheessa Rita petasi meille pedit. Aamiaisen jälkeen lähdimme kohti kotia.

Koneen outo ääntely selvisi vihdoin kotona. Kampiakseli oli poikennut kahtia.

Nurmeksen maailmankokous

Olimme jo Orleansin kokouksesta lähtien tehneet hommia, jotta voisimme järjestää onnistuneen maailmankokouksen. Minun tehtäväkseni tuli ohjelmaryhmästä vastaaminen. Kävimme silloisen oltermannin Fagerlundin Tompan kanssa Nurmeksessa kaikkiaan 6 kertaa ennen tapahtumaa.

Erään kerran olimme Iitissä mökillä, koska se oli jo Helsinkiin verrattuna lähempänä Nurmesta. Kerroin Tompalle, ettemme voi juoda liikaa olutta, sillä meidän on lähdettävä aikaisin liikkeelle, jotta olisimme ajoissa Nurmeksessa. Aamulla klo kolmelta olin keittänyt kahvit ja kananmunat, sekä kattanut pöydän. Tomppa ei voinut aamulla ymmärtää lainkaan mitä tarkoittaa aikainen herätys. Aamulla klo kahdeksan jälkeen olimme herättämässä Joensuussa Halosen Karia, joka nukkui Cobra puhelin yöpöydällään. Oli kait oottelemassa puhelua, jossa ilmoittaisin meidän lähtevän Helsingistä.

Nurmeksen kaupunki tuli aikanaan varsin tutuksi. Olimme monen eri tahon kanssa yhteyksissä ja olen varma, että kokouksemme oli niitä parhaita, joita tähän mennessä on järjestetty. Tästä suuri osuus ja kiitos kuului koko vapaaehtoiselle joukollemme. Lisäksi kelit olivat aivan loistavat. Aurinko paistoi koko tapahtuman ajan. Teimme pitkiä päiviä ja lauantaina, jolloin oli viimeinen virallinen tapahtumapäivä suunnittelin kotiin lähtöä kuten kaikki muutkin.

Raid Suomi

Jossain vaiheessa joku tiesi kertoa, että olin luvannut lähteä vetämään 50.n sätkän porukkaa itärajaa seuraillen kohti Nordkappia. Raja-alue on aina mielenkiintoista aluetta sotamuistomerkkeineen ja meille erikoisine taloineen. Saksalaiset eivät olleet kiinnostuneita sodasta ensinkään, sillä kuten yksi minulle kertoi: ”Me aloitimme sodan, me hävisimme sodan ja emme siis ole kiinnostuneita”. Minulla oli jälleen Matti kyydissäni ja Halosen Kari oli muuten vain matkakumppanini omalla sätkällään. Kari ihmetteli kun liikuin hollannikkailla Kiutakönkään kallioilla ja poimin lakkoja suolla ne jalassani. Hyvät oli liikkua niin kauan kun pohjat kestivät.

Inarissa teimme suurella joukolla noin 14 kilometrin pituisen patikkaretken Pielpajärven erämaakirkolle. Oli ensimmäinen kerta kun osallistuimme degustationiin. Minä valmistin poronkäristystä, kuten niin monta kertaa aiemmin ja sen jälkeenkin. Lakselvissä, Norjassa päätimme, että Kari jättää sätkänsä sinne parkkiin ja jatketaan Garfieldillä ihmettelemään kesäistä Nordkappia.

Lakselviin asti meillä oli kauniit kelit, mutta Norjan puolella alkoi sade. Joku ulkomaalainen kysyikin, että miten on mahdollista, että Suomessa paistoi ja täällä sataa. Kerroin, että faksiyhteytemme yläkertaan oli kunnossa vain Suomen alueella. Perillä Nordkapissa amerikkalaiset pyysivät, että lähtisin heidän kanssaan käymään huipulla. En ollut kiinnostunut, mutta kun he kertoivat, että olivat ostaneet jo lipun minulle Nordkapp hallille ja heillä on pullo viskiä, oli pakko suostua. Matti jäi Karin kanssa kämppärille. Palattuamme huipulta, leirissä oli aikamoinen meno. Porukka istui ison nuotion ääressä. Olivat ostaneet Inarista ykkösolutta. Tarjosivat minullekin. Nuotion puut oli hankittu Norjan Televärketin suurista kaapelikeloista. Sovimme Karin kanssa, että olisimme ensimmäisellä lautalla, jotta emme joutuisi vastaamaan paikallisille viranomaisille kelojen polttoa. Onneksemme oli sunnuntai ja viranomaiset saattoivat olla vielä nukkumassa.

Palasimme lautalla Repvågiin ja manner Norjaan. Lakselvistä Kari hyppäsi omaan vihreään sätkäänsä. Ajoimme Vuotsoon, jossa vietimme yön. Kari kääntyi jossain vaiheessa kohti pohjois-Karjalaa ja minä jatkoin Helsinkiin, jonne saavuimme tuossa klo yhden aikaan yöllä. Päiväretkellemme tuli matkaa reilut 1000 km. Kyllä uni jo maistuikin.


