Nyytiset v. -92 Serbian reissu ja vähän muutakin

Jutussa olevat kuvat osin viitteellisiä. Valokuvat ovat hävinneet vuosien saatossa.

Useinhan käy niin, kun ikää alkaa pukata, alkaa muistaamaan vanhoja asioita ja mitä vanhempi, sitä kaukaisempia asioita tulee mieleen. Tämä juttu ei ole poikkeus.

Oli kesä -92 ja heinäkuun puoliväli. Olimme sopineet Lähdekorven Pirjon, Rannan Eeron, Lassilan Maaritin ja Nummelan Maken kanssa treffeistä tiistaiksi Berliinin itäosassa olevalle Ostensee kämppärille. Perjantaina he lähtivät M/S Pomeranialla kohti Puolaa ja me lähdimme 10 vuotiaan poikani Matin kanssa Nurmekseen harjoittelemaan seuraavan vuoden -10 kokousta.

Sunnuntai-aamuna ajoimme takaisin Helsinkiin, jossa asuimme. Kaksi miestä ei paljoa tavaraa tarvinnut, joten kevyt pakkaus ja uudestaan baanalle ja tällä kertaa kohti Turkua.

Yö laivassa ja aamulla kohti ruotsalaisten E-4:sta. Jönköpingin korvilla keitin rastplatsilla kahvit ja tein meille voileivät. Kysyin Matilta, haluaisiko hän jäädä kämppärille matkan varrelle, vai ajammeko suoraa päätä Berliiniin. Hän sanoi sen olevan aivan saman. Teimme siis demokraattisen päätöksen ja päätimme syödä laivalla ja ajaa yhtäsoittoa Berliiniin.

Illalla Saksan päässä taivas aukeni. Salamoita sinkoili ja vettä tuli sisään kaikista mahdollisista reijistä. Sadetta jatkuikin koko matkan.

Berliinin kehälle saavuimme puolen yön maissa, mutta kämppäri löytyi vasta aamukahdelta. Itäisessä Berliinissä ei katuvaloja juurikaan ollut. Tiet olivat kuoppaisia ja asfaltti oli repeytynyt melko pahoin paikka paikoin. Jouduimme jäämään leirintäalueen ulkopuolelle, sillä puomi oli illalla laskettu alas.

Matti nukkui suurimman osan matkasta patjalla, enkä raaskinut häntä herättää. Istuviltani nukuin aamukuuteen, jolloin kävin katsomassa olisivatko seuralaiseni jo saapuneet. Eipä näkynyt varhaisena tiistai aamuna. Kävin ostamassa kämppärin kioskista aamusämpylät ja jugurtit, herättelin Matin. Söimme aamupalan ja pääsimme ajamaan kämppärin puolelle.

Koska meillä ei ollut parempaakaan tekemistä, jätimme Dyanen ja telttamme maamerkiksi muille ryhmäläisile ja kävelimme läheiseen kylään, josta aioimme ostaa iltaruokaa. Siihen aikaan kaupoilla ei ollut idässä persoonallisia nimiä. Elintarvikekaupan nimi oli vain ”Lebensmittel”, eli elintarvike ja piste. Kyseisestä kaupasta ostin mm. hyvännäköistä makkaraa ja se oli tosi halpaa. Kun ladoin tavarat kassalle, myyjä selvitti minulle jotain makkarasta ja laittoi hintalappuun korkeamman hinnan. Minua ihmetytti ja huvitti tällainen ”itämaisuus”. Kai katsottiin, että turistilla on enempi rahaa. Läksimme grilliainesten kanssa takaisin leiriimme, jonne oli matkaa noin 3 km.

Perille päästyämme havaitsimme Savolaisen Pentin perheineen saapuneen paikalle. He olivat käyneet Italiassa. Siinä sitten kuulumisia vaihdettiin ja aloimme grillailemaan, kun muu matkaporukka saapui vaiherikkaalta Puolan reissultaan.

