Hrvatskaan

Kylmänä maanantai-aamuna viikko ennen pääsiäistä lähdimme katsomaan mitä etelään kuuluu. Lentoasemalla jouduimme samanlaiseen skannaustarkastukseen, kuin Lontoon retkellämme. Ensin passi skannattiin ja jalanjäljille seisomaan, jossa kasvojen tunnistaminen tapahtui.

Finnairin ahdaspenkkirivisellä koneella lento kesti kaksi ja puoli tuntia, ja koska liikuimme pelkillä käsimatkatavaroilla, vältyimme laukkujen odotukselta. Lentoaseman edessä odotti bussi matkustajia. Liki ensimmäisinä saimme matkalippumme bussiin hankittua. Liput maksoivat 40 kunaa eli 5,4 € per naama.

Hrvatska eli Kroatia on monimuotoinen maa. Siitä hyvänä esimerkkinä maapläntti, jonka alueella mm. Dubrovnik sijaitsee. Tätä maaplänttisaareketta ympäröi koko alueeltaan Bosnia Hertsegovina. Jos haluaa Dubrovnikista pohjoiseen Kroatiaan, pitää ajaa Kroatian ja Bosnian tullien kautta. Kroatian rahayksikkö on kuna ja sen vaihtokurssi on hankala, mutta ihmiset vaikuttivat ihan mukavilta. Varmaan sodan läheisyyskin asiaan vaikuttaa. On aikoinaan tullut vierailtua pohjoisessa Kroatiassa. Muistan elävästi kuinka vuonna 1995 ajelimme pieneen kroatialaiseen kylään ja ajoimme ravintolaan, jossa oli kranaatin jälkiä seinässä. Ovelta tarjoilija kyseli; Kotlett oder Schnitzel? Vaihtoehdot olivat tällöin sodan jälkeen vähissä. Taisi olla perjantai päivä, sillä maanantaina sota jatkui pienen tauon jälkeen.

Kun bussi oli täysi, lähdimme ajamaan noin 20 km:n matkaa kohti Dubrovnikin kaupunkia. Maisemat ja varsinkin turkoosina hehkuva Adrianmeri saarineen oli tosi häikäisevän kaunis. Me matkalaiset olimme hieman jännittyneitä kahdesta syystä. Emme olleet aiemmin vierailleet Dubrovnikissa ja toisekseen, olimme saaneet kaksi osoitetta mistä saattaisimme apartementomme avaimen saada haltuumme.

Koska matkalaukkujen kanssa raahustaminen vaikutti työläältä, emme halunneet ravata kaupunkia ristiin rastiin. Ensimmäinen paikka, josta avaimen olisimme saaneet, oli suljettu. Karttaa katseltuamme, kävelimme Pekarica-ulajalle, jossa meidän Historic Apartementos sijaitsi. Suunnistaminen ahtailla kujilla ja portaissa oli melko haastavaa. Huoneessamme oli aamusiivoukset käynnissä ja meitä kehoitettiin palaamaan takaisin klo 14.

Matkalaukkujen kanssa löysimme kadultamme ulkoilmaravintolan, jossa tilasimme salaatit ja juotavat. Olimme sopineet tärskyistä kavereidemme Maran ja Irinan kanssa Dubrovnikiin. He olivat lähteneet viikkoa aiemmin Travemünden kautta Dubrovnikiin marraskuussa Ranskasta hakemallamme Dyanella. Olimme sopineet tapaavamme toisemme maanantaina ja yhdellä soitolla he olivat vartissa istumassa samassa pöydässä kanssamme. Ruokailun jälkeen astelimme katsomaan vuokraamaamme huonetta. Huoneessa oli liki kaikki oleellinen. Juomalasit ja aterimet puuttuivat, mutta maassa maan tavalla. Suihku toimi pienellä lämminvesiboilerilla. Huoneessa oli jääkaappi ja pöydällä oli vedenkeitin. Näillä mentiin.

Dubrovnikissa kaikki kadut ovat ruutukaavassa. Siinä on omat vaaransa. Yhtäkaikki, joka paikkaan on helppo löytää tai kiintopisteet ovat todella puutteeliset. Katuviitat ovat kaikki kaiverettu samankokoisiin marmorisiin seinälaattoihin. Lisäksi pääkadulta lähtevillä kujilla oli tummanpunaiset viirit, jotka kertoivat kadun varrella olevat ravintolat. 

Olimme jo Suomessa päättäneet vuokrata itsellemme auton, tarkoituksenamme käydä naapurimaa Bosnia-Hertsegovinassa. Kävelimme siis Maran ja Irinan kanssa kaupungin toiseen päähään turisti-infoon, josta varasimme auton seuraavalle aamulle. Välimatkat Dubrovnikin vanhassa kaupungissa ovat yllättävän lyhyitä. Muurin toisesta päästä toiseen ehkä noin 800 metriä. Tulevina päivinä tuli kaupunkia kuljettua ristiin rastiin. Eniten töitä tuottivat lukuisat portaat, sillä kaupunki nousee etelästä pohjoiseen melko runsaasti. Rinteet ovat jyrkkäpiirteisiä ja porrasaskelmat ovat korkeita.