Raid Laponiet

1984 – 85 osallistuimme Leinosen Jaken ja Matti Tepon kanssa ruotsalaisten järjestämään Polar Raidiin. Kohtasimme ruotsalaiset Robert Svartholmin kotona Tårrajaurissa lähellä Ruotsin napapiiriä. Meitä oli 4 sätkää, 3 Ruotsista ja me ainoana Suomesta. Kävimme Jokkmokin talvimarkkinoilla. Täältä jatkoimme matkaamme Norjan Skaidiin. Yhtään hotellia emme löytäneet, mutta eräs uskonnollinen yhteisö oli jättänyt tilansa auki ja valot palamaan. Siispä yövyimme siellä. Aamullakaan emme nähneet ketään. Siivosimme jälkemme ja siirryimme etsimään huoltoasemaa. Ainoa joka löytyi toimi vain norjalaisella luottokortilla ja sellaista ei meillä ollut. Onneksemme paikalle saapui paikallinen tankkaaja, jolle esitimme tarjouksen, että hän ostaa meille bensaa kortillaan ja me maksaisimme hänelle norjan kruunuilla.


Tulimme saarelle uudenvuoden aattona. Yövyimme Honningsvågin Valanbo hotellissa, joka oli vaatimaton, mutta meille sopiva. Olimme päättäneet viettää uuden vuoden Nordkapissa. Koska siihen oli vielä monta tuntia aikaa, päätimme me suomalaiset käydä katsomassa vähän paikkoja. Ajoimme Skarsvågiin ja jotenkin ajauduimme Nordkapin tien sulkevan puomin väärälle puolelle ja lähdimme nousemaan sätkällämme kohti Nordkappia. Matkaa oli noin 10 km. Sanonta ”huipulla tuulee”, piti täälläkin paikkansa. Jakke takapenkiltä katsoi myrskyn suunnan jotta osasin vääntää tuulta vasten. Puhuri oli sen verran kovaa, että väliin piti ottaa yli metrikin ennakkoa. Huipulla kävimme ja palasimme hotelliimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hotellin johtaja arvasi mitä olimme tehneet. Hän vain totesi, ettei siellä ole kukaan ennen käynyt talvella muuten kuin neliveto maasturilla. Mehän emme sitä tienneet.

Ilta yhdeltätoista ajoimme neljän sätkän letkassa jälleen huipulle. Joimme shamppanjaa ja Champpis limsaa. Meillä oli mukanamme myös kaksi espanjalaista Seatin testaajaa. Heilä oli ollut negatiivinen testaussessio. Edessä nastat ja takana kesärenkaat. Olivat pari kertaa ajaneet tieltä ja jättäneet autonsa jonnekin talteen. Lähetimme ilmoille puoliltaöin pari ruotsalaista rakettia. Robert Svartholm, joka oli lääkärinä Ruotsin lapissa, kertoi, että kohta alkaa lumimyrsky. Hetkessä maa oli valkoisenaan ja lunta tuli tosi miehekkäästi. Me ajoimme takaisin ensimmäisenä ja oli sen verran tiukka lumipyry, että ajoimme erittäin varovasti takaisin kohti hotelliamme. Aurausmerkkejä ei ollut, koska siellä ei tarvitse aurata. Perässämme ajaneet ruotsalaiset sanoivat nähneensä vain takasumuvaloni.

Isomäen Jukkaa emme saanet vielä tälle tutustumisretkelle mukaan, mutta tästä lähti ajatuksemme järjestää Raid Laponie nimistä talvitapahtumaa.


1986 Nordkappiin

Ajoimme 12 sätkän kolonnalla Kuusankosken kautta Lappeenrantaan ja sieltä Kuusamoon. Lappeenrantalaisilta ulkomaalaiset saivat hyppynarut. Ulkomaalaiset ihmettelivät, mutta heille kerrottiin, että naruhyppelyssä tulee lämmin. Selitys hyväksyttiin. Sirkassa yövyimme ennen Norjaan siirtymistämme. Repvågista Nordkappiin mentiin laivalla tai paremminkin saaren pääkaupunkiin Honningsvågiin. Yövyimme jälleen Valanbossa. Kyselimme mahdollisuudesta päästä Nordkappiin. Hotellin omistaja kertoi, että viimeisen pätkän auraaminen tulee niin kalliiksi, ettei meillä olisi siihen varaa. Hän soitti jonnekin ja kysyi sitten, että moniko meistä oli Naton sotilas. Nostimme kätemme pystyyn. Me olimme kaikki Naton sotilaita. Myös vanhin poikani Joonas, joka oli 12-vuotias.

Ajoimme puomille, jonne oli saapunut 2 Naton perävaunullista Volvon lumikissaa. Lupasimme olla huipulla tunnin ja sotilaat jättivät meidät sinne. Norkapp hallin seinustalla aloimme valmistaa ensimmäistä riittijuomaa. Siinä oli Trangiassa sulatettua puhdasta lunta, josta keitimme tosi vahvat kahvit. Siihen lisättiin pullo Vaakuna viinaa ja ylivuotisia heiniä. Tämä oli siis riittijuoman prototyyppi. Lopulta lumikissat palasivat ja alhaalla puomilla kysyin mahdollista maksua. Tähän porukan pomo vastasi, etteivät saa ottaa rahaa, mutta jos teillä on viinaa, se kelpaisi. Onneksi englantilaisella John Colleyllä oli pullo giniä, jonka luovutimme sotilaille. Kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikki, paitsi ehkä ei John.