Illalla siten liekitimme Stroh lettuja ja pidimme hauskaa. Aamulla Savolaiset lähtivät kohti pohjoista ja me etelää. Tutkailimme Dresden ja toisessa maailmansodassa liittoutuneiden pommittamaa Frauenkircheä, jota alettiin kunnostamaan vasta vuonna -94. Komea kirkko, jossa näkyi erivärisiä tiiliä, riippuen kuinka lähellä pommeja ja tulipaloa tiilet sijaitsivat.

Matkamme jatkui kohti Prahaa. Välimatkaa näillä kahdella kaupungilla on vain noin 350 km. Matka taittui muutamassa tunnissa, vaikka rajamuodollisuuksiin menikin reippaasti aikaa.

Tsekkoslovakiassa laskeuduimme suunnilleen yhtäpaljon, kuin olimme Saksan puolella nousseet ylöspäin. Mutkaisella tiellä näkyi nuoria tyttöjä, joilla saattoi olla pahat mielessä, kun sillä tavoin nostivat hameitaan. Täällä näkyi rekkojen pysäyttämisramppeja, jotka oli päällystetty sepelillä. Varma keino pysäyttää jarruvaivainen rekka. Välillä oli matkanteko sätkälläkin melko huimaa, niin mäkistä oli maasto.

Etsiydyimme ”Keine problemin” kämppärille, jossa ehdimme käydä muutaman kerran aiemmin, mutta siellä oli isäntä vaihtunut. Etsimme lähistöltä toisen kämppärin. Se olikin edullinen ”Schoolcamping”, jossa oli minimipalvelut, mutta kyllä se meille riitti.

Aamulla läksimme Prahan keskustaan tutustumaan normaaleihin turistikohteisiin kuten Kaarlen siltaan, jossa oli runsaasti kaupustelijoita, presidentin linnaan, Raatihuoneen toriin. Vaclavin aukioon ja legendaariseen U´Flekuun – olutravintolaan, joka on perustettu vuonna 1499. Traditionaalisena ruokana tarjoillaan gulashia, jossa perunan sijasta oli dumplinkejä, 3-4 kappaletta perunasta ja valkoisesta leivästä tehtyä lisuketta. Jos halusit ruokaryypin, se on Bercherovkaa. Maistuu kossulta, jossa on paljon kanelia. Jälkiruokana tarjottiin omenatorttua. Oluena tumma, mieto olut, noin 3,5 prosenttista. Mietoa, mutta herkullista.

Pirjo, Eero ja Matti lähtivät omille teilleen ja meidän kolmikko kierteli vanhaa kaupunkia. Löysimme erään vanhan talon kellarista varsinaisen aarreaitan – vanhan divarin, jossa hinnat eivät päätä huimanneet. Vaclavin aukiolla tapasimme toisen porukkamme ja lähdimme sätkällä takaisin kämppärille.

Ilalla käyskentelimme läheiseen pikkuhotelliin syömään ja kuinka ollakkaan tilasimme Maken kanssa ensimmäisen ruuan jälkeen vielä toiset lämpöiset ruuat.

Jälkiruuaksi tilasimme drinkkilistalta ”ruuvimeisselit”. Kysyimme kyyppäriltä josko he voisivat valmistaa rättisitikkajuomaa. Maarit hyvänä piirtäjänä piirsi sätkän ja Pirjo selvitti englanniksi mitä halutaan. Saimme juoman ja reseptin, joka sittemmin hukkui jonnekin, mutta siinä oli vodkan lisäksi curacaoa, vadelma,- ja appelsiinimehua sekä kananmuna. Oli taivaallisen hyvää.

Illalla tulimme kämpille niin myöhään, ettemme ehtineet enää hotelliin syömään. Tosin ei ollut nälkäkään. Vietimme aikaamme kämppärillä ja maistelimme erilaisia tsekkiläisiä oluita. Keskustelimme niitä näitä ja siinä kehittyi sellainen idea, että lähdettäisiin aamulla kahdella sätkällä Romaniaan.