Kaupungin pohjoisreunalta pääsee maisemahissillä läheisen vuoren rinnettä paikkaan, josta Serbit tulittivat 90-luvulla Dubrovnikia. Pitihän sinnekin päästä tuhlaamaan kunia. Vaijerihissillä pienen vuoren laelle. Lämpimässä kelissä istuimme lopulta nauttimassa omasta mielestämme hyvin ansaitut oluet vuoren rinteellä ja katselemassa allamme lepäävää vanhaa kaupunkia.

Lopulta hissillä takaisin kaupunkiin. Kiinalaisia oli väsymykseen saakka. He liikkuivat tiiviissä ryhmissä kuin neuvostoliittolaiset aikoinaan. Heitä ei näkynyt onneksi ruokapaikoissa, sillä he taisivat ruokailla nuudeleitaan majapaikoissaan ja pidemmät matkat taittui yhteisbussilla.



Illalla kävimme satamassa syömässä kala-ateriat. Pöydässämme kului mustekalaa, mustaa riisiä, joka oli värjätty mustekalan musteella ja rapuja. Illan pimetessä painuimme pehkuihin - kukin omaansa. Maralla ja Irinalla oli kämppä pohjoisen jyrkillä rinteillä ja meillä etelän vähän vähemmän jyrkillä.

Aamulla klo 8.40 meillä oli treffit Pile-portin läheisyydessä olleella suurella kaivolla. Sanotaan, että Mannerheimin mukaan saattoi tarkistaa kellonsa. Siispä olimme minuutilleen kaivolla ja kävelimme kaupungin muurista ulos läheiselle Hilton hotellille, josta olimme automme saava. Autoksi osoittautui punainen Seat Ibitsa, vastoin toivomuksiamme. Aina ei saa sitä mitä tilaa. Auton tarkastettuamme lähdimme ajamaan kohti Mostarin kaupunkia, jonne piti olla matkaa noin 130 km.

Mara hoiti ajamisen ja minä luin karttaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin jälkeen jouduimme tulliin, jossa katsottiin vain passit. Pari sataa metriä ajettuamme eteenpäin pääsimme, tai jouduimme Bosnia-Hertsegovinan tulliin, jossa sama toimenpide kuin Kroatian puolella. Passintarkastukset eivät vieneet aikaamme kovinkaan kauan.

Emme päässeet pitkällekkään, kun navigaattori lakkasi näyttämästä reittiämme. Olimme nyt vain arvailujen varassa tulevasta kohteestamme. Mostar viittoja tosin näkyi aina silloin tällöin, mutta kilometrejä ei juurikaan.

Maisema oli vuoristoista. Muovikasseja puissa ja muita roskia aivan tolkuttomasti. Täällä ei taida olla minkäänlaisia luonnonsuojelijoita. Tien varressa näkyi siellä täällä punaisia miinavaroituskylttejä pääkalloin somistettuna, joten ei kannattanut lähteä tienvarsipissalle. Maantiekyltit olivat kyrillisiä, vähän kuin Venäjällä, mutta ei kuitenkaan aivan samoja.

Matkan varrella Mara kertoi, että meillä olisi polttoainetta noin 70 km:n asti, mutta Mostariin oli matkaa ehkä reilut 80 km. Olimme saaneet auton neljännestankillisena täytettynä. Seat kulutti reilusti vähemmän bensaa kuin sätkä, eli n. 4,3 l/sadalla. Tein laskelmia ja totesin, että bensa tulee loppumaan noin 20 km ennen Mostaria. Koska navigaattorissamme ei ollut älyä ja karttamme riitti vain Kroatiaan, oli hankalaa arvioida minne bensa riittää. Monia vaihtoehtoja pyöri päässämme, miten perille päästäisiin. Noin 35 km ennen Mostaria saavuimme kuitenkin pieneen kaupunkiin, nimeltään Stolac, josta saimme bensaa. Olisimme päässeet vielä 15 km, mutta emme kuitenkaan Mostariin saakka.

Matkaa 130 km:n matkaan kului liki 4 tuntia, joka osoittaa, että matka oli mäkistä ja mutkaista.

Mostarissa saimme auton maksulliseen pihaparkkiin


ja 25:n asteen helteessä tallustelimme kohti Mostarin kivisiltaa, joka tuli 90-luvulla Jugoslavian sodan symboliksi.