Nordkapista palasimme Suomeen ja yövyimme Kiellatuvalla Karigasniemellä. Englantilaiset Mark Elleker ja Paul Bateson halusivat lähteä kanssani Ruotsiin Jokkmokkiin talvimarkkinoille. Ajoimme Pokan kylän kautta Jokkmokkiin Robert Svartholmin luokse. Yövyimme heillä ja kävimme markkinoilla. Seuraavana aamuna kerroin engelsmanneille, että minun pitäisi olla illalla Hauholla Pokkarin kurssikeskuksessa. Siellä vietettäisiin Itkosen Lean 50 vuotissynttäreitä. Matkaa taisi tulla noin 900 km. Oulussa englantilaiset alkoivat kysyä, että onko perille vielä pitkä matka. Vastasin, että sellaiset 300 mailia. Eivät pojat ilahtuneet, vaihtoivat vain kuskeja. Minulla ei ollut kuin 12 vuotias apukuski, joten jatkoimme matkaa. Illalla olimme Hauholla kuullaksemme, että Lean synttärit olisivat vasta huomenna. Hauskaa oli sitten kaksi päivää.

1988 Murmanskiin

Olimme pitkään suunnitelleet retkeä Neuvostoliiton pohjoisosaan vaikkapa Murmanskiin. Neuvostoliiton korkeimmassa johdossa kiehui. Elettiin Gorbatshovin aikaa. Saimme kalastettua ulkolaisilta osallistujilta passeista kopiot. Kouvolalainen matkatoimisto järjesti meille viisumit. Lähempänä retkeä, saimme viestin että Nato maan kansalaiset eivät olleet tervetulleita Neuvostoliiton sotilasalueelle, jota Murmanskin alue eittämättä oli. Emme ehtineet vielä informoida ulkomaalaisia, kun matkatoimistosta tuli peruutus ja olimme jälleen suurella joukolla tervetulleita itäiseen naapuriimme.

Töitä on aina yksityisyrittäjällä, kun jonnekin pitää lähteä. Siispä tulin myöhään kotiin ja ihmetykseni oli suuri, kun kotonamme istuskeli Gert-Jan ja Geroen Hollannista sekä Horst ja Michael Itävallasta. Ei muuta kuin iltaa istuen, mutta moni asia oli vielä hiukan kesken. Miehet nukkuivat olohuoneessa tyytyväisinä. Minä hoidin vielä viimeisiä paperihommia ja nyt oli oiva aika pakata reissukamppeet pariin kassiin. Aamulla kävin vielä painamassa ovitarrat sätkiin ja kaverit olivat töissä kavereinani. Illalla olimme öljynvaihdossa Pukinmäen Essolla Helsingissä. Wilckenin Roope, kartturini saapui myös laukkuineen meille, joten meillä oli mukavasti reissuporukkaa.

Aamulla läksimme porukoissa ajamaan kohti Vaasaa. Seuraavana aamuna laivalla Uumajaan, joka on melkein samalla suunnalla kuin Neuvostoliitto. Laiva, jolla ylitimme meren, oli sittemmin traagisella tavalla tutuksi tullut Estonia. Emme päässeet kauaskaan Uumajasta, kun havaitsin, että koneesta oli hävinnyt moottoriöljyt. Oli tainnut jäädä öljypropusta viimeinen vääntö tekemättä. En ole vieläkään tietoinen jäikö se minulta tahi Esson huoltomieheltä kiristämättä. Epäilen itseäni. Löysimme nelostieltä propun ja perässä tulleesta sätkästä saimme riittävästi öljyä, jotta saatoimme liikkua hieman kiinnileikkautuneella koneella maksimissaan yhdeksääkymppiä. Täältä vielä Tromsöön, jossa Itävaltalaiset käänsivät jäällä sätkänsä katolleen. En leikanneella koneella lähtenyt kisailemaan vuonon jäälle.

Soitimme Wonterghemin Freddylle kysyäksemme olisiko hänellä minulle vaihto- Visan konetta. Hän kertoi, että hänellä olisi aivan uusi, jonka voisi lähettää jonnekin sopivaan kohteeseen. Otin Paavolan Masaan yhteyttä, hän kun työskenteli Finnairilla. Hän kertoili, että he saavat lähettää edullisesti pieniä henkilökohtaisia paketteja Finnairin koneella. Tämä henkilökohtainen paketti painoi noin 50 kg ja oli sinkkisen laatikon kätköissä. Moottori lähti Ivaloon. Emme koskaan ehtineet Ivalon lentokentälle riittävän ajoissa, joten soitimme sinne ja pyysimme, että konelaatikko jätettäisiin ulos meitä odottamaan. Sieltä se löytyikin ja nostettiin kattotelineille. Kentällä tuuli ja oli sangen kireä pakkanen konetta kiinnittää tiukasti katolle. Näpit olivat aivan ihan jäässä.

Jatkoimme Inarin Jokitörmään, jossa jo muut olivatkin. Aamulla muut lähtivät hiihtämään tunturiin oppaamme kanssa ja sen jälkeen Ivaloon ja me Roopen kanssa ajoimme Kielatuvalle lähelle Karigasniemeä koneen vaihtoon. Moottori ei tainnut olla aivan uusi, sillä sieltä löytyi tammenlehviä ja terhoja. Lisäksi kone vuosi öljyä, mutta emme alkaneet etsiä vuotokohtaa, sillä meidän tuli ehtiä illaksi Ivaloon. Vuokrasimme hotellista huoneen, jonne kaikki kantoivat sellaiset tavarat, joita emme Neuvostoliitossa tarvinneet.