Aamulla heräsimme aikaisin ja pakkasimme Eeron vanhukseen kaikki ylimääräinen tavara. Eero, Pirjo ja allekirjoittanut ajoimme Tiinallani ja kolme M:ää Maaritin kutosella, johon olin pari viikkoa ennen reissua vaihtanut männänrenkaat ja kytkimen. Ajoimme yhtä tankkausta lukuunottamatta Bratislavaan, jossa kävimme syömässä. Make oli niin touhukas, että kaatoi kastikkeet juuri ostetun valkoisen t-paidan rinnuksille. Tarjoilijarouvalla oli yhtä hauskaa kuin meilläkin. Makella ei.

Tulimme Györin kautta Unkariin. Budapestissa pysähdyimme ainoastaan liikennevaloissa. Läheltä Romanian rajaa Szegedistä löysimme kämppärin, jonne jäimme. Eero päätti tehdä meille ruuat, joka olikin erinomaisen maistuvaista. Olivat ostaneet Prahan Vaclavin aukiolta kihlasormukset, joten samalla vietettiin Eeron ja Pirjon kihlajaisia.

Aamulla oli Eeron ajopäivä. Ajoimme tulliin ja pääsimme Unkarista. Romanian rajalla meille kerrottiin Romanian viisumin maksavan 50 DM, joka tarkoitti 150 FIM. Mielestämme liikaa kurjuuden näkemisestä. Sama hinta koski myös lasta. Ei muuta kuin u- käännös Romaniassa ja takaisin Unkariin.

Eero kysyi, että mihinkäs nyt. Vastasin, että Sloveniaan. Kommunikoimme Maaritin sätkään La-puhelimella ja he olivat tyytyväisiä seuraavasta matkakohteesta. Koska olin kartanlukija, minun olisi pitänyt lukea karttaa, mutta olin hukannut sen tilapäisesti kaiken romun joukkoon. Kerroin Eerolle ulkomuistista, että meidän tulisi kääntyä seuraavasta tienhaarasta vasemmalle. Seuraavassa risteyksessä luki ”Beograd”, joten ei muuta kuin sinne. Tullimies kyseli: ”Mihin matka?” Johon me vastasimme olevamme matkalla Sloveniaan. Tulliheppu kertoi meidän tulevan Serbiaan, joka sopikin meille. Siinä sitten rajalla vaihdoimme kukin hieman Serbian valuuttaa.

Pohjois-Serbialaisessa Subotican kaupungissa oli ihmeen hiljaista ja kämppärillä ei ollut muita matkailijoita kuin uljaat suomalaiset. Syy matkailijoiden vähyyteen selittyi karttaa katsomalla. Olimme nimittäin vain noin sadan kilometrin päässä silloisista taistelupaikoista Osijekistä ja Vukovarista. Onneksi kämppärille saapui omistajien tytär, joka opiskeli Belgradin yliopistossa ja puhui hyvää englantia. Hän kertoili sen hetkisestä tilanteesta Serbiassa ja ymmärsimme helposti, että arat saksalaiset eivät halunneet tulla maahan. Saimme jäädä kämppärille ilmaiseksi. Suihkut ja vessat toimivat mainiosti. Ja kaikki muu oli meillä itsellämme.

Illalla läksimme syömään paikallseen ravintolaan. Ruoka oli hyvää, kuten se tapaa aina olla. Pirjo tilasi meille jälkiruuksi viskit. Tuote oli nimeltään Ballantines, Made in Yogoslavia. Neste oli kaiketikin tarkoitettu myyrien karkoitukseen. Ja minä kun tilasin tuplana. Kaikkea ei pystynyt kuitenkaan nielemään. Päädyimme paikalliseen luumuviinaan, eli slivovitsiin.

Aamulla pakkasimme teltat ja lähdimme kaupungille aamiaiselle. Kaupungilla sotilaat pasteerasivat aseineen. Ainoa mitä tarjottiin oli hampurilainen. No meneehän se aamuhampurilainenkin. Aamiaisen jälkeen lähdimme kahdella sätkällä kohti Unkaria.