Kivisiltaa lähestyessämme naiset alkoivat hipelöidä turistirihkamaa ja me poijaat minarettikutsuista innostuneina istahdimme muslimikuppilaan pitkälle oluelle. Nestehukka oli hirmuinen, mutta tällä tavalla saimme elimistömme jälleen matkatasapainoon. Täältä löytyi arvokasta kansanperintöä- eli jalanjälkivessa.

Sillalla, joka on rakennettu rauniokasoista, oli mies joka kait halusi hypätä sillalta rahaa vastaan, mutta ei hypännyt kun emme ainakaan me hänelle rahaa antaneet.


Kivisilta, kuten koko Mostar oli pommitettu sodassa säpäleiksi. Hyvin olivat saaneet kaupungin uudelleen rakennettua. Varmaan EU:n tuella. Sillan kupeessa kävimme idyllisessä Terace Tomatoessa nauttimassa herkullisen lounaan. Kaupungissa oli paljon nähtävää ja saattoi miettiä minkälaista kaupungissa olikaan 90-luvulla. Kaupunki oli nujerrettu aikoinaan melko tarkkaan. Yhtäkuin muslimit olivat haudanneet omiaan, myös katolilaisten ja ortodoksi-serbien hautoja oli kaikkialla. Muslimien hautapaikat olivat merkitty tolppilla ja näyttivät vähän minareteilta.


Kun Mostar oli nähty, lähdimme ajamaan takaisin Dubrovnikiin. Mostarin lähellä tien laidassa mustalaiset möivät metallipatoja ja vaatteita. Irina halusi hiilipadan ja sellaisen myös hankki. Se mahtui vaivoin Seatin takaluukkuun. Ajoimme toista hieman pidempää tietä takaisin. Tiesimme joutuvamme ajamaan 4:n tullin läpi, mutta maisemat olivat paljon kauniimmat kuin tullessamme. Merenlahdet olivat turkoosin sinisiä, kirkkaita ja muuten houkuttelevia, mutta pohjalta löytyi jälleen muovikasseja. Ajoimme pitkän matkan rannikkoa pitkin ja näimme runsaasti osteriviljelmiä ja Pia väitti nähneensä pyöriäisen, eli delfiinin, joita näissä vesissä liikkuu. Ennen Dubrovnikia kävimme ruokakaupassa ostamassa evästä huoneeseen, sillä syöminen on mukava harrastus. Luovutimme auton pois ilman ongelmia ja sovimme tapaavamme toisemme ilta-seitsemältä.


Illalla kävelimme vinoteekkiin viinille ja sieltä ravintolan sisätiloihin nauttimaan päivällisen. Jokainen valitsi haluamansa ruuan ja kaikilla oli hyvinkin erilaiset ruuat edessään, mutta hyvä niin. Ei käyty kaverin lautasella.

Illan pimeydessä jätimme Maralle ja Irinalle jäähyväiset ja kapusimme Pekarica-kadulle omaan pikku kämppäämme yöpuulle. Kaverit jatkoivat seuraavana päivänä Montenegroon. Aamulla havaitsin että kameralaukkuni oli hävinnyt. Pitkän päättelyn jälkeen muistelin, että olin tyhjän pikkulaukun työntänyt vuokra-auton apumiehen penkin alle ja siellä se saattaisi vieläkin olla. Turistitoimistosta kävimme kysymässä laukkua. Sitä ei kuitenkaan näkynyt autovuokraamossa ja sovittiin, että tulen seuraavana aamuna kysymään sitä uudestaan.

Aamulla lähdimme huoneestamme kujamme


varressa olevaan Irlantilaiseen kuppilaan English Breakfastille. Kahvia piti ottaa vielä toisetkin kupit, sillä kahvi tarjoiltiin varsin pienistä kupeista.

J
atkoimme täältä Pile-portille tarkoituksenamme käyskennellä kaupunkia kiertävällä muurilla. Kiinalaisia oli taas vaivoiksi saakka. Selfiekepit välkehtivät auringossa ja nuo pienet ihmiset kerääntyivät vaikeasti ohitettaviksi ihmismassoiksi. He pölisivät keskenään niin, etteivät huomanneet väistää nopeampia ihmisiä, joilla oli pidemmät jalat ja vauhti hieman urheilullisempaa....


Kaupunginmuuri nousee parhaimmillaan yli 20 metriä merenpinnasta. Jyrkkiä portaita nousimme kaupungin muurille. Matkaa kaupunginmuurin kävelyyn tulee pitkälti toista kilometriä. Maisemat olivat jyhkeät varsinkin merelle päin. Muurin reunat olivat niin korkeat, että tuskin kiinalaiset merelle näkivät lainkaan. Muurin eteläpäässä oli vielä vanhoja


raunioita, joita ei oltu vielä keretty restauiroimaan. Oli järisyttävää ja mielenkiintoista nähdä kuinka hajallaan Dubrovnik oli ollut sodan jälkeen.