Aamulla Raja-Joosepin tullialueelle, joka oli melko nopea toimenpide, mutta Neuvostoliiton puolella LA- puhelimet sinetöitiin ja mikrofonit pakattiin erilleen. Loppujen lopuksi toimenpide ei vienyt kauaa, sillä Roope nosti hieman tarroja ja tupakkaa nokkapellillemme. Seuraava passintarkastus oli noin 5 km.n päässä ja vielä yksi noin 100 km.n päässä Suomen rajasta. Lopulta saavuimme Murmanskin Arctica hotellin eteen. Respassa saimme aamupala, lounas ja päivällisrahan ruplina. Respasta saimme ostaa todistuksen siitä, että olimme käyneet Murmanskissa.

Merkillepantavaa ruokatarjonnasta oli, että lounaalla ja päivällisellä spagetti oli lämmintä ja aamiaisella kylmää. Juomana oli aamiaisella teetä, kahvia ja omena mehua. Lounaalla ja päivällisellä vain omenamehua. Helppoa.

Illalla ravintolassa saimme ruuan kanssa puoli litraa vodkaa kuuteen henkeen. Pyytämällä saimme kukkamaljakon pöytäämme ilman kukkia lisähintaan. Siinä maljakossa olikin sitten jotain muuta kuin vettä.

Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa jo kaukaa näkyvään venäläisen sotilaan kunniaksi pystytettyyn Aljosha patsaaseen bussilla, jonka ikkunat olivat umpijäässä. Kuljettajan ikkuna oli kuitenkin onneksi sulana.

Kävimme myös tutustumassa paikalliseen tavarataloon. Ostin jotain älytöntä, mitä nyt saattoi olla tarjolla. Sitten kaupan täti kertoi kuinka paljon olen velkaa ja koska en ymmärtänyt häntä, käänsi hän helmitaulun minuun päin. Sanoin vain: ”Niet ponimai”. Lopulta hän kirjoitti summan paperilapulle. Illalla kävimme Horstin kanssa ostamassa porukoille muutaman pullon shampanjaa. Kuinka löysimme kaupan? Kysymällä elekielellä. Silloin kauppoja ei ollut Neuvostoliitossa kuin nykyään. Hyvin pärjäsimme olemattomalla venäjän kielellä. Shampanja ei maksanut juuri mitään. Muurmanskista jatkoimme lopulta Sallaan Kaarinan majalle, josta tiemme monen kanssa erosi pariksi vuodeksi.


1998 Itäinen raidi Sallan Naruskaan

Jälleen itärajaa nuollen kohti pohjoista. Saimaanharjulle olin ravintoloitsijan estelyistä huolimatta tilannut Vedyt ja nimenomaan saviruukusta samoilla mausteilla kuin Lappeenrannan torilla. Matkaseurue tykkäsi ja ravintolalasku oli kohtuullinen. Virmajärvellä, joka oli tällöin EU.n itäisin piste tuli porukalla käytyä. Hattuvaaran Taistelijan talossa tapasimme oppaamme jonka johdolla ajoimme rajavyöhykkeelle. Olimme saaneet ryhmälle rajavyöhykeluvat. Rajalla oli kylmä ilma ja jossain vaiheessa naisopas kertoi lähtevänsä takaisin Taistelijan talolle. Hän tähdensi, ettei merkityltä reitiltä saa poiketa. Mekin lähdimme katsomaan näyttelyä Taistelijan talolle ja kerroimme jälkeen jääneille, ettei Venäjän rajapyykkiä saa lähestyä.


Matkasimme jo Suomussalmella, kun minulle tuli soitto Rajavartiolaitoksen kapteenilta. Hän kysyi, että olimmeko käyneet rajavyöhykkeellä? Vastasin myöntävästi ja hän kysyi missä yöpyisimme seuraavan kerran. Kerroin, että tulemme yöpymään Tuntsan pubissa Sallan Naruskassa. Yritin kysyä mitä hän tiedoilla teki, mutta en saanut vastausta. Hän vain kysyi meidän oletettua saapumisaikaamme. Sallassa oli pakkasta alle –40 astetta ja pysäytin sätkän ja menimme Pian ja mukanamme ajaneiden Niemisen Masan ja Sonjan kanssa tunnustelemaan miltä ulkoilma tuntuu.

Lopulta saavuimme Tuntsan pubille. Matkaa Virmajärveltä oli tullut yli 600 km. En päässyt vielä Dyanestani, kun joku rajamies pyysi minua autoonsa. Istahdin kahden rajamiehen kanssa vihreään maasturiin. He näyttivät minulle karttaa ja kysyivät, oliko tutun näköistä. Enpä löytänyt siitä mitään tuttua. He kertoivat kartan olevan Virmajärveltä ja joidenkin porukoistamme kiertäneen Venäjän rajapyykin. Sieltä oli löytynyt useita jälkiä. He kysyivät jos tietäisin ketkä siellä olivat käyneet. Minulla ei ollut aavistusta, sillä lähdimme Virmajärveltä pois hieman oppaamme jälkeen.


Muistan, että alueelle jäi porukkaa, mutta en muistanut lainkaan keitä. Rajamiehet sanoivat, että syyllisten pitää olla tiedossa aamukymmeneltä. Sanoin, etten lupaa mitään, sillä pitkän ajopäivän jälkeen eivät kaikki olisi vielä kymmeneltä hereillä. Lisäksi yövyimme melko laajalla alueella. Löydettyämme huoneemme, mietimme Isomäen Jukan kanssa, miten saisimme syylliset tietoomme. Rajamiehet olivat sen verran tosissaan, että meidän tuli saada ongelma ratkaistua nopeasti. Lopulta keksimme, että kannustaisimme rajavyöhykkeellä käyneitä.