Lähestyessämme rajaa meidät yllätti autojen jono. Jonon pituus oli arviolta 4 km. Hellettä oli yli +35 astetta ja juottoasemia ei ollut missään. Onneksi sätkän takaluukussa oli kädenlämmintä vettä muutama litra, mutta voi niitä pakolaisraukkoja, joilla ei ollut vettä eikä Saksan markkoja. He olivat pulassa. Raja-asemalla myytiin Pepsi Colaa kovaan kurssiin. Ei meilläkään ollut intoa juomia ostella, niin kallista se oli. Tulliasemalla, joka oli katettu, makaili pakolaisia ja autolla tulleet olivat tiukassa syynissä.

Olimme Eeron kanssa panneet merkille oudon näköisen pikku- Fiatin, tai Zastavan, jota ohjasti nainen, joka ei kertaakaan vaihtanut sanaa apumiehenä olleen herrasmiehen kanssa. He työnsivät autoa kohti tullia kuten mekin. Olimme seuranneet kolmisen tuntia tätä pariskuntaa. Tulliasemalla nainen antoi tullimiehelle jotain ja pääsi jatkamaan matkaansa ilman tarkastusta kohti Unkaria.

Unkariin päästyämme ajoimme lähimmälle pysähdyspaikalle, jossa oli vessa. Naiset vessaan ja pikku Fiat oli myös paikalla. Naikkonen otti käteensä ison ruuvimeisselin ja avasi takavalot, jonka koteloista löytyi lukematon määrä viinapulloja. Mies veti oviverhoiluista ja penkkien alta lisää pulloja. Fiatin viereen oli parkkeerannut ruskea Lada, johon koko lasti pakattiin. Fiat kääntyi lopulta takaisin kohti Serbiaa.

Jututimme hetken Ladakuskia, joka kehui salakuljetusta hyväksi bisnekseksi.

Pakkohan se oli uskoa, koska pariskunta ei jäänyt kiinni, vaikka auto oli silminnähden ylilastattu.

Olimme päässeet rajalta vasta noin 10 kilometriä, kun konehuoneesta kuului kova pamahdus. Painoin kytkimen pohjaan ja sammutin moottorin. Eero lohdutti vain pakoputken resonoivan.

Käynnistäessäni koneen uudestaan, se oli sammutettava välittömästi, sillä meteli oli niin kovaa. Tulimme siihen tulokseen, että koneella tuli tunnit täyteen. Mietimme seuraavaa lomastrategiaa. Kerroin Maaritille ja Makelle, että saatte alkaa hinata meitä, koska meillä ei peli enää kulje.

Lueskelimme hinauksen aikana Apua-Helppiä. Unkarissa oli kyllä auttajia, mutta emme oikein uskoneet sieltä varakoneita löytyvän. Laskeskelimme, että Wienissä olisi varmasti koneita, mutta sinne oli matkaa noin 400 kilometriä. Matkaseuralaisia hinausmatka hirvitti, mutta lohdutin heitä kertomalla, että minua on kerran hinattu 600 km Ruotsin Åresta Ouluun. Unohdin kertoa, että hinausautona oli veljeni Volvo. Pikkuasioihin ei kannata takertua, varsinkaan hauskoilla lomareissuilla. Roikuimme koko päivän narunjatkona, kun ohikaan ei päästy.

Makella oli etelämaalaista tempperamenttia ja hän välillä unohti meidät näyttäessään ulkomaan pelleille, kuinka ajetaan. Illan hämärtyessä ja akun hiipuessa saavuimme Itävaltaan. Pirjo oli saanut yhteyden Günther Jungiin, joka kertoi, että hänellä saattaisi olla mahdollisuus löytää kutosen kone joltain kaverilta. Meidän piti vain olla ennen puolta päivää hänen luonaan Wienissä, koska hän olisi menossa Tsekkeihin 2CV- miittinkiin. Samaan mihin mekin olimme menossa. Yritimme löytää kämppäriä pimenevässä yössä. Löysimme retkeilymajan, eli Jugendherbergen jostain Wienin esikaupungista, mutta sieltä ei avattu ovea.