Dubrovnikissa tuli käytyä useammassa kirkossa, etnografisessa museossa, arkeologisessa museossa, synagoogassa ja akvariossa. Museot olivat kaikki melko pieniä samoin kuin akvario. Juuri sopivan kokoisia pieneen kaupunkiin.

Illalla katollisessa kirkossa oli porukkaa tupa täynnä. Kun tilaisuus päättyi, läheiset mammat kättelivät kaikkia lähelläoliloita ja samalla Piaa. Tässä vaiheessa päätin paeta paikalta. Eihän sitä voi tietää mihin tällainen kättely johtaa. Kirkoissa oli syntiensä tunnustajia ja pappi otti tunnustuksia vastaan. Merkillistä sakkia.

Illalla kävimme Pile-portilla nauttimassa herkulliset pitsat. Ennen sitä kävimme turistitoimistossa kyselemässä kameralaukkuani. Virkailijatar tunnisti hymyillen minut ja ojensi laukun, josta olinkin sangen tyytyväinen.

Vaikka luimme paljon Dubrovnikista ennen matkaamme, yllätyin kaupungin pienestä ja tiiviistä koosta. Lisäksi mikä pisti silmään; kaupunki oli entistetty liki alkuperäiseen kuntoon. Pääkadun Stradunin kadut olivat kuluneet kiiltäviksi ja monet portaat olivat käytöstä tosi kuluneet. Jostain luin tai kuulin, ettei kortilla kannata vaihtaa rahaa, mutta siitä huolimatta harrastimme kortilla nostoa ja käteisen vaihtoa. Matkalla joutuu säveltämään.

Jos olet lentomatkalla, varmista lentokenttäbussin lähtöaika, sillä turistitoimisto pystyy kertomaan vain maksimissaan seuraavan päivän bussin aikataulut. Lisäksi bussin lähtöpysäkki ei ole alkuunkaan sama kuin tulopysäkki.


Viimeisenä iltanamme Dubrovnikissa kävelimme kaupunkia ristiin rastiin. Kävimme jollain pikkukujalla nauttimassa herkullisen päivällisen. Tilaamamme viinin lisäksi tuotiin aperitiiviksi banaanilikööriä ja jälkiruuaksi räiskäleet ja mansikkahilloa kaupan päälle. Muutenkin tarjoilu oli kaikkialla ystävällistä ja nopeaa. Lisäksi ruoka oli kaikkialla tosi maukasta.

Maksettuamme kiertelimme vielä kaupunkia ja lopulta menimme huoneeseemme. Pakkasimme ja järjestimme huoneen kuntoon ja nostimme pöydälle muutaman kympin kunia siivojatädille.

Aamulla kuudelta herätys ja normaalit aamutoimet. Kymmentä vaille seitsemän lähdimme pohjoiselle portille, josta bussimme oli lähtevä klo 7.15. Jonottelimme muiden ihmisten kanssa, kunnes bussi saapui klo 7.45. Täällä ei näköjään aikataulut merkinne mitään. Tämä tulee muistaa kun matkaamme parin vuoden päästä Kroatian maailmankokoukseen.

Dubrovnkin lentoasemaa uudistettiin ja se ei ollut vielä kokonaan auki, mutta kahvit, mehut ja sämpylät saimme hankittua.

Tällä hetkellä kunan kurssi kulki siten että 100:lla €:lla sai 744 kunaa. Tämä vain ohjeellisena huomautuksena. Vanhan kaupungin lukuisat ravintolat ovat kalliimpia kuin muurien ulkopuoliset. Tosin tunnelmakin maksaa. Ruokakaupoista saa paljon samoja, tai samankaltaisia tuotemerkkejä kuin Suomessakin. Suurimpana erona vakuumiin pakattuja mustekalan lonkeroita. Vihannekset olivat liki niitä samoja kuin Suomessakin. Leipä pääosin vaaleaa. Ajamamme tiet olivat hyväkuntoisia ja maa vaikutti melko vauraalta. Pari vuotta vielä ja sinnepäin uudelleen. Suorinta tietä maailamankokoukseen tulee noin 2000 km. Kannattaa lähteä.

Henkka, kuvat Pia ja Henkka

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

5:th RAID LAPONIE Nyytiset 2/94 ELI SAATTUE MUURMANSKIIN

KUUSAMON KITROEN KÄPPÄILY

LAPIN KULTAA

Retki Lontooseen

Retkeilyä myöhäissyksyisessä Euroopassa

Kevättä etsimässä Belgiasta

OPERAATIO SALLAN KERÄYSTILI

1st RAID LAPONIE winter 86 Nyytiset 2/86

TANSKAN MAASSA VAIN VÄHÄN MÄTÄÄ