Vihdoin saimme selville siellä käyneet. Pyysimme heidät toiseen huoneeseen. Kerroimme mihin he ovat syyllistyneet ja että he joutuvat vastaamaan Suomen rajaviranomaisille. Lisäksi pyysimme, että poistaisivat filmit kameroistaan ja jättäisivät filmit jollekin, joka ei rajaa ollut ylittänyt.

Soitin rajamiehille ja kerroin, että meillä on epäillyt tiedossa. Puolen tunnin kuluttua rajamiehet saapuivat paikalle ja aloittivat kuulustelun suljetussa huoneessa. Me muut aloimme rakentaa lumisätkää, koristelemaan pihapiiriä ja meillä oli kilpailuja vaikka pakkasta oli jo –44 astetta. Melko raikas keli. Auto-Bonin väki kera lehtimiesten oli illalla tulossa viettämään sätkän 50-vuotis juhlallisuuksia. Illalla kuulustelut jatkuivat ja me aloimme valmistella iltaohjelmaa.

Tammisen Markku kera lehtimiesten ja muiden kynnelle kyenneiden kanssa saapuivat paikalla. Markku jakoi 50-vuotis fleecet jokaiselle ja lopulta nautimme kuohuviiniä, jonka Auto-Bon oli tilannut suoraan Ranskasta. Shampanja ei maistunut juuri miltään, sillä neste jäätyi melkein heti lasiin päästyään, mutta hauskaa meillä oli. Lukuun ottamatta kuulusteluissa olleita.

Illalla paikalle tuli 10- Uutisista kuvaaja ja haastattelija. He tulivat suoraan Rovaniemeltä ja olivat kiinnostuneita kovasti retkestämme. Haastateltavana oleminen oli hankalaa, sillä lämpimästä pirtistä ulos tultua piti oikein miettiä, miten saa alaleuan liikkeelle, - niin kylmää oli. Illalla haastattelumme näkyi 10- Uutisten kevennyksessä. Siinä Pirjo Nuotio vinoili Urpo Martikaisen Alkon muovikasseista, sillä kerroin, että sätkä lähtee käyntiin kelillä kuin kelillä kun imusarjan päälle laittaa ehjän Alkon muovikassin täytettynä kuumalla vedellä.

Iltamyöhällä rajavartiosta soitettiin ja kysyttiin, että mikä olisi mielestäni sopiva rangaistus rajapyykin ohittaneille. Kysyin, että mitkä olivat vaihtoehdot. Minulle kerrottiin, että vaihtoina on vankeusrangaistus, sakko tai ankara nuhtelu. Ehdotin nuhtelua, sillä ulkomaalaiset eivät voineet ymmärtää tekonsa vakavuutta. Otimme sittemmin gangsterit puhutteluun. Sanoimme heille, että lupaavat olla menemättä Neuvostoliiton puolelle muuta kuin raja-asemien kautta. Ja lopulta nuhtelimme heitä etusormea heristäen.

Seuraavana aamuna alkoi starttauskisa. Hitain oli ranskalainen, jolla meni käynnistämiseen 6 tuntia. Lopulta kaikki pääsivät jatkamaan matkaa. Matka jatkui kohti pohjoista ja Enontekiön Hettaa.


Sattumuksia Lapissa

Lapissakin asuu erilaisia ihmisiä ja joitain on aikanaan tullut tavattua. Joskus tuntuu, että maailmamme koostuu aivan erilaisista asioista täällä etelässä kuin Lapissa.

Kävimme perheen kanssa 80- luvulla tapaamassa Kittilän Särestöniemessä Reidarin veljeä Anttua. Hän asusti vanhaa kotitaloaan. Hänen ulkoinen habituksensa oli erikoinen, tai oikeastaan melko mukavan näköinen. Pitkä valkoinen parta ja pitkät valkoiset hiukset. Näytti aivan shamaanilta. Lapikkaat jalassa ja rohdinpaita sekä kauhtunut villapaita päällään.

Pirtin seinä oli täynnään erilaisia taskukelloja vitjoin ja ilman. Hänellä oli kaksi koiraa,- samojedi ja berhantilainen. Istuessamme pirtin pöydän ääressä, berhantilainen tuli Antun jalkojen eteen ja oksensi muutaman killon mällin poron jäänteitä. Anttu sanoi koiralleen ainoastaan " katohan minkä miulle teit" ja otti varsikihvelin sekä harjan ja lakaisi oksennuksen ämpäriin.

Kiertelimme tämän jälkeen Särestössä ja mielenkiintoistahan se oli. Samalla retkellä kävimme Pokassa tapaamassa Pokan Almaa, joka oli mestari totuuden puhumisen väistämisessä. Istuimme aikamme hänen "kahviossaan", eli isossa pirtissä juttelemassa. Poikani Matti oli alta viisivuotias eikä halunnut lähteä Alman luota minnekkään, vaan piilotti leikki -skiidoonsa, jotta ei tarvitsisi lähteä niin mukavasta paikasta pois. Pitkän etsinnän jälkeen skiidoo löytyi Alman sängystä peiton alta. Almalla oli paljon juttuja. Ensimmäisellä kerralla käydessämme hänellä oli 500 hehtaaria metsää ja ministeriauto. Toisella kerralla käydessäni hänellä oli jo 5000 hehtaria metsää eikä vierailujeni väliä ollut kuin reilu vuosi. Ministeriauto oli Saab, sillä silloinhan niitä kait tehtiin Valmetin tehtailla.