Make parkkeerasi sätkänsä jalkakäytävälle ja he nukkuivat Maaritin kanssa siinä. Me joita oli neljä, emme tietenkään voineet nukkua sätkässä, vaan jouduimme laittamaan teltan retkeilymajan nurmikolle ison hevoskastanjapuun alle.

Eikös siihen sitten tullut joku paikallinen vahti, joka käski meitä pakkaamaan telttamme. Onneksi Pirjo, Eero ja Matti olivat teltassa nukkumassa, joten saatoin kertoa traagisesta matkastamme ja siitä, että olin juuri saanut lapset nukkumaan.

Lupasin tulla maksamaan aamulla yöpymisemme. Asia sovittiin. Tosin heräsin aamulla sen verran aikaisin, että ehdimme pakata telttamme ennen paikan aukeamista.

Jatkoimme aamuruuhkassa Wieniin tuovalla moottoritiellä. Make säilytti lämpöisen ajotyylinsä ja kiilaili kuin paikallinen, sillä erolla että minunkin piti mahtua samaan yhden auton reikään kuin Makekin. Hinausköysi oli lyhentynyt melkoisesti ja oli täynnään solmuja.

Löysimme Wienin itäpuolelta huoltoaseman, josta soitimme Güntherille. Hän kertoili kuinka löytäisimme hänet. Muistan hänen asuvan Waldgasse nimisessä osoitteessa. Läksimme Maken kanssa etsimään Güntheriä. Löysimme hyvällä huoltoaseman kartalla perille. Kyllä oli mies yllättynyt nähdessään meikäläisen. Hän oli koko ajan luullut, että pulaan joutunut oli joku suomalainen nainen.

On ehkä turhaa sanoa Güntherin olevan kolminkertainen Superfinn. Maistelimme paikallista olutta, joka maistuikin, sillä päivä oli tosi kuumaa. Kävimme läpi hänen talonsa, kellarin ja autotallin. Saimme öljyä, käsienpesupastaa, sekä muutaman pullon asennusolutta.

Hän soitti kaverilleen, jolta koneen piti löytyä. Sovimme, että tapaisimme koneenomistajan klo 16 huoltoasemalla, jossa meidän porukka odotteli. Jätimme Güntherille jäähyväiset ja toivoimme tapaavamme Ranassa lähellä Plzeniä.

Ajoimme huoltoasemalle, jossa Eero olikin purkanut Tiinan keulan pellit pois ja havainnut kampiakselin katkenneen.

Yritimme kuluttaa aikaa, Kello tuli kuusitoista… seitsemäntoista ja auttajaa ei vain näkynyt. Pysäyttelimme kaikki sätkät, jotka vain näimme. Pankkiin emme olleet ehtineet ja unohdin kertoa, että silloin oli perjantai-ilta.

Vihdoin puoli kuuden tienoilla kaveri saapui. Syykin myöhästymiseen selvisi. Wienissä on kaksi tavarataloa, jonka pihassa on kyseinen huoltoasema. Toinen länsi,- ja toinen itäpuolella kaupunkia. Perjantai-iltana kului tuhottomasti aikaa ajaa kaupungin halki. Pienen keskustelun jälkeen lähdimme ajamaan toiselle puolelle Wieniä. Hän kertoi, ettei Wieniä halkovalla moottoritiellä saisi hinata, mutta kerroimme tulleemme tutuksi paikallisten moottoriteiden kanssa, joten lähdimme rohkeasti autobahnille. Vaiherikkaan ohittelun ja kiilailun jälkeen Tiinaa vapautui ahdistavasta köydestä.

Sovimme, myyjän kanssa, että maksan koneen hinnan seuravana vuonna 10- kokouksessa Nurmeksessa. Aloimme Eeron kanssa purkaa Tiinaa ja ilta yhdeksältä kone kukkuikin kauniisti. Make oli nauttinut asennusoluemme, joihin meillä ei ollut aikaa. Heitimme rikkoutuneen koneen kyytiin ja läksimme ajamaan kohti Tsekkejä.

Toivoimme löytävämme sieltä toimivan bensanjakamon. Saimme tullimiehiltä vahvistuksen, että kahdenkymmenen kilometrin päästä saa bensaa. Tosin minulta loppui bensa jo ennen tätä. Maaritin sätkästä imaisimme pullollisen bensaa, jolla pääsimmekin huoltoasemalle.

Saavuimme Prahaan noin neljän aikaan aaamusella ja schoolkämpillä kävimme aamusuihkussa. Tapasimme portilla vielä saksalaisen hipin, joka ajoi sätkällä ja jakoi postia Prahassa. Hän oli käynyt ihailemassa Eeron vanhusta.

Suihkun jälkeen työnsimme vanhus sätkän hiljaa kämppäriltä ulos, ettei kukaan heräisi. Suuntasimme kolmen sätkän viikset kohti länttä ja Ranaa. Eero istui vieressäni kartturina ja Pirjo luotsasi Sophieta Maaritin ja Maken pitäessä välillä perää.

Lauantai -aamuna siinä viiden kieppeissä yritimme jossain pienessä kaupungissa löytää oikeaa suuntaa, mutta kerta toisensa jälkeen onnistuimme kävelykadulle. Siihen aikaan siellä ei kuitenkaan kukaan kävellyt, mutta kuin tyhjästä paikalle ilmestyi 2 poliisia Ladalla. He vaativat 500 korunan palkkiota, koska jatkuvasti ajoimme kävelykadulla. Me emme olleet tällaisia kieltoja nähneet, joten kysyimme: ”Missä suunnassa on Chomutov”, jolloin poliisi näytti, että seuraavasta risteyksestä oikealle ja sitten suoraan. Eero kertoi toisen poliisin haisseen vahvasti viinalle.

Kiitimme ja jatkoimme matkaamme. Poliisit eivät tulleet kärttämään sakkoja. Olivat kai sen verran hämmästyneitä kolmesta ”Finsko” sätkästä siihen aikaan aamusta. Vähän ennen seitsemää saavuimme Ranaan. Yritimme pystyttää telttaa, kun paikalle osui Freddy van Wonterghemin veli Julien, joka pyysi aamukahville. Kerroin, että juomme aamukahvit, kun heräämme seuraavan kerran. Julian ymmärsi yskän, joten painuin telttaan nukkumaan. Siitä ei tosin tullut mitään, sillä telttaamme ja sätkiämme tultiin joukolla katsomaan, joten päätin antaa periksi. Nuoremmille kyllä uni maittoi. Kokouksessa ei ollut mitään merkittävää. Se pidettiin pienlentokonekentällä. Ei mitään ihmeempää tapahtumaa. Istuttiin, juteltiin ja maisteltiin oluita.

Kokouksen jälkeen ajoimme vielä Plzeniin Yrjölöiden ja Heikkilöiden kanssa. Sitten tiemme erosivat ja lähdimme Matin kanssa Hollannin t´Waariin hakemaan konetta ja muita pikku osia.

Köpiksessä yövyimme Rita ja Preben Petersenin luona. Sain telttani autokatokseen kuivumaan. Matti sai leikkikaveriksi perheen lasten marsun. Siellä vietettiin isännän synttäreitä ja isäntä kertoi muille minun puhuvan tanskaa ja varsinkin kun paikalla oli useita humaltuvia tanskalaisia, ei siitä tanskan puhumisesta tullut mitään. Ei olisi tullut muutenkaan.

Aamiaisen jälkeen Helsingöriin ja lautalla Ruotsiin. Boxholmissa, jossa työskentelin 70- luvun alussa, kävimme Zinan ja Göranin luona. Zina, latvialaissyntyinen entinen työkaverini oli mestari lihapullien teossa ja saimme niitä aina heillä käydessämme. Nyt jäimme heille vielä yöksi ja jatkoimme aamusella kohti Tukholmaa ja siitä sitten kotiin.

Matkaa tehtiin Matin kanssa kaikkiaan 4965 km, josta hinauksessa n. 400 km.

Henkka- se muistelija, jolla muistikin pätki.











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