Eräs episodi tapahtui vuonna 1984 seikkaillessamme Ruotsalaisten järjestämällä kesäretkellä Nordkappiin. Olimme jo palanneet sieltä ja matkustimme kohti Vardöta, kun näytti siltä, että bensaa pitäisi ostaa. Vaddössä ajoin automaatti asemalle. Aseman yhteydessä oli Opelin korjaamo. Lykkäsin viimeisen 100 kruunuiseni automaattiin. Vettä satoi vaakatasossa ja tarkoituksenani oli tankata mahdollisimman nopeasti sillä seurauksella, että otin vahingossa naftapistoolin. Ei auttanut, että panin pistoolin takaisin paikoilleen. Bensaa en saanut. Korjaamolla ei ollut ketään. Mietin tarkkaan mitä kokenut matkaaja tekisi tällaisessa tapauksessa. Oli lauantai iltapäivä ja yhtään norjalaista ei näkynyt niin sitten missään. Sehän on kuten tunnettua lukketland, kuten moni siellä käynyt tietää. Lauantaina ja sunnuntaina ihmiset tekevät asioitaan kotona ja sateessa sitäkin enemmän.

Hetken mietittyäni kiipesin läheisen rakennuksen toiseen kerrokseen. Soitin ovikelloa ja selitin ovea avanneelle vanhalle rouvalle, että nyt oli tapahtunut vahinko ja ilman hänen apuaan jäämme koko perhe viikonlopuksi ilman rahaa sateiseen ja tuuliseen Vaddöön. Hän lupasi lopulta lainata 100 kruunua ja minä annoin käyntikorttini. Sanoin, että jos hän ei saa rahojaan takaisin seuraavana maanantaina, maksaisin rahat postissa hänelle takaisin kun tulen kotiin. Yhteydenottoa ei koskaan tullut, joten uskoin rouvan saaneen rahansa.

Vuoden –86 Raid Laponiella kävimme taas tapaamassa Alma Pokkaa. Hän oli pieni paljon puhuva mummo. Mark sanoikin hänen puhuvan yhtä paljon kuin hänen oma mummonsa. Yllättävää oli sisään meno Alman baariin. Pirtistä kuului jytinää, mutta koputukseen ei vastattu. Eteisessä oli polvillaan mies, joka halkoi kirveellä poron päätä. Olimme ajatelleet syövämme Alman luona, mutta engelsmanneilta oli mennyt ruokahalu. Päädyimme kolmeen kahviin ja pullolliseen jaffaa. Alma puhui ja puhui, mutta toi Joonakselle limsan. Kahvia emme koskaan saaneet. Onneksi pirttiin astui kiertävä kulkukauppias, jolloin poistuimme kiireesti sätkillemme.

Hupimestarin hullutukset

Joskus 80- luvun puolessavälissä tuli mieleeni, että voisi järjestää sellaisen nopeuskisan, jossa käytäisiin Lapissa ja tullaan samoin tein takaisin Helsinkiin. Ensimmäiseen kisaan osallistui muutamia sätkiä lähinnä eteläisestä Suomesta. Koska minulla ei ole Nyytisiä enää jäljellä näiltä ajoilta, en muista kaikkia osaanottajia, mutta olimme päättäneet osallistua tukevan ystäväni Bitterin Hessun kanssa tähän ekaan kisaan. Lähtö olisi Mechelininkadun Essolta klo 19 perjantaina. Reitti kulkisi Lappeenrannan kautta Mikkeliin, Kuopioon. Täältä Sodankylään, Ivaloon, Inariin ja edelleen Karigasniemelle. Nuorgamista kohti Oulua ja Rantatietä Raahen kautta Mynämäelle. Lopulta sunnuntai iltapäivällä Pukinmäen Essolla.

Olimme rakentaneet sähköisen bensapumpun, jolla tankkasimme 50 litran tynnyristä sopivin väliajoin bensaa tankkiin. Hessu oli tullut hyvissä ajoin huoltikselle ja siistinä miehenä päätti pestä kulkimensa pesukoneessa. Ei kuitenkaan huomannut, että apparin ovi oli jäänyt hieman raolleen. Sillä seurauksella, että patja jolla apumiehen piti levätä, oli melkoisen märkä ja sitä ei tullut matkalla lainkaan käytettyä. Saapuessamme Lappeenrantaan, paikalliset olivat meitä vastaanottamassa vesitornin juurella. Siellä oli ensimmäinen tarkistuspiste. Täältä jatkoimme matkaamme kohti pohjoista.

Jossain Mikkelin kohdalla Hessun ajovuorolla, peli alkoi hyytyä aina kun nopeus nousi yli yhdeksänkympin. Puntaroimme aikamme mahdollisia syitä. Pysähdyimme yöhuoltamolle katsomaan tulppia, kaasaria ja kärkiä. Hessulla ei ollut työkaluja, mutta saimme huoltamolta lainaksi sopivat välineet. Kyselin, etteikö olisi kannattanut ottaa mukaan ainakin perustyökalut, mutta Hessu vastasi, ettei ollut tullut tekemään remonttia vaan ajamaan kisaa. Terve ja optimistinen asenne on hyvä apu tällaisissa kisoissa.

Emme saaneet peliä sen parempaan kuntoon ja päätimme jatkaa matkaamme, sillä yöllä ilman taskulamppua ei vikaa voinut sen paremmin analysoida. Sodankylässä suoritimme ensimmäisen tankkauksen tankkiin ja bensatynnyriin. Olimme sopineet suorittavamme omat tyhjennyksemme samaan aikaan, jotta aikaa säästyisi. Karigasniemen Kiellatuvalla oli 15 minuutin kahvitauko, jolloin sain isäntäväeltä lainaksi hylsysarjan. Hessu jäi kahville ja minä lähdin tutkimaan josko löytäisin syyn miksi peli ei liiku. Ja vika löytyi. Kuljettajan puoleiset imusarjan pultit olivat lentäneet taivaan tuuliin. Otin puuttuvat pultit lattiasta korin ja rungon välistä. Pulttien paksuudet ja pituudet vastasivat alkuperäisiä pultteja. Palautin hylsysarjan, hörppäsin kahvit ja siirryin kuskin pallille.

Ja vot, kyllä peli oli saanut menohaluja. Tenojoen vartta kohti Nuorgamia. Ja kuten kaikki tietävät, Nuorgamista alkaa alamäki. Tienpäällyste oli karkeaa soraa ja kuljin hiljaisella vauhdilla kulki kuin käärme, mutta satasta ja sitä kovempaa meno oli jo vakaata. Jälkeenpäin katsoimme, että takaroiskeläpät olivat kuin karhun puremat. Paloja puuttui alareunoistaan. Parhaimmillaan saimme mittariin 130 km:n lukemat.

Vaikka olimme alkumatkasta hitaimpia, aloimme napsia kanssakilpailijoita kuin kypsiä puolukoita. Oli mukava havainto, että kesäkuun alussa jolloin kisa ajettiin, luonto muuttui kovasti. Etelä Suomessa oli kesä alkamassa, mutta Lapissa, jouduimme keskelle lumimyrskyä Tenojoen tiellä. Itä Suomessa oli vehreämpää kuin lännessä. Mynämäellä oli Roope Wilckenin ja Lehtikunnaksen Päivin tarkastusasema. Kuulimme, että olimme melko kaukana kärjestä. Jossain Salon vaiheilla alkoi pakoputkesta tulla tumman harmaata savua. Kulku alkoi muuttua hieman nihkeämmäksi. Apparin puoleiseen mäntään oli palanut reikä imusarjan pulttien irtoamisen ja kovan vauhdin johdosta.

Maaliin kuitenkin pääsimme ja Hessu jatkoi aikanaan kotiinsa Riihimäelle.

Hupimestarin hullutuksia järjestin kait neljä – viisi kertaa. Eräässä kisassa oli matkalla autosuunistuskisa, joka alkoi vasta Sallan Salmijärveltä. Kisan pituus oli noin 560 km. Koko reitillä oli 4 RT- kylttiä. Kaikki samassa risteyksessä, mutta ne olivat noin 500 m – 1 km.n säteellä toisistaan. RT asemat oli nopeat pystyttää, mutta ajamalla meni noin 6 tuntia.

Eräänä kertana ajettiin etsimässä sotamuistomerkkejä ympäri Suomea. Niitä on paljon, sillä Suomi on aina joutunut taistelemaan olemassaolostaan. Yhtenä vuotena reitti vei Norjan Kirkkoniemeen, jossa piti etsiä vuosiluku, jolloin Kirkenesin kirkko oli rakennettu. Hessu oli kaverinsa kanssa kirkkomaan kiviaitaa vasten suorittamassa kevyempää tarvettaan, kun paikallinen torvisoittokunto lähestyi virtsaavia Suomalaisia. Hessu totesi, että on se Henkka kaiken ottanut huomioon. Kun he saapuvat Kirkenesiin, tilattu soittokunta tulee päristäen paikalle. No ei kai se ihan näinkään mennyt, mutta kaikenlaisia ajatuksia ihmisillä tulee väsyneenä.

Kisat loppuivat siihen kun eräs kilpailija oli nukahtanut rattiin ja kaatanut laitteensa Pokan tiellä keskellä ei mitään, välillä Inari- Kittilä. Kuljin meni heikkoon happeen, mutta kisailijat selvisivät kaadosta henkisillä vammoilla. Kaikki kisat olivat vähintään 3000 km pitkiä. Ensimmäinen peräti 3600 km:n pituinen ja ainoa, johon osallistuin. Muina kertoina ajoin matkan vain tarkkailijana ja valvojana. Vuonna 1988 olimme Maakaasu-Penan kanssa valvojana Nissan Patrolilla. Matka kulki Karigasniemelle, josta yritimme Norjan Karasjoelle ostamaan halpaa voita, mutta tullimies pysäytti meidät ja kysyi josko meillä on viinaa. Sanoin Penalle, että ne varmaan haluaa meidän viinat vaikkei meillä edes sellaisia ollut. Pakitin ja jätin Norjan väliin. Tullimies jäi seisomaan paikalleen hämmästyneenä.

Karigasniemen Kiellatuvalla pysäytin Liisa Fabritiuksen pihalle. Olimme olleet hänen vierainaan helmikuussa ennen Muurmanskiin menoa Inarin Jokitörmällä. Minulle oli joku tuonut lämpöpuhaltimen ja väittänyt sen kuuluvan jollekin meidän porukoistamme. Olin ottanut sen mukaani ja nyt päätin sen palauttaa oikealle omistajalle. Liisa sanoi menevänsä sisälle keittämään meille kahvia, mutta me totesimme jatkavamme Rantasalmelle, jossa tulisi olemaan tämän kisan maali. Ei muuta kuin heipat ja kohti etelää. Sinne jäi Lissu ihmettelemään nopeaa poistumistamme.

Huhtasen Jakke Rantasalmelta soitti ja kyseli, että koska olisimme perillä. Olimme tällöin jossain Inarin ja Ivalon välissä. Kerroin meidän olevan perillä aamulla klo 2.00. Pyysin, että meille olisi tarjolla nuotiomakkaraa, sillä emme olleet ehtineet syödä juuri mitään koko päivänä.

Olimme Rantasalmella klo 2.05 jolloin Jakke totesi, ettei kehenkään voi enää luottaa. Ei ollut navigaattoreita, joten saapumisaika piti arvioida vain nopeasti päässä.


Vuodevaatteita Sallan vähävaraisille

Luin aikoinaan vanhoista Nyytisistä, että kilta oli toimittanut hyväntekeväisyys lahjoja Inarin Riipilän lastenkotiin. Se oli ollut mielestäni hyvää ja kannatettavaa toimintaa. Soitin Inarin kuntaan ja kyselin Riipilän lastenkodin puhelinnumeroa. Kunnasta vastattiin, ettei lastenkoti ollut enää toiminnassa. Sitten kuulin joltain, että kannattaa soittaa Kotilieden kummikerhoon, koska heillä oli erilaisia hyväntekeväisyskeräyksiä. Sain tietää, että kannattaa ottaa yhteyttä Sallan kuntaan ja sain sieltä numeron seurakauntasisar Leena Mustoselle. Soitin hänelle ja hän kertoi, että työttömyys kunnassa oli noin 20 % luokkaa. Ihmiset kulkivat kylällä siistiksi pukeutuneina, mutta vuodevaatteet saattoivat olla mitä vaan. Tulimme siihen tulokseen, että jos vain saan käynnistettyä keräyksen, kannattaa hankkia vuodevaatteita sillä ne olivat enemmän kuin tarpeeseen.


Ensimmäisellä kerralla sain kerättyä 5 sarjaa vuodevaatteita. Settiin kuului patja, peitto, pussilakana, aluslakana, tyyny ja tyynyliina. Jäljelle jääneillä rahoilla ostin makeisia lapsille. Seuraavina vuosina Vuodevaatesettejä oli 10 settiä. Kiltalaiset olivat avokätisiä ja teinkin näitä retkiä yhteensä 10 kertaa. Se, että miksi tavaraa mahtui näin paljon, johtui siitä että patjat olivat pakattu vakuumiin. Olihan Dyane täynnä, mutta kuormat kulkeutuivat aina perille. Olisin kenties jatkanut keräystä edelleen, mutta sain viestin jossa epäiltiin, että käyttäisin rahat omiin tarpeisiini.

Lähdin aina perjantai-aamulla aikaisin Helsingistä ja olin illalla Sallan Salmivaarassa, jonne tuli matkaa noin 1000 km. Retki tehtiin siten, että tavarat ehtivät juuri jouluksi. Yövyimme usein Mustosten luona ja joka kerta saimme syödäksemme poronkäristystä, jonka Kauko-isä valmisti lappilaiseen tyyliinsä. Lauantai aamuisin oli usein noin –30 pakkasta ja isäntäväki hämmästeli kerta toisensa jälkeen Dyanen käynnistystä. Muovikassillinen vettä viisi minuuttia pako-imusarjan päällä ja aina lähti peli käyntiin. Kerran ajoimme Wilckenin Roopen kanssa Sallasta Uumajaan ja sieltä Jukan ja Päivin luokse Vaasaan ja kerran Tukholmaan ja laivalla Turkuun.


Maailmankokoukset, joihin olen tähän mennessä osallistunut

Pistohiekka 1975

Borrevejle center, Tanska 1979

Zedelgem, Belgia 1981

Xanten, Saksa 1983

Cheltenhamn, Iso Britannia 1985

Ericeira, Portugali 1987

Orleans, Ranska 1989

Hasslital, Sveitsi 1991

Nurmes, Suomi 1993

Ptuj, Slovenia 1995

Maurik, Hollanti 1997

Skotina, Kreikka 1999

Seeboden, Itävalta 2001

Vinadio, Italia 2003

Kelso, Skotlanti 2005

Borlänge, Ruotsi 2007

Most, Tsekki 2009

Salbris, Ranska 2011

Kuten varmaan arvaattekin, tarkoituksenani on ollut herätellä teitä kaikkia kiltalaisia kirjoittamaan juttuja Nyytisiin. Minäkin kirjoittelen yhdellä sormella, joskus jopa kahdella, joten ei tätä tarinaa kovin nopeasti synny. Ajatuskin välillä kaikkoaa, mutta en minä osaa sitä hirveästi hävetä. Näitä hommia on tähänkin asti tehty ihan kansakoulupohjalta.

Henkka - se maailmaakin jonkin verran nähnyt.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